Mun mielestä toi huumori on hyvä lisäys. Jos henkilö vielä sen lisäksi on kärsivällinen, luovat nämä kaksi ominaisuutta hyvän ilmapiirin jo sellaisinaan.

Hyvä viesti, itse olen samoilla linjoilla. Pari kohtaa erityisesti:

zorro kirjoitti: Sekä samaan aikaan valmentajalta vaaditaan psykologista silmää
havaita urheilijan mielenliikkeet pääkopan sisällä, oikea hetki psyykata
urheilijaa, keskustella treeneistä, kilpailusuorituksista jne.

Ja varmasti suurin haaste opettajalta/valmentajalta on päästä käsiksi
valmennettavan pääkopan sisään, jossa kilpailusuorituksessa tehdään
lopulliset päätökset.

Itselleen rehellinen ja tasapainossa oleva ohjaaja/opettaja/valmentaja
myöntää oppilaalleen, jos ei kykene ohjaamaan häntä eteenpäin, vaan
tarpeen vaatiessa suosittaa seuraavan tason valmentajaa, joka kykenee
viemään urheilijaa seuraavalle etapille. Tämä vaatiinee rohkeutta!!

Tuo pään sisään pääseminen on taatusti se vaikein juttu monelle valmentajalle, ja vaikka urheilupsykologia on ihan virallinen oppiaine tätä nykyä, tiedän ihan faktana, että esim. Yhdysvalloissa siitä leipänsä saavia on vain muutama. Oppimalla voi oppia, mutta aika paljon jää varmasti henkimaailman varaan, ns.

Ja tuo toinen juttu, valmentajan omien rajojensa myöntäminen itselleen ja urheilijalle....joopa, kuinka monta kertaa pitää voittaa oma egonsa tuon myöntämiseksi? Onneksi kilpaurheilussa ulkopuolisetkin tahot osaavat sitten kyseenalaistaa, jos niikseen tulee. Niin, ja siis kuten sanoit, kilpaurheilussa kuitenkin menestykselläkin voidaan mitata valmentajan kykyjä.

Ja zorro, tervetuloa palstalle!

Vastaan ensin lyhyesti. Hyvä valmentaja on sellainen, joka mahdollistaa urheilijan tai harrastajan saavuttavan tavoitteensa.

Tohonhan liittyy paljon psyykettä myös eli hyvä valmentaja osaa lukea harrastajan ajatuksia jopa silloin, kun harrastaja ei itse niitä tiedosta. Pelkät fyysiset harjoitteet ja niiden jaksottaminen ja rakentaminen (niin älyttömän vaikeaa kuin sekin voi olla) ei riitä, vaan valmentajan on osattava lukea ja manipuloida (hyvällä tavalla, siis) valmennettavaansa. Aikamoista nuorallakävelyä, ainakin huipputasolla...

Sitten vähän toiselta kantilta. Taistelulajeissa on käynnissä eräänlainen murros, ollut jo varmaan hyvän aikaa. Tämä muutos on hidasta, mutta siitä aina silloin tällöin keskustellaan. Koska kyseessä on kahden erilaisen kulttuurin (yksinkertaistan nyt itämaiset kulttuurit yhdeksi ja länsimaiset toiseksi) kohtaaminen, ovat vaikutukset ja tekijät lajien piirissä laajat ja moninaiset.

Valmentaminen on yksi näistä tekijöistä. On suhteellisen varmaa, että entisaikoina valmentaminen oli kovempaa monessa mielessä, kuten oli elämäkin. Tämä ei silti tarkoita, että treenaaminen olisi välttämättä ja poikkeuksetta ollut kovempaa. Ainakin monissa kiinalaisissa lajeissa - kun kyseessä oli suhteellisen rauhallinen aikakausi eikä esim. Bokserikapina - paikka oppilaana piti usein ansaita. Vaikka ehkä rivioppilaaksi pääsikin jollakin konstilla, varsinainen lajin opettelu ja sen taitojen tehokas soveltaminen oli monelle varsin vaikeaa. Tai näin ainakin minä olen asian ymmärtänyt. Asian tekee loogiseksi se, että koska entisaikojen ilmapiiri oli nykyiseen (ainakin monissa länsimaissa) verrattuna melko epäluottavainen, ei lajin tehokkaimpia sovelluksia sopinut opettaa aivan kelle tahansa. Olisi voinut nopeasti tulla oma oppi itseään vastaan. Ja huomatkaa, en nyt puhu mistään "salaisuuksista", en ainakaan siis mistään mystisistä voimista, vaan lähinnä tietyistä virheiden korjauksista ja varsinkin asetekniikoiden osalla ehkä jopa hieman harvinaisimmista tekniikoista. Oli miten oli, kovaa treenaaminen ja jatkuva harjoittelu itseään parempia vastaan opettavan silmän alla lienee ollut se päätaso monessa lajissa.

Länsimaissa taas arvostetaan tätä nykyä sitä, että mitään ei pantata, vaan kaikille suodaan sama mahdollisuus. Mitä harrastaja tällä mahdollisuudella sitten tekee, on hänen asiansa. Tähän ajatustapaan liittyy myös tiettyjen vanhojen tapojen kuten kumartaminen tarkoituksellinen poisjättäminen.

Hieman kärjistäen voisi sanoa, että entisaikoina opettajan ja korkealla tasolle edenneen oppilaan välinen suhde oli hyvinkin henkilökohtainen. Vaikka kaikki aina tietenkin perustuu ainakin jollakin tasolla vastapalveluksiin, on ehkä hieman eri asia vaikka siivota opettajan kotia kuin maksaa hänelle ennalta määrätty kuukausimaksu, jonka kaikki muutkin maksavat.

Tämä kaikki vaikuttaa sitten myös valmentajan persoonallisuuteen ja siihen, mitä häneltä hyväksytään ja odotetaan ja mitä ei. Uskoisin että länsimaissa opastava, asiansa osaava ja ystävällinen valmentaja on melko haluttu henkilö. Ehkä arvostus pitää tietyssä mielessä ansaita?

Tällaisia hajatuksia. En tiedä, onko tuossa mitään järkeä, mutta siinä se seisoo...