kollegiassessori kirjoitti: Nyt ei voi kuin allekirjoittaa paksulla tussilla.

....

Kun kehittyminen muutuu selviytymiseksi, saa harjoittelun mielekkyyttä kaivella sohvan pohjalta. Syvästi toivon, että vanhetessani kilpakumppanuus jäisi taaksepäin ja sparri olisi todellakin sitä harjoittelua, eikä egojen kalsketta.

Tässä varmaan puhe voisi auttaa aika paljon. Jos harjoituskaverien kanssa on vaikea saada suutaan auki tai viestiä perille, niin opettajan/valmentajan kanssa kannattaisi noista tunnoista puhua, niin hän voisi varmasti asiaa sitten viedä eteenpäin koko treeniporukalle. Varsinkin kisoihin valmistava sparri tietenkin on kovaa, eikä sitä pysty tekemään jatkuvasti freshinä, vaan on kaiveltava vähän syvemmältäkin, mutta normaali treenisparri, jossa tekniikkaakin pitäisi opiskella ei saisi missään nimessä muuttua selviämiskamppailuksi. Suuta auki vaan, treenikaverien tai valmentajan suuntaan!

Itse usein sanon sparrikaverille, jos kunto ei ole paras mahdollinen, tai alla on vähän kovempien treenien putki ja kroppa ei ole vielä palautunut. Samalla pyydän, että otetaan rennosti.

Mjölnir kirjoitti:

Satariel kirjoitti: otin 12 erää nyrkkeilysparria sen kummemin väsymättä, ja totesin, että nyt tuntuu todella hyvältä tällä tiellä.

Eilen otin kanssa pystypainia, mattopainia, polvet mukana jne, ja tuntui hyvältä. Nimenomaan siltä.

Jostakin syystä urheiluun ja varsinkin kamppailuun on juurtunut melko syvälle käsitys siitä, että treeni ei ole hyvää, jos se ei tunnu pahalle, ja mitä pahempi ja väsyneempi olo on treenin jälkeen, sitä tehokkaampi se on ollut. Sitten ihmetellään kehityksen pysähtymistä ylikunnon rajamailla tai täysin penkin alle menneen matsin jälkeen sitä, että mikä meni vikaan, kun on treenattu täysiä monta kuukautta, mutta ei vaan saanut tehoja irti "tositilanteessa". Väsyneenä oloa ei kannata todellakaan treenata, vaan pyrkiä siihen, että se, mitä tekee lajitreenissa, varsinkin sparreissa todellakin tuntuisi hyvältä ja oikealta myös kropassa. Ihmiselle ei todellakaan ole luonnollinen tila se, että kesken treenin oksennetaan väsymyksestä, vaan kyseesä on kehon puolustusmekanismi liian kovaa kuormitusta vastaan.

Todella koville treeneille on tietenkin aikansa ja paikkansa, ja niillä voidaan hakea rajoja ja ehkä puskea niitä ylöspäin väkisin välillä, mutta jatkuvaan semmoiseen rääkkiin hyvin harvan kroppa koskaan sopeutuu. Henkisen puolen kehittäjinä nuo kovat vedot ovat tietenkin omiaan, kun pusketaan tajunnan rajamailla eteenpäin ja liikutaan lähellä sitä henkistä ja fyysistä murtumispistettä. Mielestäni myös noissa treeneissä on tärkeää se, että pyritään välttämään tuon murtumispiteen ylittäminen, jotta tuollaisestakin treenistä voi poistua "voittajana", eikä murtuneena pisteen löydyttyä. Noista treeneistä ei normaalin ihmisen eikä paljon urheilleenkaan keho kuitenkaan palaudu niin nopeasti, että niitä olisi mielestäni järkevä pitää esim. viikottain.

Järkevällä ja "tuoreena" treenaamisella fyysistä tasoa saa ylöspäin aivan kuin varkain, ja sitä mukaa treenienkin vaativuus tietenkin pystytään pikkuhiljaa nostamaan koko ajan ylemmäs, ja todella kovatkin treenit voi saada tuntumaan hyvältä. Aikaa se ottaa, mutta minusta on viime aikoina alkanut tuntumaan, että tässä tapauksessa "oikotie" liian kovan rääkin kautta muodostuu todella helposti kivisemmäksi, kuin rauhallinen ja alussa selvästi pidemmältä tuntuva reitti.

