Tuo ei kyllä pidä paikkansa, ettei kukaan japsi kutsu itseään senseiksi, mutta muuten viesti on kohdillaan.

Kari, sen jutun olet saanut väärin, että olet ladannut sensei-sanaan niin paljon. Ja tämä perustuu aiempiin keskusteluihin, missä olen nähnyt sinun sanovan vastaavia.

Se ei parhaimmillaan ole mitään persuksen nuolentaa vaan tilannetietoisuutta. Ja joka kerta kun kuka tahansa opettaa minulle mitä tahansa, hän on sensei. Kakessa on helppoa kun voin sanoa "sensei". Siviilissä, eli jatkokouluttautujana ei ole yhtä helppoa. En tiedä mitä sanoa ja suurin osa annista on muutenkin tårta på tårta. Mutta pointti tässä, että minulla ei ole nimitystä opettajille

Toisin on kaikessa merkittävässä kamppailuopetuksessa (ja sitähän me tehdään).

Tärkeintä on että löytyy ne sanat millä oppimista voi tapahtua parhaiten.

Minä itse ainakin olen aina tehnyt niin, että jos tasoero on merkittävä minun edukseni, neuvon ottelijaa samassa. Joidenkuiden kohdalla tämä on kehoitusta hyökätä enemmän ja toisten tapauksessa muutan sparrin puolivapaaksi touhuksi, jossa saatan itse hyökätä vaikka pelkästään yhdellä tavalla ja hyökkään todella paljon sitten sillä. Kaikki tämä tähtää aina siihen että oppilas saa tehdä mahdollisimman paljon sitä mitä hän minun mielestäni tarvitsee.

Uskon varsinkin alkutaipaleella olevan todella tehokasta että pääsee tällaiseen opetukseen parin kanssa. Toisaalta on myös tärkeää kokea monenlaisia harjoitusvastustajia, joten ei tämä ole ainoa tapa.

Joo, omastakin mielestäni jo aikalailla sivuraide.

Modernissa budossa, joka kuitenkin painottaa etikettikysymyksiä paljon, ollaan vähän sekamelskamaailmassa. Toisaalta koryussa lajiin sopimattomat tuskin edes pääsevät lajiin ja ne kengitään yleensä pois, jos ongelmia ilmenee vasta myöhemmin. Oikeasti moderneissa ja kilpalajeissa ei tällaisista välitetä karkeasti sen enempää kuin että turvallisuus ja treenitehokkuus ei saa kärsiä. Huonosti käyttäytyvää pidetään vain huonosti käyttäytyvänä ja tähän suhtaudutaan karkeasti yleistäen ihan sen mukaisesti miten ympäröivässä yhteiskunnassa suhtaudutaan.

Moderneissa budoissa taas on tällaista vanhankantaista etikettiajatusta, yhdistettynä ja osin ristiriidassa ihan normiyhteiskunnan meininkeihin. Tämä ristiriitainen luonne on ihan Jigoro Kanon alkuperäisistä ajatuksista lähtien ollut läsnä ja modernin budon opettajasta riippuen painopiste asettuu minne asettuu. Jotkut vetävät todella modernisti ja toiset taas irvikuvamaisen HC:sti.

Keinovalikoima tosin on erilainen kuin koryuissa, mutta ajatus oppilaiden valinnasta saattaa olla silti läsnä. Ja sitten kun ei potkita maailmanlaajuisesta suuresta yhteisöstä pois (kun se ei käytännössä onnistu), niin suljetaan muilla tavoin ulkopuolelle. Moderneissa budoissa onkin hassu ilmiö, kuinka lajin sisällä jotkut opetuslinjat saattavat sulkeutua ja sitten valitaan muita. Eipä siinä, käytännössä vastaavat jännitteet voivat löytyä mistä liikuntatoiminnasta tahansa.

