Turturro on älyttömän hyvä juu.
Millers crossingissa mies vie miltei koko leffan.
- Look in your heart!

Tomin vastaus on kyllä niin mahtava ajoitus että peijakas.
Millers Crossing on mun lempileffoja ja Coen-suosikkini.



Siinä on tyyliä ja tarinaa ja kaikkee upeutta mitä toivoa voi.

Saving Ryanin taistelukieli mullisti sotaleffat kyllä lopullisesti juu.
Mutta mun mieleeni on eniten se hyökkäyksen jälkitila-kohtaus, kun sillanpääasema on varmistettu ja jättiarmeija jauhautuu eteenpäin. Kolmatta päivää D-päivästä ja komentopaikka ja taustaväki on jo sijoittunut, huolto pelaa, ajoneuvot jyräjää ja joukkoja siirrellään.

Pintatasolla on yksinkertainen tehtävänanto, vaan taustalla näytetään perustyön ankaraa kitkaa.
Ja tehokkuutta.



Hanks on fantastinen, vaan tämän kohtauksen vie kirkkaasti Dennis Farinan majuri.
Siinä on lämpöä ja jaettua velvollisuudentuntoa ja luottamuksella kehumista, hienoa johtamista.
Farina oli melkoinen tapaus.

jeejee.

Vähä niinku barbimaaliman pahat pojat niinku tappelustais.

Koska on joulu niin palasin klassikoihin.
Tämä on voimajoogaa kuuskytluvulta.

Lets go. We want Angel. End Tarina sopeutumattomuudesta, muutoskyvyttömyydestä, jäykkäniskaisesta miehuudesta joka kuitenkaan ei ole muotisanan määritelmällä niinku toksista. Vaan koodi.
Kun äärimmäinen hinta ollaan valmiita maksamaan.
Ja kaveria ei jätetä.
Historiallinen kohtaus kaikkineen, upeaa tarinain vyörytystä ja teknisen kerronnan kautta.. äänimaailma on fantastinen.
Orgastista.

Maskuliininen viidentoistaminuutin paratiisi, paras kuolema.
Noin ku pääsis.

Totta, tuo kohtaus ja koko leffa on vaikuttavaa työtä juurikin sommitelmallisesti.
Tuo Mortensenin hahmon silhuetti on järkevä kaksintaistelun kannalta ja bonuksena erittäin esteettinen. Muistuttaa jostakin klassikosta jota en nyt saa päähäni, Kapteeni Alatristessä oli tuonsuuntaisia esitteillepanoja.

Mitä kohtaamisiin tulee, tämä on minusta mestarikerrontaa:



Nythän tuo on jo hitsautunut kaikkineen, mutta ilmestyessään tuo oli niinku niin jännitteinen esilletuonti että herranjestas.
Kun ei ollut vielä selvää kekä on kukakin ja kun se Robertpatrickin T1000 oli ikäänkuin inhimillisempi..
Kaikki ne liikkumisen yksityiskohdat, hidastukset, tallautuvat ruusut, esiintulevat aseet, paniikki ja etenkin se kolmen minuutin kohdalla tapahtuva korttiennäyttö. Kuka on suojelija ja kuka on Kuolema.

Kun koko karuselli kulminoituu tähän:



Tuo on..

sinappi kirjoitti: ↑touko 17, 2023, 16.01 Avengers-pätkän kohtaus toimi paremmin ilman Black Sabbathia. Parhaiten olisi toiminut ilman mitään musiikkia.

► Näytä

Siinähän siis violetti avaruusmuukalainen on pitkän elokuvasarjan päätteeksi onnistunut keräämään ympäri universumia levällään olleet taikajalokivet voidakseen ympäristöfasistisista syistä sormia napsauttamalla tuhota puolet älykkäästä elämästä kaikkialta. Rautamies saa kivet, mutta joutuu niitä käyttääkseen uhraamaan itsensä, koska ihminen ei voi niiden voimaa kestää.

Marvel-elokuvathan parhaimmillaan onnistuvat siinä, että joskus unohtaa, miten absurdeja ja infantiileja asioita kankaalla näkyy, ja kykenee tunnetasolla uppoutumaan tilanteeseen.

