Oojiistä muistetaan vaan se karmea murha ja komediakompurointi.
Kun hän kuitenkin lie oli yksi suurimmista futis-ässistä.

Täällä kotona, 76-vuotias Esko-Juhani Tennilä lähti.



Lapinmies teki mittavan uran kansanedustajana neljällä vuosikymmenellä, oli lisäksi kirjailija ja futisaktiivi.
Vasemmistolaisena hän oli oikeasti kansan mies aivan habitusta myöten, tuli tunnetuksi solmiottomuudestaan (aikanaan ankara etikettivirhe) ja työmies-tematiikastaan.
Sekä kumarattomasta mutta kunnioittavan kohteliaasta käytöksestään.
Entisenä journalistina ei koskaan antanut toimittajien hassuttaa itseään karkeuksiin vaan vei tilanteen kuin tilanteen.

Tennilän retoriikka oli aina helppotajuista ja osuvaa:

–  Ei hyvinvointivaltio ole valmis. On paljon pienituloisia. Vasemmistolaisen ajattelun täytyy lähteä siitä, että kaikki pysyvät kyydissä.

Kapakassa (harvoin) käydessään hän jäi aina lämpimästi jutustelemaan portsarien kanssa, Kuunoa siteeraten "aina heitti hyvät läpät ja tipit."

Oli tiettävästi hyvissä väleissä Mauno Koiviston kanssa, kunnioitti presidentin saavutuksia ja sotakokemuksia myös.
Joka asenne oli ohutta jäätä aktiivi-vasemmistolaiselle, veteraanien ihailu kun on melko moderni soundi.

Tennilä on sitäpaitti ajanut Ladalla yli miljoona kilsaa.
Aika temppu.

Carl Weathers oli tosiaan hieno mies, ammattijalkapallonkin jätti jo kaksvitosena tullakseen näyttelijäksi.
Weathersin rautainen itsevarmuus toi työhönsä aina sellasen luontevan helppouden, hänhän kesti Iso-Arskankin tuuppimisen suunnilleen naureskellen.
Kantti kesti.

Hän pysyi myös tiukkana puhetekniikkansa suhteen kieltäytyen käyttämästä gettoa.
Josta häntä myös kritisoitiin mutta Carlin ei tarvinnut pelata kovaa järkää.

Nyt hän sitten meni.
Mutta ei hän poissa ole, ei todella.

Tuollaiset viestit eivät kuulu tähän ketjuun.

Carl Weathers tosiaan lähti, hän oli aina hyvin helposti lähestyttävä näyttelijä.
Vaikuttava fysiikka ja rennon kontrolloitu ulosanti toi katsojan aina hyvälle mielelle.

Hyviä muistoja jäi.

Der Kaiser ist tot.

Franz Beckenbauer oli yksi upeimmista jalkapallomestareista ikinä.
Hän johti Länsi-Saksan maailmanmestaruuteen 1974 ja pysyi kansainvälisenä futisvaikuttajana vuosikymmeniä.



Kun lähes kaikki supertähdet olivat ja ovat maalintekijäsankareita, Der Kaiser hallitsi kenttää liberona, alimmaisena puolustajana.
Hänen taitonsa ja ajoituksensa oli epätodellisia, ikäänkuin aikidomestari olisi pyöritellyt röhkivää neanderthal-laumaa tahtonsa mukaan.
Kädet alhaalla, ylivertaisen tyynenä.

Vuoden 1974 MM-finaali oli paratiisillisen upea kamppailu, kun Hollannin suruttomaniloiset pelimannit mielipuolisen upean hyökkääjämestari Johan Cruyffin johdolla vyöryivät kerta toisensa jälkeen hyökkäyksiin.
Cruyff oli nerokas ja taitava mutta Der Kaiserin puolustus kesti.

Franz Beckenbauer sulki kulmia, katkoi syöttöjä, seurasi Cruyffia kuin varjo ja johti sakemanneja kuin kapellimestari joka hän olikin, ja lopulta hyökkääjätankki Gerd Müller ruhjoi aukon hollantilaisten kookkaan puolustuksen läpi ja täräytti voittomaalin 2-1.

Se on upein matsi mitä olen nähnyt, muistan kun Äiti katteli jännittämistäni ja komenteli mua hengittämään kunnolla ja istumaan molemmilla pakaroilla.
No ku jänskätti.

Nyt Beckenbauer on siis poissa.
Danke, Kaiser.

Runoilijan aika tuli täyteen.
Salliainen kutsui hänet kotiin.



Tänään kippoja kohotellaan poismenneen kunniaksi.
Niin maan päällä kuin Taivaassa.

Slan, Agus Beannacht de leath.

jep

Robbie Robertson lähti matkalleen.

Hän oli merkittävä kitaristi ja musiikkimies, soitti Bob Dylanin bändissä (Bob Dylan and the Band) ja jatkoi The Bandin nokkamiehenä aina seitkytluvun loppuun.
Moni on varmaan katsellut Bandin jäähyväiskonsertti-leffan The Last Waltz.
Robertson oli taitava kitaristi mutta ei pyrkinyt makeisiin riffeihin tai lavadominanssiin, hänelle tuntui olevan tärkeintä soittamisen yhteisöllisyys ja yleistunnelma.