Jos joku sanoo että tuollainen ulkopuolelle sulkeminen on täysin pelleilyä, en oikeastaan osaa väittää vastaan. Mutta se on mitä on ja jos nimenomaan haluaa tällaisia kulttuurillisia ulottuvuuksia harrastukseensa, niin sittenhän kyse on siitä että ne harrastakoot jotka tykkää ja muiden ei esim tarvitse.

Kari kuvailee selvästi samaa mindsettiä kuin itsekin, kun puhuu luontaisesta, mukavalta tuntuvasta sekä oppimista ja suorittamista jalostavasta dynaamisesta vuorovaikutuksesta. Varsinkin tuo "pienimuotoinen alleviivaus" vastaa sitä omaa katsantokantaani täysin.

Koskelasta tullut itselleni mieleen tuon pokkurointiasian päälaelleen kääntäminen, jossa hahmo ottaa itseltään pois ulkoisesta vallasta mahdollisimman paljon ja hänet nostetaan porukan toimesta johtajaksi ja porukka asettuu itse hierarkiaan. Paradoksaalisesti tämä tekee siitä tittelistä vain kiiltävämmän ja mitä luultavimmin Linna jahtasi tällaista visiota taiteellaan täysillä.

Teen itse budokohtaamisissa niin, että asetelma alustetaan mahdollisimman aikaisin ja sitten kummassa roolissa tahansa rutistan muodollisuuden väliseinän mahdollisimman ohueksi ja jopa kokonaan pois, tarpeettomana. Ehdottomat rajat ovat lapsille. Opettajan roolissa osallistun pariharjoitteluun järkevissä rajoissa, laitan itseni likoon demoissa, teen perustekniikkaa mukana ja kaikilla muillakin tavoilla yritän viestiä että olen samalla asialla kuin oppilaatkin. Oppilaana taas hakeudun mahdollisimman aktiiviseen vuorovaikutukseen, jossa "sensei" suurin piirtein vain korvaa kutsumanimen ja korostan vastaavasti toiminnallani että ollaan samalla asialla. Ainakin omat opettajani ovat luultavasti pitäneet siitä, että oppilas näkee heidät treenaajina ja että arvostaa juuri sitä kautta kerryttämäänsä jaettavaa, koska he tietävät itse että juuri sitä kautta he ovat saaneet sitä jaettavaa. Opettaja voi tällöin kokea että oppilas arvostaa juuri sitä oikeaa antia ja myös sitä työtä minkä se on vaatinut. Sen kun yhdistää siihen että varsinkin muiden edessä sanoo "sensei", keskittyy tekemiseen ja noin muuten ottaa rennosti, niin aika hyvä luottamussuhde siinä kehittyy.

Olen kokenut tämän mindsetin jeesaavan aina muutenkin kun joku on opettajan asemassa. Asettuu itse selkeästi oppilaan asemaan ja alkaa käyttämään opettajaa resurssina ja osoittaa että kunnioittaa tätä suhdetta. Kouluopettajana parasta on kun joku alkaa pumppaamaan tietoa minusta ja tajuan tilanteessa olevani täsmäresurssi, joka asettuu rakentamaan oppilaan kanssa ajatusrakennelmaa, jota ei kirjasta löydy, mutta jonka tuki tietenkin löytyy kirjan malleista. (Fysiikassa.) Ja sitten nämä tyypit menevät lukion jälkeen aika hyvää tahtia elämässään eteenpäin. Harrastustoiminnassa tästä ei saa palkkaa, joten palkka olisi jotakin sen suuntaista että opista on laajempaa yhteisöllistä hyötyä kuin se, mikä rajoittuu pelkästään yhteen oppilaaseen. Sensein sanomisella on vähän (omasta mielestäni aika paljonkin) myös sitä funktiota että asettuu osaksi yhteisöä ja signaloi että oppi jonka itse saa, palvelee myös muita, sitä kautta että se on osoitus lojaaliuudesta.

