Lasse Candé kirjoitti:Jos tuo on kellarikerros, niin eikö tuo nimenomaan ole paras suunta paeta? (En kylläkään tiedä, onko kyseessä kellarikerros, mutta omaan silmääni jopa vähän näyttää siltä.)

Eikä sillä edes ole oikeastaan merkitystä, mikä kerros oikeasti on kyseessä. Oleellista on, mitä se skenaariossa esittää. Skenaarioita kuitenkaan harvoin pystyy toteuttamaan niin realistisesti, että kaikki paikat ja asiat on 1:1:een todellisuuden kanssa.

Esimerkiksi kun töissä järjestän skenaarioharjoittelua, ennen jokaista vetoa täytyy alkutilanne kuvata suorittajalle / suorittajille siten, että kuvauksesta käy ilmi mm. ajankohta ja paikka, mitä harjoittelupaikka tässä skenaariossa kuvaa.

Minä näen parkourin myös sen keskimmäisen etäisyyden etenemismuotona (tai riippuu siitä, missä menee metrimääräinen raja 2- ja 3-etäisyyden välillä). Ei välttämättä niin, että erityisesti lähdettäisiin etenemään parkourinomaisesti, vaan siten että eteen tulevien esteiden (pysäköityjen autojen, portaikkojen, aitojen ym) ylittäminen / ohittaminen sujuu paljon nopeammin kuin ilman parkour-taitoja. Esimerkiksi 2-metrisen verkkoaidan yli kiipeäminen kiipeämällä on hidasta tai jää jopa kokonaan tekemättä (riippuu mm silmäkoosta ja siitä, saako kengänkärjet niihin verkon silmiin), mutta parkouraamalla aidasta menee melkeinpä heittämällä yli (tätä harjoiteltiin ala-asteella ennen kuin kukaan oli kuullutkaan mistään parkourista; aikuisen pituuteen suhteutettuna aita olisi ollut noin parimetrinen).

Hyvä pointti nämä pallopelit. Varsinkin, jos tykkää esim sählystä, niin sitä tulee varmaan pelattua paljon ja juoksuominaisuudet kehittyvät kuin vahingossa. Kuten totesit, niin koripallo on sen verran vaikea laji, että suuri osa harjoitteluajasta menisi koripallotaitojen kehittämiseen, eli hyöty pakenemisen suhteen olisi pienempi.

Lasse Candé kirjoitti:...Tuossa suhteessa jakaisinkin pakenemisen kolmeen etäisyyteen...

Kun iso osa keskustelusta on nyt käsitellyt (mielestäni valitettavasti keskustelun laadun kannalta) noista pisintä etäisyyttä...

Mutta jutelkaa toki parkoureista. Ihan hauskaahan se nyt vähintään on.

Ihan hyvä jaottelu. Itse tosin näkisin, että keskustelu ei ole keskittynyt pisimpään etäisyyteen. Irrottautuminen on mainittu jo keskustelun aika aikaisessa vaiheessa, ja siihen on viitattu useampaan kertaan. Kukaan vaan ei kai ole sen tärkeyttä kyseenalaistanut, joten siitä ei kai sen takia ole syntynyt keskustelua.

Parkour lajina sen sijaan on mielestäni tässä keskustelussa enemmän kuriositeetti, joka on otettu esille esimerkkinä siitä, että oppia tällaisesta "pakenemisjuoksusta" on kyllä saatavilla. Itse tosin puhuin aluksi virheellisesti free runningista. Mielestäni parkour nimenomaan ei ole pitkän etäisyyden juoksutekniikka, vaan nimenomaan välittömän etäisyyden ottamisen tekniikka (tai näin itse sen näen). Parkouraamalla saa hyvin etäisyyttä, kun pystyy nopeasti hyppäämään esim aidan yli tai portaat alas satuttamatta itseään, ja jatkamaan matkaa vauhdin hidastumatta. Siinä sitten takaa-ajana ihmettelee, että kun on itse päässyt sen aidan yli, niin pakenija on saattanut hävitä jo kulman taakse tai on ainakin saanut melko komean etumatkan.

Siitä olen samaa mieltä, että tässä yhteydessä keskustelun painopisteen ei tulisi olla pidemmillä matkoilla, mitä se mielestäni ei ole olllutkaan. Tietysti riippuu siitä, kuinka pitkän matkan juoksemiseksi parkourin mieltää.

