Yksi asia kyllä, mistä olen pitänyt jo yli vuosikymmenen, on laadukas keskustelu täällä, missä pointit ovat syviä ja ihmiset osuvat oikeaa elämää suuremmalla todennäköisyydellä samaan sektoriin.

Erittäin suurella lämmöllä muistelen aikaa kun mulla ei vielä ollut älypuhelinta ja tulin fyysisestä duunista kotiin yön alkaessa ja aloin perkaamaan potkua. Silloin oli vielä niin paljon ketjujakin elossa.

Tärkeä pointti tähän oli myös, että keräilytyö on yksinäistä ja fyysistä, kun taas opeduuni on aivojen käyttöä ja sosiaalista. Potku oli ensinmainitussa hyvää vastapainoa ja toisessa taas täsmälleen samaa settiä. Taisi olla toka tai kolmas opevuoteni, kun en oikein osannut keskustella täällä ja asiat meni liian usein solmuun. Siis viitisen vuotta sitten. Toisaalta se oli murrosaikaa, kun facebook yleistyi oikein kunnolla ja keskustelukulttuurilta haluttiin erilaisia asioita ja jengi alkoikin hyppimään täältä pois.

Aiheeseen liittyy silleen, että silloin oli oikein nautinto päästä sosiaalisen toiminnan ääreen, kun on yksin keräillyt. Nyt opena taas haluan hyvään haliin, sinkkuversio itsestäni jonkun hyvän pätkän ruudusta, kelpaa myös hyvä mättö, kalja ei haittaa koskaan jne. Jos lähdetään ulos, niin mieluummin sitten kaverin kanssa sinne missä kalja on hyvää ja kuulee keskustella.

Piti äsken lähteä naapurikapakkiin, mutta en jaksanut. Mukavampaa juoda roseviiniä ja kaljaa ja kirjoitella tätä viestiä. Olen ehkä vähän lapsellinen, mutta kun huomaan että ketjuun johon olen kirjoittanut, on tullut uusi viesti, hypin sisäisesti onnesta.

Kari, sun viesteissä on aina ollut todella kunniotettava piirre siinä, että taklaat kaikki tai joitain asioita joita ketjussa on käsitelty ja viittaat keskustelijoihin. Jo vuosia olen kokenut kirjoittelun kanssasi tästä ja monesta muusta syystä varsin hedelmällisenä.

Ketjuunkin tämä juonne potkun merkityksestä sopii silleen, että moni on kritisoinut minua siitä että koneet ovat ihmisiä tärkeämpiä minulle. Jotenkin he missaavat, että juttelen someni välityksellä niin viisaiden ja mieluisten ihmisten kanssa, että koen itse asiassa olevani aika onnekas. Jo täältä voin listata kymmeniä ihmisiä jotka on kunnia tuntea ja joiden näkemykset ovat kultaa. Ja tämä pitää sisällään kourallisen kanssani jatkuvasti eri linjoilla olevia. Nekin saattanan perverssit osaa livenä jutella kuin ihmiset.

Jos ja kun tämä somettelu on pois kavereista, tyttöystävistä ja sen semmoisista, pitää mielestäni avata silmiä sille tosiasialle että myös täällä on kaveruuksia, joita suomalaiseen tapaamme emme ole oikein uskaltaneet kutsua kaveruuksiksi. Kuitenkin jos lukee ja jauhaa kovinkin monta tuhatta tuntia täällä ihmisten kanssa, minkään muun väittäminen olisi karmeita uutisia.

Vähän vastaavat havainnot. Liittyy tietenkin elämän luonteeseen eri ikäkausina. Kaiken on tarkoitus rauhoittua ja on joka mielessä järkevää, että sosiaaliset kuviot kasvavat siinä iässä kun kukaan ei vielä oikeasti meinaa mitään perhehommeleita ja alkaa kutistua sitä mukaa kun elämä urautuu ja alkaa sitä perhettä monilla olemaan. Ja kun ei jaksa hyppiä. Tätä me vain tässä todistellaan eikä asiassa ehkä ole mitään sen kummempaa.

Myöhemmässä vaiheessa lähes kaikki jauhavat entistä enemmän niistä läheisimmistä ihmissuhteista ja tästä jauhan tässä itsekin, kuten käsittääkseni myös Mika teki. Analysoin näitä asioita aika varovasti, etten ala sanelemaan passkapuheita muka-totuuksiksi itselleni ja superegolleni, kun en oikeasti edes tiedä. Mutta hyvien kavereiden seuran tärkeys jo melko erakoituneena (vaikkakin ihmisten seassa jatkuvasti sosiaalisestikin pyörivänä) alkaa olemaan melko faktatason homma.



Tietty tässä latautumishässäkässähän on sellainen lähtökohtainen ongelma, että kun ihmisen fyysinen jaksaminen paranee sekä liikunnasta että levosta, saatamme tässä ikäänkuin asetella analogisia konsepteja virheellisesti vastakkain pohtien että "latautuvatko paristot seurasta vai yksinäisyydestä". Eli että ehkä pitää sekä vuoro- että soolovaikuttaa ja toinen näistä on lepoa ja toinen kehittää tai on treeniä tms. Näin tämä itselleni toimii.

Joo, kertomastasi päätellen olen enemmän ekstrovertti kuin sinä, mutta minäkin tarvitsen omaa aikaa paristojen latautumiseen. Ja sitten toisaalta toiset paristot latautuvat siitä että on kavereiden kanssa. Koen vähän eri paristoiksi nämä.

