Ei nyt hassumpaakaan, se perusvirhe vetäytyminen eli poispäin rykiminenkin katosi kun rytmi löyty ja peli alkoi avautua.

Asia on kuten se toteutetaan.
Hifistely selittämällä ja poseeraamalla on paha tauti sekin.

Nimenomaisesti karaten on pakko tuottaa voimakkaita myllyttäjiä.
Koska karate on maailman tehokkain metodi.

Minä hiukan vierastan tätä että soljuvuus eli periaate astuu käytännön edelle.
Samoin kuin traditiolajeissa joissa se korrekti tekeminen on tärkeämpää kuin suora myllytysteho.
Mutta suunnattoman kiinnostava on näkemys, koska tajuan kyllä että omat prioriteettini eivät ole kaikkivoipaisia.

Soljuvuuden asettaminen tappelutehon edelle näkyy oikke hyvin tossa veitsenheitto-videossa, jossa hiukan hammasta lisäämällä olisivat kyseessä jo vaaralliset tekniikat. Sisäinen ajoitus on moitteetonta ja kropankäyttö hienoa.
Ja onhan tuo ympäristö perkeleen stimuloiva.

Ihailtavaa kahdenkäden tekniikkaa.. mutta itse en ole katsonut tarvitsevani huonomman käden heittotekniikkaa.
Tuo akilles-spinni voisi aidossa taistelutilanteessa olla hyvä ja ilkeä ylläri kyllä..

Tämä on hyvä projekti.

Positiivista ilmapiiriä.

Saiskos sitä puukonnakkelua tarjolle hiukan?

Tuo opettamisen tarve on jotain jota en kunnolla käsitä, mun suurimpia närästyksiä treenijubailuissa on se viuhuva nakki joka on aina osunut mulle.
Loputonta treenivetoa, seuranhoitoa, kokouksissa edustamista tai niitten johtamista, kaikki se..

Kun on tosiaan näitä joilla on vahva tarve päästä ohjaamaan ja opettaan.
Vaikka ei olis mitään taipumuksia.
Jolla en tarkoita ketään erityisesti, kunhan muistelen näitä erimoisia kaikentietäjiä.

Kannattaa lukea tuo Shaolinsin' käyttämä puheenvuoro parikin kertaa.
Hoitotyökentällä kohdattu väkivalta ei todellakaan ole sen pehmeämpää hivelyä kuin ostoskeskuspaikkapainssa, pikemminkin päinvastoin.

Olen kertonut siitä kun taltutin voimakasta, metsätöitä tekevää kehitysvammaista reilun tunnin. Siis ihan hoitotilanne, mut oli tilattu tontille.
Väitän suoralta kädeltä että edes defendosta ei löydy lääkkeitä siihen tilanteeseen muita kuin käytin, raaka voima (se sälli oli kookas ja nuori ja vaarallinen) ja tilannehallinta koukkupainin keinoin. Joka peli on kehitetty kohtaamaan riskejä arvaamattomia, näille vammoja aiheuttamatta.
Juksujen nivellukot ja muut uhkailut on heti kättelyssä outoutout.

Ja noilla ohjailevilla hivelyillä ei kannata edes aloittaa.

Olen positiivisesti lueksinut tutkimusretkeä mutta rajani kulkee tuotteistamisessa.

Tulipas pureskeltavaa huhhuh.

Nyt mentiin sfääreihin jotka ei ihan heti nauhalle tartukaan.
Pitänee lueksia Castanedat hyllystä ja koettaa sitte.

Vänkää.
Täytyy sanoa että tuo Andyn tylytys jopa naurahdutti. Äijäily on huvittavaakin.

Noinkin, mutta kun ei oikein näytä tarttuvan nauhalle että tämä Komba ompi aivan eri peli kuin "kamppailu-urheilu."
Lähestyminen ja kehityskurotus on aivan eri sivulla, ehkes jopa eri kirjasta.

Asiat asioina, pakotonta kropankäyttöä painottava itseoppinut ei voi mitenkään voi tuoda pöytään palikoita jotka sopisivat kamppailusporttaajien hahmotuksiin, jos mittareita pidetään jonkin toiminnallisen tehokkuuden asetuksilla.
Jusukinhan opettelee ja kertoo kokemiaan.

Kritiikki voi oikeasti olla rakentavaa.
Esim minusta sinä Jusukin ripustaudut turhan paljon koeponnistus-hahmotuksessasi muotilajeihin, nykypäivän voimakkaan kontaktin vakiintuneisiin sporttipeleihin.
Ei se väärä kiikarointi ole mutta hyvin pitkälle erikoistunutta peliä.
Noilla specseillä vois olla hyvä idea kaivaa jostain taitava nyrkkeilijä ja koettaa pysyä mukana puolietäisyyden rytmityksessä, siinä pelissä tuo liikelahjakkuus ja luontainen rytmi löytäis äkkiä hyviä variantteja omiin vahvuuksiin.
Ja tulis sitä tääläkuulutettua tööteriosumaa eli kestämisentuntua ja ahistusta, se on nimittäin vaativa etäisyys olla ja toimia.