Henk koht tulkitsen näitä vanhoja japanilais-kungfutselais-budo -lojaaliuuksia yhdistellen modernimpaan "kaikki mulle heti" -meininkiin. Lojaalius ei ole itselleni sitä etteikö kävisi vieraissa, vaan sitä että hoitaa velvollisuudet kotonaan. Ja vähän joka paikassa muutenkin. Etiketti on nopea tapa alustaa nämä asetelmat ja eheyttää näitä.

Näinhän se on ja tällaiset tekevätkin asiasta kaikkea muuta kuin yksinkertaisen.

Judossa varmaan myös vaikuttaa vahva linkki urheilumaailmaan, jolloin opettajuus ja valmentajuus "menevät sekaisin". Karatessakin sanoisin, että kilpapuolella ihan kaikki muodollisuus vähenee ja urheilutyyppisempi toteutumistapa vallitsee. "Yllättäen."

Mutta siis niissä lajiyhteisöissä joissa itse kutsun korkeita opettajia senseiksi, meininki on rentoa, mutta on silti etikettejä joita tulisi seurata ainakin mielellään. Tämä on vain niin pompöösiä kuin mitä siitä tekee. Niinpä, jos esim alemmalla tasolla kehottaa kutsumaan itseään omalla nimellä ja samalla kertoo että muita kutsutaan nimellä sensei, sen sijaan että rentouttaa meininkiä tekeekin senseiksi kutsumisesta pompöösimpää kuin mitä sen tarvitsee olla. Oppilas kasvaa kyllä melko nopeasti siihen että jokin senseiksi kutsuminen on aika pikkujuttu. Jos siitä kuitenkin tekee sillä tavalla ison jutun että "ei minua tarvitse kutsua noin prameilla nimityksillä", niin valitsee itselleen helpon tavan ja siirtää oppilaan kohtaamisvaikeudet muihin opettajakontakteihin. Itse koen vastuullisemmaksi alistua opettajana rooliin jossa vallitseva lajikulttuuri koskettaa myös omia kanssakäymisiä ja tätä kautta tehdä oppilaalle kulttuuriin kasvamisesta helpompaa eikä vaikeampaa.

Parasta siinä on myös se, että kun valitsen jo itse ottaa tästäkin pikku opetusasiasta vastuun, saan sitten toteuttaa sen haluamallani tavalla ja olen hemmetin hyvä hoitamaan tämän niin että juurikin kaikelta herroittelupäänseinäänhakkaamiselta vältytään. Sitten se rentous osataan myös muualla. Vähän vastaavaa helppoutta tavoittelen lajijapaninkielen osalta. Tällaiset asiat pitäisi omaksua mieluiten vauhdissa, ilman että tarvitsee erikseen päntätä. Ja riippuu lopulta vain siitä kuinka puheaikansa käyttää.



Tietenkin voisi pohtia, miksei vain poistaisi tällaisia käytäntöjä kaikkialta?
Näin voisi ehkä tehdäkin ja monissa opetusorganisaatioissa on havaittu tehokkaaksi. Ja toisaalta taas esim intissä oletettavasti helpotetaan äärimmäisyyksiin viedyllä puhuttelumeiningillä tai sitten ne ovat vain tyhmiä käytännössä jokaisessa maailman armeijassa. Itse olen kokenut sensei-sanan poistavan kaikki jännitteet jotka muuten jäisivät jäljelle. Harvoin näkee yhtä rentoja ja oleellisesti kaverillisiakin opetussuhteita kuin nämä, joissa nimitellään tällä tavalla. Rehellisyyden nimissä tämä luultavammin johtuu näiden suhteiden pituuksista ja osapuolten taidosta olla näissä, mutta ainakaan se nimittely ei näyttäisi vähentävän mitään.

Itse käännän tuollaisen niinpäin, että jos lajikulttuuria on että kutsutaan senseiksi, niin sitten oman nimen pyytäminen ei nyt ainakaan ole nöyrää.

Sitä en ihan ymmärrä mistä moinen edes tulee. Ei se oman opettajuuden hyväksyminen nyt niin vaikeaa voi olla.

