En ole sanonut, ettei tappelua muka ikinä osu kohdalle. Useammin osuu varmasti vielä, jos itse olemuksellaan moiseen provosoi (ja sitten on tietenkin ne hullut ja narkkarit vielä). (Huom. sanat "harvemmin" ja "ei ehkä ikinä" alkuperäisessä viestissä.)

Minä kysyisin mieluummin täällä potkun "vaan tehokäytäntösuperlajit on hyviä" -ilmapiirissä, että miksi ihmeessä treenata tapellakseen? Nyky-yhteiskunnassa harvemmin joutuu tappeluun, ellei sitä itse välttämättä halua (hullut ja narkkarit erikseen jne). Miksi siis harjoitella jotain sellaista varten, mitä ei ehkä ikinä tule omalle kohdalle osumaan? Ihmisiä ei Suomessa kuitenkaan saa hakata, vaikka osaisikin. Siitä saa linnaa tai muita tuomioita.

Jussi Häkkinen luettelikin jo monia syitä miksi harrastaa. Oli harrastus mikä tahansa, sen syy usein ei ole "sit mä tarviin sitä tilanteessa x", vaan itselle mieluisa ajanviete. Haitarinsoitto harrastustasolla ei tuo kauheasti soittajalle "käytettäviä hyötyjä" juuri siitä haitarin soiton osaamisesta. Samoin ei todennäköisesti jonkun kamppailu- tms. -lajin harrastaminenkaan. Miksi siis tähdätä harrastuksensa tappeluun? Haitaristin sormien liikkuvuus kehittyy ja pysyy yllä, ehkä myös jonkinlainen sävelkorva. Kamppailuharrastajalla kunto ehkä kehittyy ja pysyy jonkinlaisena, läskimäärienkin lisääntyminen on ehkä hieman rajoittuneempaa. Siinä on ihan tarpeeksi hyötyjä (noiden Jussin luettelemien yleisten harrastushyötyjen ja -syiden lisäksi).

Jos taas tarkoitit tappelulla sitä, että pääsee tappelemaan treeneissä, niin ok, jos lajin henki on "tappelua treeneissä". Silloin se on harrasteen sisältö ja luo ehkä sitten sen mielekkyyden ja ehkä säännöllinen "tappelemaan pääseminen" on aiheen harrastajalle se "oma juttu", mikä tuntuu mielekkäältä. Aivan kuten se haitarinsoittaminen jollekin toiselle. Tai "tappelijan" mielestä tympeän näköisen liikesarjan tekeminen kolmannelle.