Pidetään rakentavana?
Raikas näkökulma kun on kyseessä.

Mitäs tuota ihmettelemään.
Kommunikointitavat ei niinkus kohtaa ja puuskahduksia tulee.

Ja oikeassahan Andy ja Jasse ovat, kannaltaan. Jännä etteivät sinänsä tunnu tunnistavan Jusukinin tapaa hahmottaa, ei sieltä minusta löydy muuta kuin uteliaisuutta ja luonnollista aikaansaapaisen miehen pohdintaa.

Luonnollisesti itsekehitellyt tavat toteuttaa tai edes treenata kamppailua ilman hitaasti kasvavaa koeponnistusluutumispintaa ovat ajatusleikkejä.
Pelaamatta futista ei osaaa pelata futista vaikka kuinka keskenään kikkailis.
Väkivallattomuus ja luonnollinen myötääminen oikeassa tilanteessa vaatii valtavan pelisilmän jota ei voi syntyä ilman sitä reaalimaailman raesadetta.
Ueshiba oli suurmestari ja järeä mies ennen aikidoaan.

Synkopointi ja rytmin hakeminen onnistuu niin kauan kun molemmat joraajat ovat myötämielisiä, sitte kun toinen hakee rikkovia tekijöitä menee peli erimoiseksi.
Jusukinin projekti on kiintoisa.

Mukavan erilaisia pointteja pitkin matkaa.
Puuskahduuksineenkin.

Mä tunnistan vaivatta tuon Jusukinin mielenrakenteen.
Olen ollu tonteilla kun uusia lajeja tulee ja ne kutittaa poikain nenuja.

Vapaaottelussa nyt viimeksi, silloin aloteltaessa valtaosa sälleistä ei tajunnut peliä ollenkaan ja kehätuomarin eli minun homma ja velvollisuus oli suojella häviävää ottelijaa.
Kun se ilmapiiri oli mitä oli, eduskuntakyselyineen kaikkineen. Vammoja ei saanut syntyä. Eikä syntynyt.

Silloin kehään nousi kaikenlaista tapausta, valtavasti useimmilla oli vaan halu kokeilla. Osaaminen perustui aikalailla samoihin kuin Jusukinillä, tällanen omajoraaminen on mielekästä ja katotaas mihin asti se osaaminen riittää.
Oli matseja jossa sälleillä ei kummallakaan ollut takana muuta kuin satujumppahojoilua..
Kun IKINÄ ei oltu otettu hyökkäystä vastaan tai itse täräytetty tosimielellä.

Silti, ne poijjat otti sen matsinsa ja toivottavasti oppivatkin jotain. Jolsei muuta kuinnettä tosipaikalla on kynnet ja hampaat.

Jusukin siis nähdäkseni harjoittelee pala kerrallaan matsielementtejä.
Mä en näkis niin tärkeänä kertoa joka välissä että polvi tööterissä on ikävä uutinen. Kun miehen viestintä on kaikkineen tollasta auringonkukkaa, oletan että kirpeämpi taikina on jossain olemassa sitte kuitenkin?

Kyllä hän varmaankin tajuaa että pataan tulee kun parempi tulee vastaan.
Ja se ottaa kipiää.

Havinaa.
Kickboxingin tullessa melkoisen monet matsit oli elämysmatkailua, koska sällejä kiinnosti fullcontact-markkinoinnin mieli-kielikuvat ja se imago.
Ave lähti Ennio Falsonin WAKO-kelkkaan ja mahdollisti rakenteen jossa jäntevä kilpaorganisaatio saattoi syntyä, oikeine urheilijoineen.

Jopa pistekaratea aikoinaan levitettäessä valtavasti suurin osa matseista oli kokeiluluonteisia, kaskun kaikki tietotaito oli etelässä ja muualla ei vaan osattu yhtään niinku. Siihen opetteluun laitettiin aluetoiminnalla voimavaroja, olin kovastikin mukana.
Detaljina, kyokushin-karaten Kari Frimodig oli aktiivina mukana koska halusi matseja.
Mutta eihän hänen rujo ja voimaperäinen kiukkarinsa istunut ollenkaan liukkaaseen pistematsimaailmaan.
Hyvin rivo muisto, kemiläiset keräänty nauraen räkättämään tatamin laidalle Frimodigin matsien aikana.

Hikeennyin senverran että reagoin ku pääsin kemiläisiä vastaan.

Jusukin menee omaa tietään kohti pelitilanteita.
Onko siinä nyt jotain närkästyttävää lopultakaan.
Hyvä projekti.

En ny ihan heti tajua mitä pukkia tuo haukkuminen kumartaa.
Kyseinen asetelma kun on esitelty täällä potkussakin monenmonta kertaa, tosin niissä se keskushenkilö oli "ammattimainen valmentaja" joka "sparraa" kauhusta jäykkää vasta-alkajaa.
Eli totuttaa tilanteeseen jossa juttuja tulee kohti.