Enkä siis viittaa Ôarin viestiin vaan laajemmin, kun nyt melko moni muukin sanoo saman suuntaista.

Tämä kaikki sanottuna, kun koulussa kutsuvat joskus Candéksi, sanon että ihan Lasse vaan. Tai sitten herra Candé. Siitä näkökulmasta toki ymmärrän tuon myös.

Saiko alkuosiota lukuunottamatta tuo viesti sytykkeensä eilen avaamastani karismaattisuus- ja auktoriteettiketjusta?

Mielestäni siitä voisi jatkaa siellä, koska kuuluu selvästi paremmin sinne. Kopioin sinne. Täällä voisi puhua nimityksistä ja siellä opettajuudesta.

Nostan tämän ketjun, sillä avasin ketjun vetäjän karismasta ja auktoriteetista ja sivusin nimitysasiaa.

Niinpä, jos nimitysasia puhuttaa, tämä on oikea ketju ja siellä voidaan keskittyä sen ketjun aiheeseen. Suosittelen tämän ketjun avausviestin lukemista.

Vielä tuosta pyytämisestä/kehottamisesta...
Kun sanoin että "pitää kutsua" niin tämä tarkoittaa juuri sitä että on oikeampia ja väärempiä tapoja. Ei pelkästään sitä että on oikea ja väärä. Ei ole pakko kuin kuolla jne.

Silti joka kerta kun kiinnittää huomiota noihin, tekee tapakulttuuria. Tämän kaiken voi tehdä paremmin tai huonommin ja tämä kaikki voi olla jopa järkevää, ei siinä mitään. Tahdon vain painottaa että myös "vapaamielisyys" on kulttuurillinen rajaaja. Ja että asiaan ei kannata kiinnittää turhaa huomiota ollenkaan. Nimittelyiden tarkoitus on helpottaa oppimista, ajattelen itse.

Näitä huomattavasti tärkeämpää on keskittyminen oppiin. Siihen kun keskittyy, tulee luonnollinen nimittelykin helpommin, liittääkseni aiheeseen.
Mikään ei tunnu itsestäni niin hyvältä opettajana kuin se kun näen että opin vastaanottaja alkaa muuttamaan juttuaan ja yrittää. Tämä on suurin kunnianosoitus ja uskon että jos itse teen oppilaana näin, saan about jokaisessa yhteisössä varsin paljon anteeksi "nimittelyvirheistä" tai sen epäoptimaalisuudesta.

Jännä asiahan on se että sekä Andyn tarinassa että Mjölnirin omassa linjanvedossa on olemassa asetelma että kuitenkin pystyy tekemään väärin. Sitä Pasia ei saanut kutsua senseiksi ja Mjölniriä pitää kutsua etunimellä. Sosiaalisestihan on näin. Kuitenkin, mitä enemmän kumpi tahansa keskustelun osapuoli on sen perässä että miten oppilas kehittyy mahdollisimman tehokkaasti, sitä vähäisemmän roolin jokin tuollainen muotoseikka saa. Ylikumartelijat yleensä tahtovat tulla huomatuksi ja saada keskustelun. Samaa tekee monesti etunimittelijätkin, jotka kokevat että se oma mielipide on tosi arvokas. Mitä paremmin opettaja tietää kaiken tämän ja osaa siirtää fokuksen asiaan, sitä paremmin kaikki sujuu.

Tavallaan keskustelunavaus kuulosti vähän sellaiselta itsensä liian vakavasti ottamiselta, kun nyt ollaan kursseilla ja ammattitaitoisia. Uskon että arvostus tulee aina siitä mitä tilanteissa opettaa. Opekurssitukset ja ammattimaisuusmielikuvat omassa päässä eivät näitä anna. En tarkoita vähätellä taitavaa opetusta vaan nimenomaan alleviivata sitä.