Eräänlainen supersankarihan tuo Sanjuro Tsubaki on myös. Yli-inhimillisin suorituksiin kykenee. Kurosawa on mestari, ja tuotakin lopputaistelu on tullut videolta kelailtua poikana monta kertaa, mutta kun mustavalkoisella tekoverellä ja kuoleva joutsen -performanssilla ei mitään shokkivaikutusta nykykuluttajaan ole, itse listaisin Yojimbon lopputaistelun vaikuttavammaksi.

Niin, sankarihahmotuksen perussäännöt tulevat luonnollisesti wanhakreikan tarinakerronnasta, jossa upeita puolesta-taistelijoita kutsuttiin nimellä heeros.
"Heerokset olivat joko sotataidoillaan tai muilla uroteoilla ansainneet ihmisten kunnioituksen, ja he saattoivat olla jo syntyjään osaksi jumalaista alkuperää." wikipedia

Sanjuro on kaikkea muuta kuin heeros, hän on kutisevine nahkoineen ja partakarvoineen hyvin inhimillinen, menneisyyttään katuva miekkaanhukkuja joka kokee auttaa vähävoimaisempia.
Itte pidän tuosta kaksintaistelusta jännitteineen enemmän kuin Yojimbon sinänsä erittäin vaikuttavasta soolohyökkäyksestä roistojen kimppuun.
Joka tosiaan esitti kuolemaapelkäämättömän miehen ytimen niinku kerrassaan..
Kun luotiaseroisto yrittää saada pelkoreaktiota ulos ja Sanjuro hymyilee ja hyökkää.. oujee.

Mutta tuo kaksintaistelu.. se tiukkuus, varmuus, herkkyys.. ja sitte ku rävähtää ja veri lentää, kun Sanjuron kontrolli pysyy mutta huohotus kertoo että tiukka paikka oli. Ja kuinka hän kokee surua ja itseinhoa tämän uuden tapon takia.

Juu, mestarikertoja on Kurosawa.

En laita sitä Yojimbon kuningaskohtausta, laitan oikeen heeros-esimerkin.
Tuonnempana.

Tulkitsen että alkuperäinen musiikki on korvattu Blacksabbathilla?
Ja tossa on joku harmageddon menossa, jouhevaksi leikkailtuna?

Sabbath jytisee kyllä mutta hankalaa kunnei tunne tota leffaa eikä edes tarinaa.
Kun vielä lisäksi kokee supersankari-pärinät leffoja kalvavana syöpänä.

Ois kiva saada ikkunaa pätkän kokemakertoimiin.

Kurosawa on sitte Mestari jos kuka. Etenkin näin keväällä.

Aattelin laittaa sen Yojimbon joukkomurhapätkän mutta minusta tää on vaikuttavampi.



Tuo on siis Yojimbon jatko-osan grandefinale, kun Sanjuro (leffan ja päähenkilön nimi) vastentahtoisesti kohtaa toisen miekkamestarin.
Tekis mieli vaahdota mutta.

Tuo pärskähdys on kerrotusti vahinko, roiskemasiinassa oli ylipaineita.
On jäänyt elämään ihan silkan sokkivaikutelmansa takia... leffan esitys kai kiellettiin olikohan Englannissa koska pärsk-blood.

Jumalauta tuo kun Sanjuro katsoo nuorukaisia ja lähtee kohti seuraavaa tapahtumaketjua..
Sääli että video katkeaa liian aikaisin, tuo kulmikkaan meiskaava musiikki sopis sellaisenaan mihinvaan Tarantino-pätkään.
Mutta saa tosta makuja.

Laitetaas silmäkarkkia.


Siinä on graafikko tiennyt miten ja mitenkä.

Vaikuttavaa!
Kukaan ei muista mutta etenkin tossa nuo karjut tuo loistavasti esiin persoonakohtaisia painotuksiaan.
Hyvää näyttelyä.
Raakaa avohakkuuta metelistä ja takaa-ajajista välittämättä.

Tuola toisaalla kuoroleuhkitaan kauppa-painin lainalaisuuksista.
Sen kunniaksi:



Muistan miten tää kohtaus räjäytti kaalin silloin aikanaan teatterissa.. ja tää on vasta esileikkiä!

Tällaseen tormasin.



Vaikea tajuta että tuo hulluus on näyteltyä.
Tajutonta.