Veepee kirjoitti:Itse asiassa se on juuri toisin päin: parkour on ankarimmillaan pelkistettyä hahmottamista lyhimmästä/nopeimmasta reitistä urbaanissa ympäristössä sijaitsevien paikkojen A ja B välillä. Free runningissa taas on kyse pikemminkin fyysisestä itseilmaisusta vapaassa liikkeessä ja vuorovaikutuksessa ympäristön kanssa,

OK, kiitos selvennyksestä. Siis parkour on oikea laji pakoonjuoksun harjoitteluun. Tämä on onnekastakin, sillä parkour tuntuu olevan jossakin määrin muotijuttu ja siihen on saatavilla opastusta helpostikin, kun taas free running vaikuttaa olevan enemmän undeground-laji.

Andyllä hyviä pointteja. Suurin osa noista jutuista ehkä on sellaista, että niitä voi ja kannattaa hyvin treenata muuten kuin varsinaisen itsepuolustusharjoittelun yhteydessä. Suuri osa harjoittelusta on myös helppoa yhdistää normaaliin elämään. Ja voi olla järkevääkin harjoitella esim portaiden juoksemista ja liukkaalla alustalla etenemistä jokapäiväisessä elämässä, koska silloin harjoittelussa tulee käytettyä sellaisia vaatteita, joita käyttää normaalissakin elämässä. Välttämättä ei kannata juosta itseään hikeen, mutta lienee muutenkin tehokkaampaa harjoitella pari kertaa joka päivä, kun 14 kertaa peräkkäin yhtenä päivänä. Ovien avaamista nopeasti voi harjoitella joka kerta, kun kulkee lukitusta ovesta, eikä 20 kertaa putkeen tiettynä treenikertana, jne.

Itse ehdotin free runningin harjoittelua, mutta parkouria on varmaan paremmin tarjonnassa. Käsittääkseni parkour keskittyy enemmän temppuiluun ja esteiden käyttämiseen trikkailun apuna, kun taas free running on juoksemista vaihtelevissa maastoissa ja esteiden yli. Rajanveto näiden kahden välillä ei ole minulle kovin selvää.

Myös mielilkuvaharjoittelun merkitystä korostaisin edelleen. Itse olen monta kertaa esimerkiksi miettinyt jotain sellaisia skenaarioita, että mihin pitäisi hypätä turvaan jos joku yrittäisi tässä ja nyt ajaa autolla päältä, tai jostainhyppäisi terroristi joka alkaisi ampumaan väkijoukkoon, jne. Hyvää ajanvietettä vaikkapa yövuorossa, kun uni ei tule.

Totta kai nämä ovat erilaisia tilanteita; pakeneminen/tilanteesta irtautuminen toki liittyy molempiin.

Itsepuyolustuksessa ylipäätään on niin paljon muuttujia että usein on järkevää mainita, minkä tyyppisestä tilanteesta puhuu. Jotkut asiat ehkä ovat yleispäteviä, mutta eivät suinkaan kaikki tai ehkä edes suuri osa.

Andy kirjoitti:Varmaan tyypillisin syy siihen että pakeneminen on hankalaa, on yksinkertaisesti se, että väkivaltatilanne sattuu sisätiloissa.

En osaa sanoa, onko tämä tyypillisin tilanne; ainakaan jos puhutaan tuntemattomien välisestä kävivallasta. Parisuhde- ja lähesiväkivaltaanhan viitattiin jo aikaisemmin, ja siinähän on merkittävä osa tilanteita jotka eivät näy ainakaan poliisin tilastoissa joten ei välttämättä voida sanoa, kuinka yleisiä ne tilanteet ovat. Joka tapauksessa, sisätiloissa tapahtuva väkivalta (myös tuntemattomien välinen) on kuitenkin varsin realistinen skenaario. Siihenkin voi toki varautua ennakolla esim. Tsekkaamalla poistumisreittejä valmiiksi ja huomioimalla aseeksisopivaa välinettä.

Itse kuitenkin pitäisin aina luotettavalla Stetson & Sleeve -metodilla tilastoituna ehkä tyypillisempänä tilanteena joukon piirittämäksi joutumista, tai tilannetta jossa tekijä(t) asemoi itsensä aiotun uhrin ja poistumistien väliin (jollaiseksi se kirvesmies -tilannekin voidaan lukea). Ainakin silloin, jos jätetään tuttavien kesken tapahtuva väkivalta pois laskuista. Tässäkin pitää luonnollisesti huomata, että eri ihmisryhmillä uhkakuvat ovat erilaisia. Esimerkiksi jos nuoriso hengailee perinteisissä nuorison hengailupaikoissa ja syntyy tappelu, niin voisin väittää että näissä tilanteissa tapahtuva väkivalta sisältää jos ei aina, niin hyvin usein tämän piirittämiselementin.