Yksi sellainen käytännöllinen seikka on että esim suomalaiset usein vaikeilevat näiden kanssa. Tärkeää olisi oppia luonnollisuus.
Tätä on muuallakin sivuttu, mutta itse koen akateemisessa maailmassa opettajan "puhuttelun" vaikeampana kuin mitä se oli intissä tai mitä se on kakessa. Se että opettajaa voi kutsua senseiksi, tekee kaikesta helpon suoraviivaista. Suomalainen näkee sitten tämän helposti "mielistelynä". Jotenkin meidän kulttuurissa kunnioittaminen valitettavan paljon yhdistyy johonkin alistumiseen. Tämä on monessa mielessä hyväkin asia, mutta niin on terve ja luonnollinen hierarkiakin.

Näkisin että tätä asiaa kannattaa pohtia sellaisella tavalla että mihin tahansa menee, ei koe itseään alhaiseksi, osaa osoittaa kunnioitusta, asiat hoituu tehokkaasti ja kaikki tähän liittyvä on helppoa. Sellaisen ihmisen kanssa on sen toisen sitten helppo keskittyä olennaiseen, kun pystyy luottamaan. Sillä asenteella voi myös yllättää itsensä, miten lähellä kovan luokan mestaritkin voivat olla. Oppimisen kannalta sellainen erityishuomio ja pääsy keskusteluihin voi olla aika avaavaa.

Vähän vastaava kuin että kutsuu pääopettajaa presidentiksi.
Yksi tyyppi kerran kertoili automatkalla edellisen tyylisuuntansa presidentistä ja kun huomasin että vika on systemaattinen, aloin nauramaan ja alleviivasin hauskuuden. Naurettiin sitten koko porukassa mitä autossa oli.

Hupaisampi yksityiskohta oli että muistin nauraneeni samalle asialle täällä potkussa ja henkilö osoittautui samaksi joka kirjoitteli myös täältä tyylinsä presidentistä. Oli kyllä hyvät ja mielenkiintoiset keskustelut... Terveisiä Joensuuhun!

Olen lukenut sieltätäältä että kukaan japsi ei kutsuisi itseään senseiksi. Tämä on kuitenkin tuubaa. Perustelu: jotkut japsit kutsuvat itseään senseiksi. Arroganttisuudesta en tiedä... Jos on prameita titteleitä ja käyttää niitä sen sijaan, voi tämäkin näyttää sitten prameilulta. Oma tulkintani tilanteista joissa itseä on kutsuttu senseiksi on että kaikkia ajatuksia näistä mitättömyyksistä halutaan ehkäistä ja annetaan vain leirin opettaja mahdollisimman vähäeleisesti. Tässä kohtaa sana on siis lopulta aika pieni.

Olisin myös eri mieltä siitä miten iso termi sensei on. Ja jatkan vielä että käytännötkin vaihtelevat, jolloin toki termin "koko":kin voi vaihdella. Tästä asiasta näkee ihan liikaa väittelyitä ja kavennuksia. Tosiasia on että japseilla itselläänkin käytännöt sanan käytöstä vaihtelee. Olen törmännyt usein tilanteisiin joissa itseään alempaa (ja vieläpä omaa oppilasta, mahdollisesti noin kolmekymppistä ja tilanteessa suht vähäisen senioriteetin omaavaa) tilanteessa ei-opettavaa kutsutaan etunimi-senseiksi japsin toimesta. Monien sensei-sanan nettikäyttöopettajan mainitsemista virheistä tuossa täyttyy melkoinen liuta. Jos japsi sitten "käyttää kielensä sanaa väärin", tulee vähän mieleen sellainen jos joku lavatanssista innostunut japsi tulee kertomaan minkälaisia latauksia mikäkin suomenkielen sana pitää suomalaisessa yhteiskunnassa sisällään. Ja kaikki tuo on sikäli lohdullista että oikeutus oman yhteisön melkein mille tahansa käytännölle saattaisi löytyä.

