Artikkeli: Taolu - historiaa ja nykypäivää

<< takaisin kirjastoon

Wushu ja kungfu

Kiinalaiset lajit voidaan nykyään jakaa kahteen osaan: jingsai wushu (kilpa-wushu), joka tunnetaan myös nimellä xiandai wushu (moderni wushu) sekä minjian wushu (kansan wushu), johon viitataan myös termeillä chuantong wushu tai zhenzong gongfu (perinteinen wushu tai puhdasoppinen kung fu). Kiinan ulkopuolella näitä kahta kutsutaan usein joko sport wushuksi (ensin mainitut) tai perinteiseksi kung fuksi (toiseksi mainitut). Näitä molempia yhdistää yksi olennainen osa kiinalaista kamppailemista: liikesarjat (taolu).
Xiandai wushu on urheilumuoto, jossa kilpaillaan liikesarjoissa (taolu) ja kehäottelussa (sanshou). Vaikka kilpaliikesarjat on kehitetty perinteisen liikesarjojen pohjalta, niiden perimmäinen tarkoitus on kokonaan muuttunut. Liikesarjat eivät ole enää harjoittelumetodeja, joilla opitaan kamppailutaitoja, vaan niistä on kehittynyt vaikeita ja akrobaattisia voimistelunomaisia sarjoja, jotka muistuttavat kamppailua. Urheiluotteluita (sanshou) varten harjoitteleminen ei myöskään liity näihin liikesarjoihin millään tavalla, vaan niitä varten opetellaan sekä potkunyrkkeilyä että painia. Taolu ja sanshou ovat siis kaksi erilaista urheilulajia, joita harjoitellaan aivan eri tavoin.
Perinteisen kung fun (gongfu) eri tyylit ovat hyvin moninaisia ja perustuvat usein toisistaan poikkeaville periaatteille. Näitä tyylejä on kehitetty joka puolella Kiinaa sotilaiden, vastarintaliikkeiden jäsenten, henkivartijoiden, munkkien sekä lainsuojattomien parissa. Tyylit ovat syntyneet hyvin erilaisten ihmisen käsissä, joilla on ollut erilaisia kokemuksia, näkemyksiä ja tietoa kamppailemisesta. Perinteisen tyylin ymmärtäminen vaatii paljon omistautumista ja harjoittelua, ja tyylin harjoittelumetodien tulisi heijastaa näitä vaatimuksia.
Perinteinen Tanglang men –tyyli on taistelulaji. Tanglang, monien muiden kung fu –tyylien ohella, on syntynyt oloissa, joissa yhteisön tai itsensä suojeleminen sekä taisteleminen on ollut välttämätöntä. Nykyään ihmiset opettelevat näitä tyylejä erilaisista syistä: jotkut haluavat ennen kaikkea oppia puolustamaan itseään, toisille se on toissijaista. Perinteistä kiinnostunut ja perinteisesti harjoitteleva ei kuitenkaan pidä tyyliä perinteisenä, jos siitä puuttuu se kaikkein keskeisin eli taistelua varten harjoitteleminen. Perinteisissä tyyleissä myös liikesarjat tukevat tätä tavoitetta, mutta liikesarjat eivät ole itseisarvo tai päämäärä.

Perinteinen harjoittelu

Perinteisen tyylin opetteleminen ei tarkoita vain liikesarjojen ja muiden vastaavien harjoitteiden opettelemista, vaan yhdistävänä tekijänä on teoria, jota opitaan erilaisten harjoitusten kautta. Näitä harjoituksia ovat esimerkiksi perustekniikat (jiben gong), seisontaharjoitukset (zhan zhuang), liikesarjat (taolu), pariharjoitukset (duilian) sekä eritasoiset otteluharjoitukset (chuji sanda, zhongji sanda, gaoji sanda). Ne kaikki pyrkivät samaan päämäärään, kamppailun eli sandan oppimiseen. Harjoitukset nivoutuvat yhteen kyseessä olevalle tyylille ominaisen teoriapohjan kautta. Tätä teoriapohjaa kutsutaan usein termillä ”nyrkkiperiaate” (quanli).
Oppilas oppii tyylinsä askel askeleelta näiden harjoitusten kautta päästen koko ajan lähemmäksi periaatteiden ymmärtämistä joko ymmärtämällä tai tiedostamattaan käytännössä soveltamalla niitä. Parhaassa tapauksessa oppiminen tapahtuu sekä tiedostaen että soveltaen: oppilas ymmärtää teorian ja osaa soveltaa sitä kamppailussa.
Kaikki osaset liittyvät toisiinsa ja tämän ymmärtäminen on pitkä prosessi. Liikesarjat eivät ole olemassa vain kilpailuja varten, vaan niitä harjoittelemalla on mahdollista oppia sekä kamppailemista että tyylin periaatteita, joiden pohjalta jokainen liikesarja onkin kehitetty. Oppimalla uuden liikesarjan oppilas oppii kung fu –tyylistään uusia teorioita ja käytännön mahdollisuuksia ja täten syventää lajinsa ymmärtämistä.
Sanda eli varsinainen kamppaileminen mahdollistaa opittujen asioiden kokeilemisen ja sitä kautta paremman ymmärtämisen. Toisin sanoen, jotta ymmärtäisi mitä liikesarjat opettavat, on pakko harjoitella myös sandaa. Jos kamppailuharjoittelu jätetään pois, liikesarjojen merkitys tulee jäämään vajavaiseksi. Perinteisissä tyyleissä liikesarjoja ei erotella kamppailemisesta, eikä kamppailemista erotella liikesarjoista. Niitä yhdistää sama teoreettinen pohja.

