Niin, parhaimmillaanhan urheiluharrastuksen - tasosta riippumatta - motiivit tulevat ns. lajirakkaudesta eli innostuksesta osata jokin homma hyvin. Toki on muitakin hyviä motiiveja.

Yksi nykyajalle tyypillinen on ulkonäkö ja joskus sen tuoma katu-uskottavuus, ts. pyritään ennaltaehkäisemään hernekeppien suunsoitto.

Kärjistäen sanoisin, että hetkenä, jolloin nuo ulkonäölliset seikat alkavat tulla mukaan ja ehkä ohittavatkin lajitaidolliset, urheilija lakkaa olemasta Urheilija isolla U:lla. Omallakin kohdalla muistan tuon pisteen hyvin, jolloin kestävyyslajien rinnalle kipusi voimahommia, koska ei enää halunnut näyttää ajokoiralta.

Janne Holmen tai Ano Turtiainen tuskin uhraavat ajatustakaan sille, miltä näyttävät. Ehkä juuri siksi he ovat niin hyviä. Kun katselee valokuvista 60-70-lukujen urheilijoita, tajuaa, miten vähäistä fitness-ajattelu tai pelotevaikutuksenkaan hakeminen yleensä oli. Juostiin tai puntattiin suomiverkkareissa eikä mietitty rintalihaksen ylä- ja alaosan suhdetta.

Se oli sitä aikaa ja tavoitteet muuttuvat. Väkivaltatilanteista pääsee yleensä väistämällä pois. Meikäläistä ei ole uhattu stadissa kertaakaan vaikka en näytä pelottavalta tai ole iso. Toisaalta hakeutumalla tiettyihin ympyröihin ja käyttäytymällä niissä tietynlaisesti, itsepuolustustaidoillekin varmasti löytyy käyttöä.

Jokainen tavallaan ympyröissään, kunhan myöntää toisille tai ainakin itselleen motiivinsa.

Keijun ja Tapsan kanssa samaa mieltä sikäli, että joissakin lastenohjelmissa on tosiaan tolkuttomasti väkivaltaa, joka kaiken lisäksi on esitetty ikävässä muodossa.

Ja mitä aikuisiin tulee, niin noin 99%:iin ei toimintaleffojen katselu vaikuta juuri mitenkään, mutta sitten on tuo yksi prosentti, joka voi vinksahtaa.

Aikoinaan oli työkaverina muutenkin ailahteleva tyyppi, jonka tilaa tolkuton väkivaltaviihteen katselu selvästi pahensi. Kun sain joka aamu potkuin ja lyönnein höystetyn raportin Mister T:n edesottamuksista A-teamissa tai Hulk Hoganin otteista wrestlingissä, alkoi homma kyrsiä, varsinkin kun kaverin jutut koostuivat Raaka-Arskan ja Jesse Venturan on-linereista. Nyt naurattaa, mutta silloin ei naurattanut varsinkin, kun hommana oli kärrätä hiekkaa helteessä.

Ja tuohon portsarin pelotevaikutukseenkin suhtaudun osin kriittisesti. Väkivallan poistaminen uhkaamalla väkivallalla luo ikävän ilmapiirin, joka voi kostautua jopa niin, että rähinöijä varaa aseen mukaan, koska tajuaa olevansa täysin alakynnessä ovikörmyä vastaan. Siis joudumme eräänlaiseen varustelukierteeseen. Niihin muutamaan paikkaan, missä portsarina on tavallinen tallaaja, on mukavampi mennä sisään.

Niin, yleensähän väkivaltaa kiivaimmin vastustavat toisaalta fyysisesti siinä huonosti pärjäävät ja toisessa ääripäässä sen erinomaisesti tarvittaessa harrastavat. Tyypillinen on parimetrinen karateka, joka haastattelussa heti alkuun painottaa olevansa intohimoinen väkivallan vastustaja.

Nyt voidaan tietysti kysyä, eroaako tällainen paljonkaan Rolls Royce-tyypistä, joka korostaa, etteivät raha ja materia merkitse hänelle mitään.

Yleensähän voima/koko/kamppailulajien harrastus näkyy tavalla tai toisella ihmisestä melko selvästi varsinkin niissä tilanteissa, joissa noilla avuilla on merkitystä ja saadaan toisten arvostusta. Esim. rähinäkapakassa oleileva vapaaottelija usein ilmaisee olemuksellaan, pukeutumisellaan tai käytöksellään melko selvästi, kuka on tiukan paikan tullen niskan päällä, ts. hän hallitsee tilannetta väkivallan uhalla. Vertaisin häntä konetuliasein varustettuun kaveriin, joka sanoo kantavansa niitä vain rauhan turvatakseen.

Vallan/väkivallan suhteista olen pähkäillyt toisilla foorumeilla kyllästymiseen, mutta yleensä pidän molempia useimpien ihmisten perustarpeena, joka tyydytetään tavalla tai toisella, koska ne ovat keinoja saada huomiota. Väkivaltahan on vain vallan fyysistä toimeenpanoa ja kielii siitä, että valta ja hierarkia on ainakin hiukan uhattuna/epäselvä.