Onko kyse siis motivaatio- ja uskottavuustekijästä (karisma), eikä niinkään opettajan kyvystä oikeasti opettaa asioita? Tämähän näkyy mielestäni valtavan monilla elämänalueilla muutenkin, että tietyllä kentällä olevat todelliset huiput eivät osaa opettaa tekemäänsä lainkaan. Jos kyseessä on uskottavuustekijä, jättääkö tällaiseen perustuva kulttuuri aukon sellaiselle, että joku taitava opettaja jää tulematta opettajaksi?

Toinen iso erotteleva ilmaus tässä onkin osaaminen. Osata jotakin, osata opettaa jotakin ja kyetä tekemään jotakin ovat eri asioita. Olisi mielenkiintoista saada joskus keskustella vaikkapa jonkun voimistelu- tai taitoluisteluvalmentajan kanssa, että miten opetus käytännössä toteutetaan. Esimerkiksi telinevoimistelussa urheilijat saavuttavat hyvin nuorella iällä vaiheen, jossa valmentaja kykenee opettamaan heille liikkeitä, joihin valmentajat itse eivät kykene.

Valmentajan liiallista voimankäyttöä koskevassa ketjussa nousi puheeksi tekniikoiden tehon näyttäminen ohjaajan/opettajan/valmentajan omalla tekemisellä, tavoitteena siten vakuuttaa ohjattavat valmentajan/vast. kyvystä opettaa. Eri ketjuja nopeasti otsikkotasolla kahlaamalla tämä vaikutti mielestäni sopivimmalta valmiilta aiheelta, jos tästä on enemmänkin mielipiteitä.

Onko kyseessä kamppailulajeihin liittyvä erityispiirre? Olen monesti miettinyt, että kuka kyseisen vaateen esittää ja millä perusteilla? Onko "epäilevän oppilaan" olemassaolo ilmiö, joka liittyy kamppailulajeissa usein läsnä olevaan mystiikkaan: "toimiiko tämä?" Vai onko kyse enemmän opettajan/vast. omasta tarpeesta?

Olen kamppailuharjoittelusta etäännyttyäni kiinnittänyt tähän enemmän huomiota. Erityisesti nykyisin fysiikkavalmennusta toteuttavana olen havahtunut useinkin pohtimaan, pitäisikö valmentajan todella osata itse tehdä jotain valmennettaviaan paremmin? Fysiikkapuolella kokemusteni ja havaintojeni perusteella vastaus on melko selkeä ei. Valmentajan fyysinen kyky ei rajoita valmennettavan tekemistä. Saman ilmiön voi havaita myös seuraamalla oikeastaan mitä tahansa kilpaurheilulajia, valmentajat eivät pysty niihin suorituksiin, joihin suojattinsa ovat kyenneet valmentamaan.

Ovatko kamppailulajit tästä poikkeus? Onko opettajan/vast. kyvykkyys ja auktoriteetti sidoksissa hänen omaan tekemisen tasoon? Jos, niin miten ja miksi asia on näin?

Aiheesta keskusteleminen on ihan kielellisestikin haastavaa. Suomeksi sanat karisma, karismaattisuus ja karismaattinen ohjaavat vääjäämättä yksilökeskeisille ominaisuuspoluille. Sanat ovat myös "maallikkoköytön" takia niin monitulkintaisia, ettei ole mahdollista lähteä samalta viivalta. Karismahan on samana varhaiskrisrittyjen kielestä. Sillä viitattiin armon lahjaan toteuttaa tekoja, kuten parantaminen tai kielillä puhuminen. Weber tieteellisti tämän käsitteen 1900-luvun taitteessa. Ongelmaksi muodostui hänen ennenaikainen kuolemansa ja maailmansodat. Saksankieliselle tekstille, jossa kerrottiin yksilön ylivertaisesta kyvystä saada muut seuraamaan itseään, ei sattuneista syistä oikein ollut enää -40-luvun lopulta eteenpäin tilausta... Varsinkin kun piirreteoreettinen suuntaus pyrittiin häivyttämään koko johtajuustutkimuksen kentältä.

Ilmiö on sanana juuri se mitä hain takaa jo tuolla on fire -ratsulla. Karisma (tai mitä sanaa halutaankaan käyttää) ei mielestäni voi syntyä ilman yksilön, seuraakaan ja ympäristön täydellistä sopimista toisiinsa.