Kaikki tuo edellä mainittu tietenkin perustuu oman kehon ja mielen tuntemiseen (sekä valmennussuhteessa valmentajan kykyyn lukea ja kuunnella valmennettavaansa).

Ei muuta, kuin hyvillä fiiliksillä ja "freshinä" uuteen vuoteen!

Kyllä, painia voimakestävyyteen ja järkevää voimatreenia maksimivoimaan. Tuo Diiselikoneeseen vertaaminen on varmasti monella vähänkin iäkkäämmällä treenaajalla kohdillaan. Huippuja ei välttämättä enää löydy, eikä maksimikierroksiakaan, mutta välillä tuntuu, että loputtomiiin jaksaa kuitenkin kohtuu teholla vääntää, kun valitsee oikean pykälän silmään ja antaa rullata hetkittäin vapaalla, kun on sopiva paikka kohdalla.

Itse olen nyt 33 vuotiaana ehkä elämäni parhaassa kunnossa, mukaanlukien nuoruuden kilpajudovuodet, ja tuosta saa kiittää vaan järkevää treenausta. Samoja treenejä en pytyisi nykyään varmasti vetämään, mitä n. 18 vuotiaana tuli väännettyä. Ainakin nyt on tunne se, että järkevä treenaaminen on vienyt minut nyt paljon pidemmälle tällä fyysisellä polulla, kuin jatkuva itsensä loppuun vetäminen jokaisessa treenissä. Toissapäivänä (yhdyssana?) otin 12 erää nyrkkeilysparria sen kummemin väsymättä, ja totesin, että nyt tuntuu todella hyvältä tällä tiellä. Onpa kunto jopa kasvanut viime aikoina siihen malliin, että nyt uudenvuoden kuohareiden jälkeen harkitsen vaparikisailun aloittamista ihan tosissaan.

Noh, tämmöistä tekstiä saivat näköjään kuplat päässä aikaan näin uuden vuoden yönä. Katsellaan huomenna oliko puheissa mitään järkeä.

Samoille linjoille olen itsekin päätynyt voimatreenien suhteen varsinkin. Lajitreeniäkin on mukana suunnilleen joka päivä, joten palautuminen on todella iso tekijä itselleni (varsinkin, kun tuota ikää alkaa tulla). Olen vähän noiden em. treenimetodien (varsinkin Pavelin) mukaan treenaillut "kevyesti" voimaa nyt muun treenin ohessa. Pääpainona ollut kohtuu vähän toistoja, ja isoja painoja, eikä koskaan failureen, vaan hyvällä fiiliksellä kaikki, periaatteessa "väsymättä".

Todella positiivisesti olen saanut yllättyä tuloksista. Voimatasot toki olivat pitkän treenaamattomuuden ja loukkaantumisien jäljiltä huonot, mutta kehitys on mielestäni ollut huomattavasti parempaa, kuin ns. "perinteisellä" salilla käynnillä, jossa vedetään viimeisetkin voimat peliin pakkotoistoilla ja paikat on vähintään sen 3 päivää kipeät. Varsinkin palautumisajat ovat huomattavan lyhyitä verrattuna vanhaan "täysiä loppuun asti" tyyliini, eivätkälajitreenit kärsi voimatreeneistä juurikaan.

Samaa metodia näyttävät käyttävän mm. jotkut voimanostajat nykyään, treenejä on usein, mutta treenipainot liikkuvat suurimpana osana treeneistä siellä 60-70% maksimista, ja treeneissä ei väsytetä kroppaa puhki.

Tuosta siirtymisestä lajivoimaksi, en ole koskaan huomannut ongelmaa olla siirtämättä salilla kerättyä voimaa varsinkin painilajeihin. Kyllä se ukko on aina keventynyt nostaessa maastavetopainojen noustessa jne. Tuota lajivoiman kehitystä nyt on mahdoton tarkasti mitata, mutta sitä mukaa, kun perusvoimaliikkeet ovat salilla saaneet ruista ranteeseen, on myös fiilis matolla parantunut. Vahvat (ja huolletut) lihakset ovat mielestäni myös selkeä turvallisuustekijä, kun pitävät vähän tuota kroppaa paremmin kasassa eikä raajat vinksahtele vääriin asentoihin ihan niin helposti.