Rock and Roll Hall of Fame-statuksen saavuttanut kanadalainen oli monipuolinen ammattilainen, tuottaja ja leffasäveltäjä.
Hän oli aktiivinen intiaanien järjestöaktiivi, siouxien kasvattama mohawk.

Seesteistä matkaa.

Juu, heh.
Raiviohan ei osannu laulaa niinku olleskaan (Virtanen osas) josta laulunopettajansa Teatterikorkeassa jaksoi huomauttaa.
Pelimies kyllästys ja kysy maikalta että missäs on rouvan kultalevy hä?
Antilla kun sellanen hyllystä löyty, Aki/Turo ja Hepamamas poiki kiertueen ja LPn joka möi hyvin. Älppy löytyy munkin hyllystä ja hymyilyttää yhä.

Kaksikon huumori tuntui perustuvan enimmin improvisaatioon ja silkkaa kaveruuteen, sällit tuntuivat olevan samalla sivulla todellisella vaivattomuudella.

Niinku vaikka tässä:


"Kas siinäpä viriilinnäköinen sorvipoika." Kellopeliappelsiinia on luettu..
"Jossei kaikenmaailman svenskatalande bätre-longstrumpit.."
"Sä senkin hurja kommunisti, missä on sinu respekti pääomaa kohti!"



Miltähän se Antin kantabaari näyttää, jengi kun tykkää kehitellä alttareita ja Raivion poismenossa on todentotta legendan ainekset.

Antti Raivio kaatui vain kuuskytvuotiaana, miehekkäästi kantabaarissaan.

Hän oli vankka teatterimies, Q-teatterin perustajia.
Toki parhaiten muistettu Hymyhuulten toilailustaan Akina, Turon kettumaisena kaverina.

Teki myös vankan ja muistettavan roolin Talvisota-elokuvan sotatyönjohtajana, alikersantti Somppina.



Hävettää etten ikinä päässyt sinne Q-teatteriin asti vaikka asuin ajan ihan miltei vieressä.
Kerran sananmukaisesti miltei törmättiin aivan täälä Kokkolassa, punttiluolan ovella.
Hän nääs seurusteli tuolloin kokkkolantyttö Leea Klemolan kanssa, oli käyny jumpalla ja lähdössä ulos kun minä höyrysin sisään, malttamattomana innoissani (kohta pääsee raudalle.)

Vähä säikähdin yllättävää julkkista, jäykistyin ja nyökkäsin ja yskähdin "kiitos."
Toivon yhä että hän tajusi kiitoksen kohdistuvan työhönsä.

Nyt hän sitte meni.
Aivan liian aikaisin.

William Friedkin oli melkeinpä uskomattoman hyvä ohjaaja, joka leffassaan on kerrassaan nappaava ilmapiiri. Ja erilainen.
French connection on kova, siis todella kova, Manaaja on piinaava mutta oudon inhimillinen, To live and die in LA on tiukka ku perkele..

Friedkin teki myös hiukan sivuunjääneen tarinan eräänlaisesta Rambohahmosta leffassa The Hunted (2003).
Leffa kumartaa Firstblood-kirjan suuntaan komeasti, sisältää samoja elementtejä.
Näin kamppailusivustolla tuo leffan ansaitsee kunniamaininnan, puukonkäyttely on upeaa ja veitsi neljännessä pääsosassa.
Joka on aika komiaa kun ne kolme muuta on Benicio del Toro, Tommy Lee Jones ja Connie Nielsen.

Mestari Friedkin lähti.
Kiitokset hänelle.

Pekka Laiho nukkui pois kahdeksankymmentä vuotta taivallettuaan.



Hän oli vahva näyttelijä, enemmän teatteripainotteinen mutta toki myös elokuvia ja telkkarijuttuja löytyy historiastaan.

Minä kävin aikanaan katomassa Helsingin kaupunginteatterissa Othellon.
Laiho sihisi kavalan mefistomaisen Jagon roolin sellasella myrkyllisyydellä etten ikinä enää päässyt mielikuvasta irti.

Häm vaikutti nauttivan työstään ja Elämästä, kuka voi toivoa enempää.

Voi ei.

Sinead oli kuin kirkon ikkunasta sisään lennähtänyt sironpieni mutta voimakas lintu, pyrähteli aikansa meidän ruikuttavaisten yläpuolella laulaen sanottaviaan, lentäen lopulta ulos valoon, pois, jättäen meidät tänne askeltamaan taas hiukan raskaammin.



Go n-éirí do bhóthar leat; go dtéir slán; go soirbhí Dia dhuit.

Vankka sivuosanäyttelijä Treat Williams on kuollut, 71-vuotiaana ja prätkäkolarissa.
Hän oli aina varma tonttinsa hoitaja ja osasi olla tarina-tukimies.



RIP

One and only.



RIP TT.

Jasmin Voutilainen lähti, vain 27-vuotiaana.



.