Pointti on mielestäni siis siinä, että jos tuosta videosta ottaa irti aikakauden, stadionin, yleisön, bändin ja katsoo videon ilman ääniä, siinä on vain oudosti pukeutunut viiksistä, joka kouristelee. Kaikilla mausteilla kyseessä on kuitenkin minun mielestäni yksi mahtavimpia vetoja, ikinä. Toisaalta monen mielestä varmaan ei. Tai vaikka taiteellisesti olisikin, niin vaikkapa Nokian yhtiökokouksessa moinen ei toimi.

Ps. Tällaista tosi nopeaa naputusta askareiden välissä.

Lasse Candé kirjoitti: ↑elo 20, 2018, 11.36 Mielenkiintoinen pointti, mikäli luen sen oikein. Eli että karisman syvintä luonnetta ei ole pakko hahmottaa (ja esim tätä kautta tajuta kuinka sitä voi oppia, mikäli se on mahdollista), vaan asiaa voi pohtia myös sen merkityksen kautta, oli se mitä tahansa. Suurin piirtein näinkö?

Tuota, ehkä itse ajattelisin osittain pikemminkin päinvastoin. Eli juuri se ilmiön syvin olemus on oleellista, yleistettävämpi ja selittävämpi, sillä juuri pinnalliset ja tapauskohtaiset selitykset ja määritelmät karismasta toimivat ainoastaan ko. caseissa.

Eli esimerkiksi karismaattisuuden oppimisen kannalta ei ole hedelmällistä tarkkailla itse karismaattiseksi kokemansa käytöstä ja kopioimista, vaan tulisi ymmärtää miksi itse kokee tämän vaikuttavaksi, minkä kautta voisi ymmärtää miksi joku muu kokisi itsensä samoin vetoavaksi.

Määrittelyvaikeuksien ei ole mielestäni syytä jarruttaa keskustelun sisältöä: oikotienä voidaan mielestäni pitää vaikka Weberin näkemystä siitä, että karisma on erityisen yksilön ominaisuuksille perustuva vallankäytön legitimiteetti. Näkemystä ominaisuuksien sisäsyntyisyydestä, jumalallisuudesta ja opittavuudesta voidaan pitää omana juonteenaan.

Minun mielestäni oleellisinta on määrittelyn sijaan ymmärtää, miten voimakkaasti subjektiiviset ja irrationaaliset kokemukset ja käsitykset vaikuttavat toimintaamme. Paljon enemmän, kuin kehittyneen maan kansalainen itselleen edes tunnustaa. Tällä hetkellä johtajuustutkimuksen kovia sanoja ovat kontekstuaalisuus ja relaatiojohtajuus. Universaalien johtajuussääntöjen ja -hyveiden metsästyksessä on jatkuvasti törmätty tapauskohtaisiin ristiriitoihin. Mielestäni karismaattisuudenkin suhteen on siis mielekästä pohtia mitkä ovat ne tilannetekijät, johtajan/vetäjän ominaisuudet ja seuraajan ominaisuudet ja tarpeet, joiden kombinaatio kussakin tilanteessa synnyttää "jotain ylivertaista".

Lasse Candé kirjoitti: ↑elo 16, 2018, 20.10 Ja juuri tämän pointin takia itseäni kiinnostaa ensimmäisenä käsitteen määrittely. Että minkälaista ominaisuutta Eppu lähti kelailemaan johtajuuteen liittyen. Sitten kun määritelmä on kiinnitetty, voi asiaa pohtia sen kontekstista. Tai toki myös muistakin, koska jo nyt sana ymmärretään erinevin tavoin.

Tämä oli yksi työni suurimpia vaikeuksia. Käsitteiden karisma ja karismaattisuus määritteleminen on äärimmäisen vaikeaa, eikä siinä ole oikeastaan kukaan onnistunut siten, että olisi ainakaan tiedeyhteisön yleistä hyväksyntää saanut. Tästä syystä tutkimukseni tavoite olikin lähinnä selvittää, ikään kuin kaleidoskooppiin vilkuilemalla, että löytyykö käsitteiden takaa asioita, joista voisi olla jatkotutkimuksen kautta hyötyä.