Taolun merkitys

Joissakin wushu-kisoissa voi nähdä myös perinteisiä liikesarjoja omana kilpakategorianaan. Näin ollen jotkut wushu-kilpailijat oppivat perinteisiä liikesarjoja, mutta jos liikesarjan tukena ei ole kamppailuharjoittelua, on liikesarja pelkkä tyhjä kuori ja sen alkuperäinen tarkoitus on hävinnyt. Tällöin harjoittelusta puuttuu tyylin kokonaisvaltainen ymmärtäminen, sen harjoitteluperiaatteet sekä quanli (eli esimerkiksi se, mihin oppimisvaiheeseen ko. liikesarja sijoittuu). Päinvastoin kuin usein luullaan, pelkkä liikesarjan sovellusten tiedostaminen ei tarkoita vielä mitään, kun puhumme tyylin läpikohtaisesta ymmärtämisestä. Perinteisen kung fun näkökulmasta jonkin tyylin liikesarjojen harjoittelu ilman sovellusharjoittelua on hyvin pinnallista, eikä liity tyylin periaatteiden ymmärtämiseen millään tavoin. Ymmärtämiseen vaaditaan useita vuosia ahkeraa harjoittelua tyylin mestarin silmien alla.
Se, että tällaiset irrallisia liikesarjoja opettelevat luulevat harjoittelevansa perinteistä kung fua, aiheuttaa ongelmia. Tilannetta vain pahentaa se, kun jotkut alkavat opettaa muita luullen itsekin opettavansa perinteistä kung fua. Todellisuudessa he opettavat tavanomaista perusliikuntaa, akrobatiaa sekä alkuperäisestä yhteydestään irrotettuja liikesarjoja. Kun tällainen yhdistelmä osoittautuu täysin turhaksi varsinaisessa kamppailussa, sen tueksi opetellaan sanshouta tai potkunyrkkeilyä. Tällaisten koulujen oppilaat sitten nopeasti oppivat, ettei liikesarjoilla ole mitään tekemistä kamppailemisen kanssa. Jotkut näistä oppilaista keskittyvät liikesarjoihin niiden ulkoisen viehättävyyden takia, jotkut keskittyvät kamppailuun, jolla ei ole mitään tekemistä samassa koulussa opetettavien liikesarjojen kanssa. Tällaiset ”kung fu” –oppilaat sitten omalta osaltaan levittävät huhuja, joiden mukaan perinteiset kiinalaiset kamppailutaidot ovat tehottomia.
On toki täysin hyväksyttävää opetella valitsemiaan liikesarjoja ja samassa opetella toisiin periaatteisiin perustuvaa ottelemista. Pitää kuitenkin huomata, miten tällainen lähestymistapa kamppailemiseen liittyy perinteiseen kung fuun.