Kenellekään ei tullut mieleenkään kertoa aloittelijasta mitään noin mukavaa, vaikka puolella silmällä näki että tosta jätkästä ei ikinä tule matsaajaa eikä edes sparraajaa.
Se ei vaan kuulu kamppailulajien käytöstapoihin.
Paitsi että näköjään kuuluu.

Jusukin ei osaa vielä peliä mutta omaehtoisesti hakee tuntumaa. Arvostettavaa.
Ei sillä ole merkitystä että kokenut ottelija ois helposti löytänyt paikkoja, sen asian jankkaaminen että "oikeitten pusujen tullessa tuntuu ilikiältä" on turhaa omankruunun kiillotusta. Asia lie nyt varmaankin aivan itsestäänselvyys.

Ajasta aikaanhan se came back fighting - asenne on etsitty ja arvostettu, se on se sällin polunjakaja. Kun se eka tälli tulee ja se sulatellaan ja mitä sitten tapahtuu.
Senkin tilanteen voi rakentaa siten että oddsit ovat kohdallaan.

Onpas rehellistä koeponnistamista!
Täysi machovapaus on tavattoman virkistävää.

Mä sanoisin että Cruisen liikkuminen on oudosti ylävartaloponnisteista ja siten ikäänkuin luonnotonta.
Hän on fyysisesti lahjakas ja kyvykäs ja ilmeisesti teki tuon leffan jutut aivan itse.
Se kömpelyys on siis näyttelyä koska hän kykee ilmaisemaan nonverbaalisesti paremmin kuin monikaan.

Flow virtaa aivan kivasti myöhemmin vaikka jännitteitä näkyy. Tuotannolla kun oli lie kiiru.

Jusukin, miten siis kohtaat pullistelijat?
EN tarkoita mitään oikeita tilanteita vaan tätä jokapäiväista sanailua, sitä perhananikävää puolihaastoa.
Mulla ei ole edes termejä eikä oikeen myöskään välineitä käsitellä trashia jaitäne termit nyt olikaan.
Kun pitää vaan koittaa olla rakentava.
Olet senolonen veikko että neuvoa voipi kysyä.

Minäkin hiukan määrittelisin Jusukinin kulkevan niin erikoista polkua että temaattinen korkeushyppy tulee ikäänkuin epäsovinnaisesti, epätotutusti.
Onko se näkemys kalleveetä mukaillen vajanainen, sitä sanaa en tahtoisi käyttää.
Kun kiinnostusta ajoitukseen ja rajoittamattomuuteen etenemiseen on mutta se tää kamppailun peruspalikaksi tajuttu vänkäävä vastustus ei ole mukana.

Minua kiinnostaa se, että mies on päässyt varsin hienoihin tuloksiin ilman sitä vankan maskuliinista voimankäyttöä ja niitä tuhansia virheitä joita jyrnyt tekevät, ennenkuin oppivat myötäämään ja jenkaamaan.
Joka käsitettäneen ikäänkuin eräänlaisena äijäriittinä, koska pitäähän sitä nyt pataan ottaa ennenkuin alkaa oppiin antaan. Ja sittenkin menee aikaa siihen että se synkopointi ja rytmi/epärytmi-kadenssi löytyy vaivatta, ohitus onnistuu ja oma juttu toimii.

Jusukinin järjestys on erilainen ja erittäin kiintoisa siinä rehellisessa opetteluprofiilissaan.

Kontaktipintaa löydän myös siitä asenteesta että kunnon matsaaminen sporttityyliin on treenisessio, oppimistapahtuma.
Ei todellakaan se Ultima Thule.

Kiintoisa koettelu, seuraan mielenkiinnolla.

No lyhyesti minä näen Komban eräänlaisena vastakulttuurina tälle tatuointi-tuhina-tuijottelu-hahmottamiselle joka ainakin mulle näyttäytyy joutavana.
Koska kamppailulajeissa todellakin on olemassa myös se liikunnan iloa, tanssia muistuttava synkopointi, ajoituksen ja pakottomuuden hunaja.
Jota mä olen Kombassa näkevinäni.

Se, että kamppailutehoa kohti kurotellaan on mielestäni vain erittäin positiivista, rohkeaa myös koska kovanaamailijoita riittää.

Ja totta, tuo Huvikumpu näyttää tosi innostavalta, innostuneelta ja intoilevalta.
Ton tyyppinen puutarhurointihan on kai varsin arvostettu ote niilläpiirein.

Mä en itte kylläkään pystysi tohon juttuun.

Leffasitaatti.
Buck : Not me, man! I wouldn't do that kind of shit. I'd rather be in fuckin' jail.
Manny : More's the pity, youngster. More's the pity.
Buck : Could you do that kind of shit?
Manny : I wish I could.