Mutta ehkä vähintään yhtä tyypillistä on, että tilanteesta voitaisiin irrota, mutta kun ollaan kerran aloitettu tappelu, niin siihähän ollaan kunnes voittaja on selvillä, eli ei ole harjoiteltu sitä irtoamista. Tämä näkyy myös siinä, että tappelua (pahoinpitelyä) jatketaan, vaikka hätävarjelutilanne olisi jo ohi. Pahimmillaan jäädään potkimaan maahan kaatunutta toista osapuolta.

Mutta loppujen lopuksi, ei kai ole kovin tärkeää, mikä uhkakuva on kaikkein todennäköisin (varsinkaan koska todennäköisyys ei ole kaikille sama). Paljon oleellisempaa on tunnistaa, onko jokin uhkakuva realistinen vai ei.

Tietysti merkittävä osa väkivallasta tapahtuu tuttujen kesken, mutta yleensä näissä puhutaan kai nk. Satunnaisesta katuväkivallasta. Mikä ei tarkoita, etteikö esim. Väkivaltaisesta parisuhteesta pakenemista voisi harjoitella, tai ainakin valmistella.

Edit: Luin Andyn postauksen väärin, mutta väkivaltaisista parisuhteista pakenemista voi tosiaan harjoitella ainakin mielikuvaharjoitteluna, ja tehdä valmisteluja. Ja tämä ei tarkoita, että ensimmäinen kerta (tai toinen, tai kolmas...) kerta pitäisi antaa anteeksi, mutta valmisteluja voi tosiaan tehdä ennen kuin mitään tapahtuu.

Pakenemisessa / tilanteesta poistumisessa on tärkeää harjoitella sitä päätöksentekoa, kuten jo on ketjussa tullut esille. Toinen juttu on ympäristön tarkkailu. Eli ei riitä, että osaa juosta karkuun ja osaa tehdä päätöksen irtaantumisesta, vaan kannattaisi myös olla kartalla siitä, missä ovat poistumisreitit ja sellaiset maastokohdat, joita voi hyödyntää pakenemisessa.

Itse pakenemista (juoksemista) ei välttämättä ole niin mielekästä harjoitella itsepuolustusharjoittelun yhteydessä (s.o. ohjatuissa treeneissä, joissa kaikki lähteävät yhtä aikaa pakenemaan), vaan ennemminkin oheisharjoitteluna. Toki juoksemisessa ja juoksemisessa on eroja, ja varmaan on järkevää muutenkin harjoitella pelkän tasaisen vauhdin lisäksi myös spurtteja ja intervalleja, sekä mäki- ja porrasjuoksua. Ja jos ajattelee pakenemista, niin free running olisi parempi ratkaisu kuin pururadalla juokseminen. Ja jos haluaa oikein optimoida, niin aina pitäisi jalassa olla sellaiset kengät joilla on hyvä juosta, eikä koskaan pitäisi kannossa olla sellaista tavaraa joka estää pakenemisen (tai mitä ei voi tarpeen vaatiessa hylätä). Tällaiseen optimointiin tosin harvalla lienee tarvetta, eikä muutenkaan ole mielekästä antaa survival-asenteen hallita koko elämää. Juoksemisen harjoittelu tosin on hyödyllistä paljon muutenkin kuin itsepuolustusmielessä, joten siinä mielessä se on järkevää.

tapsaattori kirjoitti:

Invictus kirjoitti:
Mutta olisikohan elokuvan tarina saanut vähän erilaisen käänteen jos osaava painija olisi shootannut Rambon jalkoihin...

Mies joka tuhoaa jousipyssyllä taisteluhelikopterin (Rambo 3:ssa) selvinnee myös shootista

Nythän kannattaa lähteä siitä, että alkuperäistarinassa (David Morrell: Ajojahti) Rambo kuolee, ja kuitenkin jatko-osissa mies laittaa vihollista kylmäksi entiseen malliin, niin sitä taustaa vasten joku helikopterin pudottaminen eiole temppu eikä mikään.

Siis ihan yksinkertaisesti: jos on hitaampi juoksemaan, on paha päästä karkuun. Mutta tietenkin tilanteesta poistuminen tarkoittaa paljon muutakin kuin sitä, että liikkuu niin nopeasti että hyökkääjä ei saa kiinni. Ja sitten tulevat kaikki ennakoinnit ym jotka edesauttavat sitä, että ei edes joudu tilanteeseen.

Hieman kärjistäen voisi sanoa, että hyvä kamppailija on vähän kuin taitava autonkuljettaja; selviää ehjin nahoin vaarallisista tilanteista. Mutta hyvä itsepuolustaja on vähän kuin hyvä autonkuljettaja; osaa ennakoimalla ja oikealla asenteella välttää niihin tilanteisiin joutumisen ylipäätään.