Ei vertaudu täysin, mutta kyllä suomenkielikin mahdollistaa sen että vaikkapa sana opettaja saa jonkin tarkasti rajatun merkityksen vaikkapa Korsodossa, jonka juuri täällä keksin. Olen keskustelussa kuullut kouluopettajastakin että "ei hän ole mikään oikea opettaja". Varsin monissa lajeissa tätä ongelmaa opettajuuden monista merkityksistä sitten kierretään vaikkapa sillä että puhutaan eriasteisista opettajalisensseistä tai opettajakoulutuksen käyneestä opettajasta tai virallisesta opettajasta. Näistä jokaisessa on taustalla hieman sitä että näitä täyttämätön treeninvetäjä ei opettaessaankaan ole "oikea opettaja".
Näkisin että suomenkielen rajoissa kaikelle tällaiselle löytyy oikeutus. Arvaan että japaninkieli saattaa olla tässä suhteessa yhtä elävä tai ainakin erittäin elävä.

EDIT: tuli juuri puhelu Rekolasta että Rekoladossa opettaja tarkoittaakin pelkästään sitä joka vetää treenit. Heillä isommista linjoista päättäviä siihen koulutettuja tyyppejä kutsutaan "vastuuopettajiksi". Meillä Korsodossa näitä taas kutsutaan tosiaankin opettajiksi.

Joo valmentajat ja opettajat ovat ohjaajia, mutta ohjaajat eivät välttämättä ole valmentajia eivätkä välttämättä opettajia.

Lisäksi näkisin ehkäpä hieman sellaista että ohjaaja on treenitilanteessa ohjaaja, mutta opettaja ja varsinkin valmentaja ovat suuremmissa määrin henkilön opettajia tai valmentajia. Opettajuus on tässä suhteessa ohjaajuuden ja valmentajuuden välimaastossa.

Onko mitään järkeä?


Olisi muuten kiva kuulla minkälaisia mokia tai väärinkäsityksiä tässä asiassa on tullut. Se olisi yksi lähestyminen Iihen mitä järkeä koko keskustelussa on.

Itse pidän mokana että joissain meidän porukoiden leirikutsuissa on puhuttu leirin valmentajista. Näkisin että juttu saattaa tulla vanhasta karateliittokytköksestä, joka varmaan Finn-karaten aikoihin näkyi selvemmin. Ja sitten sanaa ei vain vaihdettu pitkään aikaan. Karateliittohan nimenomaan esim tarjoaa valmentajakoulutuksia eikä vaikkapa opettajakoulutuksia. Tällöin on ymmärrettävää että jos vähänkään on sitä tuntua että vetäjäinstanssia koetaan osaksi samaa organisaatiota, käytetään samaa sanaa. Lisäksi kokisin että ehkäpä karateliitossa halutaan yrittää ajatella että valmennus ja opetus on samaa asiaa, niin seurat näkevät itsensä kiinteämmin liiton toiminnassa mukana oleviksi eivätkä esim nosta kytkintä. Tällaisesta sitten kenties seurannut että myös opettajia on kutsuttu ainakin joissain yhteyksissä valmentajiksi.

Melkoista spekulaatiota osaltani toki. Uskon silti osuvani pääpointeissa oikeaan. En tarkoita haukkua kenenkään ratkaisuja asiassa. Jahkailu kuuluu tänne, eikä vaikkapa leirikutsuihin.


Tästä tullaankin sikäli mielenkiintoiseen pohdintaan että kun Tyttö on tuolla toisessa ketjussa kertonut näistä valmennuskursseista ja vastaa kaavalta sitä mitä olen karatestakin kuullut...
Niin olisiko niin että sitä ensimmäistä tasoa (jossa kai keskitytään yksittäiseen treeniin) voisi yhtälailla pitää ohjaajakoulutuksena. Ja sitten taas niitä joissa ihan selvästi mennään urheiluvalmennuksen puolelle, valmentajakoulutuksiksi?

Voisiko Tyttö tiivistää vielä eri tasojen sisältöjen pääpointit?