En lähtisi tuohon ekstro-/introvertti -juttuun varuksetta. Varsinkin Atticora mainitsee samassa viestissä kuinka kivaa hänellä itsellään on ollut kaverin kanssa.

Minussa on molemmat puolet: haluan olla rauhassa ja ladata paristoja sekä haluan viettää aikaa hyvien kavereiden kanssa. Seura saattaa myös väsyttää välillä. Uskoakseni jaksan silti omaa open työtäni (missä kanssakäydään aika ööö paljon) aika hyvin. Mutta väsyn toisaalta kyllä kanssakäymisten suuresta määrästä myös.

Minuun on osuneet monet kuvaukset sekä ekstroista että introista ja toisaalta ei oikein kummastakaan kaikenlaiset. En ihan usko kyseisen asettelun järjellisyyteen ollenkaan. Aiheesta on myös oma ketjunsa, mutta kaipa tämä tässä laajuudessa kuuluu tänne vielä.

Mika on oikealla asialla.

Elämänlaatu ei oikeasti liity yhtä kiinteästi mihinkään muuhun kuin kavereiden kanssa vietettyyn aikaan. Se on vähän salakavalakin asia, koska sitä ei hokaa sen paremmin silloin kun homma toimii tai on toimimatta.

Itse huomasin taas että paristot latautuivat oikein kunnolla kun sain olla hyvien kavereiden seurassa. Hyväksi kaveriksi lasken sellaisen, kenen kanssa ajanvietto ei ole tsemppaamista vaan rentoa. Mutta kuten kädenvääntökeskustelusta on opittu, en pidä tästä määritelmästä väkisin kiinni.

Aika hanurista tuo MikaM:n pintapuolisesti kertoma juttu. Lopputulema on silti tietenkin väärä, mutta fiilis välittyy ja on ymmärrettävä. Jos asia on vielä ajankohtainen niin tsemppiä. Noin yleisesti, parempaa kaveria ensi kerralla. Ei siinä, sopivilla varakkuuskorteilla olisin varmaan itsekin onnistunut ainakin yhden hyvän kaverin kanssa joutumaan isoista rahoista eroon jonkin sekoilun kautta, mutta onneksi olen ollut riittävän köyhä ja onneksi en sotke isoja rahoja melkein periaatteestakaan kaveruuksiin. Katselin kun yksi eksä meinasi ostaa taloa kaveriltaan. Jo se on melkeinpä helvetillinen virhe, koska bisnes tulee aina hoitaa bisneksen ehdoilla ja kaveruus kaveruuden. Pitää olla molemmilla oikeat kompetenssit, jotta tuollainen on hyvä idea. Kannattaa myydä muualle ja ostaa muualta.

nassesetä kirjoitti: Ja siihen se ongelma kulminoituukin, siis mun taholta. Vihloo aivan saatanasti nähdä jonkun vetävän päivänsä vessanpöntöstä alas tolla lailla. Oon yrittäny kannustaa mukaan treeneihin, aloittamaan jonkun lajin, järkkärikurssia jne....turhaan. Ainoa mihin aktivoituu on juominen ja juhliminen. Tiedän tosin taustoistaan jotain, joka selittänee osan käytöksestä, mutta siitä huolimatta tuo toimettomuus kyrsii.

(...)

Ja niistä johtuen, mun "ihmishahmotus" on ehkä vähän vaurioitunut. Eli nähdessäni (parhaan) kaverini, alkaa wituttaa ja tekis mieli sanoa sille pahasti. Ei yhtään hyvä juttu.

Mitähän täs kannattais tehdä?

Mitäs jos et tee mitään? Kaveri auttaa hädässä, mutta onko tuossa mitään hätää?

Mitäs jos sinua kyrsiikin se että näet hänessä pahimman pelkosi omalla kohdallasi, mutta tilanne ei olekaan kaverillesi niin paha? Ja vielä silleenkin ristiriitainen kun samalla näkee jutussa hyviä puolia...

EDIT: Eli mitäs jos tilanne onkin sinulle arvomaailman pohdintakohta?

Me ollaan täällä kaikki yksin. Sen kun tajuaa ensin voi tajuta seuraavaksi millä tavoin me kuitenkin kohtaillaan ja on kivaa. Eli että me ei ollakaan yksin, mutta uudella tavalla ymmärrettynä. Semmoinen Babel-leffan ympyränsulkeutuminen.


Tuon takia parhaita kavereita ei kannata valita tai lyödä niitä asioita ikinä lukkoon. Niihin kuvioihin takertuu liian helposti ja silloin saattaa olla että muodollisen paras-kaveri-statuksen kanssa on käytännön totuus ristiriidassa. Antaa vain tilanteiden muuttua omalla painollaan ja välillä vähän aktivoituukin.

Luin tämän ketjun juuri kokonaisuudessaan taas. Normaalilapsi kyseenalaisti järkevästi parhaan kaverin konseptin. Joku voi ihan rauhassa olla paras kaveri ihan noin käytännössä. Siitä ei kannata tehdä ulkoista statusta. Heh, varmaan ekalla luokalla näin jonkin piirretyn tai jonkin muun opettavaisen jutun missä sanottiin ettei parasta kaveria kannata valita. Koska se tuli telkkarista tai oli jossain kirjassa sen täytyi olla totta. Ja sillä mennään vieläkin. Kolmannella näin sitten jonkin cowboy-leffan missä Mies sanoi ettei petä lupausta koskaan. Ja taas pikku-Lassea vietiin.