Historiaa

Entisaikojen kiinalaiset taistelijat olivat pitkälti samanlaisia kuin entisaikojen eurooppalaiset taistelijat ja he myös harjoittelivat monin samoin tavoin. Liikesarjojen esiinmarssi voidaan liittää näytösten yleistymiseen. Jo Kiinan muinaishistoriaa käsittelevissä kirjoituksissa voidaan nähdä esimerkkejä esityksistä, joita on pidetty hallitsijoille. Erilaiset taisteluesitykset, paljain käsin tai asein, olivat lavastettuja, ja näihin esityksiin kuului myös pitkitettyä “varjonyrkkeilyä”, joka oli usein improvisoitua. Tällaiset improvisoidut ”liikesarjat” eivät olleet mitään varsinaisia harjoittelumetodeja, vaan eräänlainen todiste esittäjän taidoista. Kuvauksia improvisoiduista miekkasarjoista (jianwu) voi lukea Tang-dynastian aikaisesta runoudesta.
Samaan aikaan hoveissa esitettävien liikesarjojen kanssa kehitettiin tavalliselle kansalle esitettäviä liikesarjoja. Tämä suuntaus yleistyi erityisesti rauhanaikana. Lukuisten historiankirjoitusten mukaan Song-dynastian alkuaikoina (vuodesta 960 alkaen) Viiden dynastian aikaisten pitkien levottomuuksien jälkeen tällaiset lavaesiintyjät yleistyivät nopeasti. Monet taistelijat, jotka eivät osanneet muuta ammattia, tarvitsivat nyt rahaa elämiseen, ja niinpä he esiintyivät turuilla ja toreilla juhlallisuuksien aikana. Näin varsinainen taisteluoppien harjoittelu muuttui heidän kohdallaan enemmänkin yleisöä viihdyttäväksi esiintymiseksi ja sen harjoittelemiseksi. Ennalta sovitut taistelukohtaukset näyttelivät tärkeää osaa, ja näin syntyikin pohja pariharjoittelulle (kiinaksi duilian). Niin kutsutut ”erikoistekniikat” (teji), jotka kuuluvat jonnekin taistelutaitojen ja sirkustemppujen välimaastoon, nousivat korostetusti esille yleisön hämmästyttämiseksi. Aiemmin mainittu ”varjonyrkkeily”, aseiden kanssa tai ilman niitä, oli keskeinen osa näitä esityksiä. Vaikka monet näistä esiintyjistä jatkoivat varsinaisten taistelutaitojensa hiomista, suuri osa heidän ajastaan vierähti esityksiä ja näytöksiä varten harjoitellessa.
Taistelutaitojen parissa ei juuri ollut sijaa varsinaisille standardoiduille liikesarjoille (guiding taolu). Niinpä Euroopassa, jossa siis myös harjoiteltiin aseetonta ja aseellista kamppailua, ei juurikaan tunnettu samanlaisia liikesarjoja kuin Kiinassa ja muissa Aasian maissa. Historiankirjoista voimme päätellä, ettei Euroopassa jäänyt suuria määriä sotilaita täysin työttömäksi yhdellä kertaa. Esimerkiksi ristiretket pitivät ritarit ja muut sotilaskoneiston osat kiireisinä varsinaisten sotien välillä.
Näyttävän “varjonyrkkeilyn” muodostaessa suurimman osan harjoittelusta piti tätä osa-aluetta tietenkin kehittää, ja niin liikesarjoista tuli yhä monimutkaisempia. Vaikka taistelutaitojen harjoittelemisen suhteen liikesarjat eivät olleet lainkaan tärkeitä, niitä alettiin soveltaa taistelutaito-oppeihin. Liikesarjoista tulikin hyvä apuväline koulukunnan tärkeimpien tekniikoiden ja ajatusmaailman oppimiseksi.
Varsinaisten taistelutaitojen (armeijat, kapinallisjoukot, henkivartijakillat; perhe- ja temppelityylit) harjoittelemisen lisäksi näyttävyyteen alettiinkin siis kiinnittää jonkinlaista huomiota myös varsinaisissa taistelulajeissa. Tämä on tärkeää huomata silloin, kun tarkastelee kiinalaisia taitoja niiden taistelutehokkuuden kannalta. Niiden, jotka ovat kiinnostuneita varsinaisista taistelutaidoista, tulisi etsiä kouluja, joissa painotetaan näitä aitoja perinteitä eikä visuaalisesti miellyttäviä liikkeitä ja liikesarjoja. Nykypäivänä muun muassa elokuvateollisuudessa ja sport wushu –kilpailuissa tehdään paljon työtä näyttävyyden kehittämiseksi. Myös kilpailuissa monesti perinteisiksi mainitut liikesarjat ovat usein vain osa tätä urheilupainotteista modernia harjoittelua. Nämä liikesarjat on irrotettu niiden alkuperäisestä yhteydestä, ja niitä myös harjoitellaan ilman todellista käsitystä niiden alkuperäisestä tarkoituksesta tai merkityksestä, joka on aina ollut taistelutaitojen kehittäminen.
Toki joku voi olla hyvin kiinnostunut tällaisesta näyttävästä akrobatiasta ja sehän on vain hyvä asia. Tärkeää on kuitenkin se, että jokainen tietää näiden kahden maailman erot ja tekee päätöksensä tämän tiedon nojalla. Valitettavasti näin ei useinkaan ole asian laita.