Itse omaksuin kaikista parhaiten Weberin ajatukset karismaattisesta johtajuudesta (Charismatic authority). Legitiiminä vallankäytön perusteena voidaan hänen mukaansa käyttää rationaalislegaaleja perusteita, traditioita tai karismaa. Tämä mukailee selkeästi piirreteoreettista lähestymistä, jonka keskiössä on karismaattinen henkilö, hänen ominaisuutensa ja toimintansa. Kokonaisvaltaisemmin karismaattisuuden ilmiötä selittäväksi ja helposti lähestyttäväksi näkökulmaksi esittäisin Kleinin ja Housen "On Fire-näkemystä". Karismaattinen vaikutus on kuin tuli, joka vaatii palavan materiaalin, happea ja sytyttävän kipinän, eli potentiaaliset seuraajat, myötämieliset ympäröivät olosuhteet ja karismaattisen henkilön, joka yhdistää näiden vuorovaikutuksen. Yksinään mikään elementeistä ei muodosta tulta. Karismaattisuutta käsittelevässä kirjallisuudessa puhutaan monesti kriiseistä, joita ihmiset kokevat. Ne voivat olla todellisia ja konkreettisia, kuten työttömyys, sota tai nälänhätä, mutta toisaalta myös yksilöiden sisäisiin emootioihin perustuvat jännitteet täyttävät tämän määritelmän. Tällaiset kriisiolosuhteet luovat yksilöille näkyviä ja näkymättömiä tarpeita, joihin karismaattinen henkilö on kykenevä tuottamaan ratkaisuja. Hyvin useasti karismaattisista johtajista puhuttaessa keskustelu etenee erilaisten henkisten johtajien pariin, mikä mielestäni onkin oiva esimerkki: Joissain tapauksissa täysin funktionaaliset ihmiset kokevat jonkinlaisen tarpeen "hurahtaa" tietynlaisen ihmisen vallankäytön kohteeksi, minkä seurauksena he jopa uhraavat oman elämänsä kokiessaan sen tuovan jotain merkitystä elämäänsä.

Omassa ajatusmaailmassani juuri tällaisista henkisistä johtajista käytetyt esimerkit resonoivat joidenkin kamppailulajipersoonien kanssa. Yksi yleisistä ilmiöistä on jonkin henkilön ylivertaisten kykyjen ja ominaisuuksien korostaminen ja mystifioiminen. Tästä hyvänä esimerkkinä toimikoon vaikka oman taekwondoseurani pääopettaja, jota en fyysisesti edes tavannut ensimmäisen kolmen harrastusvuoteni aikana. Hänen sanomisensa ja tekonsa olivat silti seurassamme ainut totuus, jota sai julistaa ja opettaa. Hänen poissaoloaan perusteltiin kaikenlaisilla erikoisuuksilla ja harrastajille annettiin ymmärtää, että hänen aikansa ja oppinsa ovat tarkoitetut sitten korkeammalle tasolle päästyä. Esiteiniä poikaa tällainen kiehtoi, se tarjosi jonkin käsinkoskettamattoman ja näkymättömän tavoitteen, jota kohti työskentelemällä uskoi jossain vaiheessa kehittyvänsä tasolle, jonka takana olisi palkinto ja jotain suurempaa. Asioiden abstraktius ja "seuraajien" ominaisuuksien ja tarpeiden ymmärtäminen on tässä mielestäni oleellista. Nyt 29-vuotiaana tuollainen ei vetoaisi minuun pätkääkään.

Otsikon mukaisesti on myös mielenkiintoista käsitellä auktoriteetin ja vallankäytön käsitteitä. Itselleni auktoriteetti tarkoittaa juuri weberiläistä näkemystä siitä, että mistä syistä yksilö kokee jonkun tahon olevan oikeutettu käyttämään valtaa itseensä. Olen monesti myös törmännyt siihen, että sana valta ja vallankäyttö aiheuttaa monissa ihmisissä vastareaktioita ja yhtäläisyysviivoja pakkovallan suhteen. Olen monesti käyttänyt keskusteluissa vallankäyttöesimerkkeinä kuntosalini päävalmentajaa ja vaimoani. Minä olen antanut heille oikeutuksen sanella tiettyjä asioita, joiden mukaan toimin. Esimerkiksi valmentajalleni olen antanut oikeuden sanoa mitä ja miten teen salilla, uskon hänen laatimaansa ohjelmointiin ja harjoitteisiin ja työskentelen ajoittain yli omien fyysisten ja henkisten rajojeni, sillä uskon siihen, että näin toimimen on järkevää ja edistää omaa etuani. Vallankäyttö on tietysti helpointa mieltää epämieluisien tekojen perusteluksi, mutta lopulta kysymys on kuitenkin mielestäni yksilön halusta olla vallankäytön kohde: ei vaneripala, missä lukee 80, pakota minua ajamaan alle 80km/h, mutta uskomme siihen, että yhteisellä päätäntävallalla organisoitujen tahojen valtuuttamana jokin taho on määritellyt, että on kaikkien etu, että näin toimitaan.