Tiedon siirtymisen tärkeys

Kaikissa taistelulajeissa on aina ollut taidoiltaan sekä loistavia yksilöitä että vaatimattomia yksilöitä. Jotkut osaavat taistella hyvin, jotkut vähän huonommin. Näin on myös kiinalaisten lajien historian suhteen: kaikki opettajat eivät olleet mahtavia taistelijoita. Luonnollisesti tällaiset opettajat opettivat sen minkä osasivat, mikä ei välttämättä aina ollut kovin paljon. Tällaisessa tilanteessa opettaja on voinut itse oppia vain ulkoiset muodot ymmärtämättä varsinaisia periaatteita, ja näin hän on itsekin opettanut omia oppilaitaan. Näin monet tyylit ovat vesittyneet aikojen saatossa, ja niiden taistelutehokkuus on kaikkea muuta kuin esimerkillistä. Jotkut jaksavat aina muistuttaa kiinalaisten taitojen tulevan suoraan sotakentiltä tai hämäriltä kujilta, mutta tämä ei läheskään aina ole totta; jotkut tulevat, jotkut eivät tule. Joinakin aikoina taitojensa kokeileminen oli välttämätöntä yhteiskunnallisten olojen takia, mutta joinakin aikoina on eletty hyvinkin sopuisasti. Näinä rauhallisimpina aikoina oli mahdollista keskittyä koulukunnan taitojen näyttävyyteen esityksissä.
Huomionarvoista on, että vaikka kiinalaiset lajit on kehitetty taistelua varten, hyvin usein näkee vain näyttävyyteen perehtyneitä kouluja. Liikkeiden sokea imitointi ja sovellusten tekeminen liikesarjojen tavoin sekä hienoihin mutta pseudoperinteisiin asusteihin pukeutuminen on kaikkea muuta kuin perinteistä. Kun vielä kerrotaan uskomattomia tarinoita entisaikojen yli-ihmisistä, pääsemme aika lähelle tällaista modernia koulua. Elokuvateollisuuden luoma kuva kung fusta lisää juuri tällaisen kung fun kysyntää, mutta samassa ne, jotka odottavat kyseisten taitojen myös toimivan, pettyvät kovasti. Tämä johtaa hajaantuneeseen mielipiteeseen kung fusta.

Hyvän koulun etsiminen

Niiden, jotka ovat kiinnostuneita aidosta kung fusta, tulisi tutkia koulun taustat tarkkaan. Tarjoaako laji kokonaisvaltaisen vaihtoehdon, jossa periaatteet ja harjoittelumetodit yhdistyvät, vai tarjoaako se paljon hienolta näyttäviä liikesarjoja? Onko harjoittelu yhtenäistä ja tiettyjen periaatteiden mukaista vai harjoitellaanko liikesarjoja ”perinteiden vuoksi” ja kamppailua sitten täysin eri metodein? Valitettavasti aloittelijan on vaikea itse vastata näihin kysymyksiin.

Teksti: tri Sławomir Milczarek
Käännös: Mika Perkiömäki


Sanastoa
kilpa-wushu (jingsai wushu 競賽 武術) = moderni wushu (xiandai wushu 现在 武術)
kansan wushu (minjian wushu 民間 武術) = perinteinen wushu (chuantong wushu 傳統 武術)

Länsimaissa wushu (武術) = akrobaattinen, moderni urheilulaji
Länsimaissa kung fu (功夫) = perinteiset kiinalaiset taistelulajit

taolu (套路) = liikesarja
sanshou (散手) = urheiluottelu (nyrkkeilyhanskoin)
sanda (散打) = perinteinen ottelu (paljain käsin tai esim. vapaaotteluhanskoin)

tanglang(men) (螳螂拳) = rukoilijasirkkatyylin kungfu

jiben gong (基本功) = perusharjoitukset
zhan zhuang (站椿) = seisontaharjoitukset
duilian (對練) = pariharjoitukset
quanli (拳理)= teoria, "nyrkkiperiaate"


>> keskustelua artikkelista

julkaistu 16.3.2008
Alunperin julkaistu Fighter Magazinen numerossa 5/2007