Pakko kai se on vielä alleviivata..
Tässä on herrojen ensitapaaminen.



Sakaali on silkka kunnioittava asiakas, ei kovanaamaile, ei aseta rajoja. Vain kysyy että onnistuisko tämmönen.
Vaikka varmasti tietää että antamansa speksit ovat toteutettavissa. Mutta ei ole ensimmäistä kertaa mestarikäsityöläisen huoneissa.
Aseseppä on omantunnonarvoinen mutta tietää myös että vastapäätä istuu kovanluokan ammattilainen.

Kohtaus vertautuu tavattomalla hienostuneisuudellaan poliisimetodien karkeuteen, joissa mies kidnapataan vieraasta maasta, kuljetetaan Ranskaan hengiltä kidutettavaksi jne..
Silti värisyttää noitten ammattilaisten tiukankepeä sävy, hehän kuitenkin puhuvat siitä kuinka räjäyttää joltakulta anonyymiltä Tärkeältä räjähtävällä luodilla pää!
- Otatteko lisää camparia?

Ja kuinkahan lopultakaan anonyymiltä, huomatkaa aikakausilehti pöydällä JFK-kuvineen.
Ne jotka ei tiedä, Kennedy ammuttiin hengiltä hiukan tämän tarinan tapahtumien jälkeen.
Kirjassa mainitaan tosipohjaisesti että ranskalaiset henkilösuojaajat olivat jo aiemmin varoittaneet jenkkejä näitten turvatoimien kepeydestä.

Tuo leffa on aivan fantastisia detaljeja täynnänsä..
Ranskalaisleffoja mukaillen, onhan tapahtumakenttä pääosin Pariisi.

Elokuva on kuuluisa myös äänimaailmansa suhteen, leffassa ei ole taustamusiikkia. Kuultava musiikki on ikäänkuin liveä, paikanpäällä tapahtuvaa viheltelyä, soittokuntameteliä, torisoitantaa, semmosia.
Paitsi yksi kohtaus.

Kun Sakaali kävelee yksinäistä mukulakivikatua valmista asettaan noutamaan, piano tapailee muutaman nuotin.
Se on kuin partaveitsi korvan alla, kylmä ja lupaava.
Kohtaukseen liittyy vielä norkoilevan kissan ilmeisen spontaani käytös, joka vie kerronnan miltei magian puolelle.

On se vaan niin hienoo.
Se remake on mätä banaani.

Tämä oli taas pakko katella ja voi jeetina kuinka se tarinta on Tyyliä täynnänsä!
Etenkin tää:



Tuo ammattilaisten kunnioituksentäyteinen kohtaaminen, sen aseen silkka eleganssi, pukeutumiset, auto ja jumalauta miten röökiä voikaan poltella noin viileäntyylikkäästi!

Aseen tähtäinten kohdistaminen on aivan silkkaa magiaa ja vesimeloni..
Jota palloa lie käytelty leffoissa metaforana miltei yhtä paljon kuin Kummisetien appelsiinia.

Ei noita tollasia enään tehdä.

Juk, mä muistan ton sarjan hyvin ja olihan se sellanen hieno juttu. Muistan jopa tuon hojoilun, kun tossa ei ollu paljo poimittavaa.
Siihenaikaan nääs kun väijyttiin tappelukikkoja telkkarista koska anti oli kovin vähäistä, kirjojakaan ei vielä ollu saatavilla eikä lehtiä.

No se oli sitä aikaa, sarjoja seurattiin.

Mun oma suosikki (vuosia myöhemmin) oli tää:



Auf wiedersehen, pet.
Brittiduunareista ulkomailla, sellasta karheanlämmintä tarintaa.
Tossa tuo Oz eli Jimmy Nail tosin hoipparoi Tyneside'lla, Newcastlen joenvarrella.
Mä olen viettänyt aikaa tuola ja hyvää se oli, tosin niitten puheesta ei saa oikeen mitään tolkkua.

En kyllä enään menis, senverta herkästi siellä joutu tilanteisiin.
Mutta edelleen lempisarjani on.

Upea nosto, kiitos.
Olin aivan unohtanut.
Tuohan toistuu leffassa, asetelma on vaan toisinpäin.

Hienoa tarinankerrontaa.

Jostain syystä tuli tämä mieleen:

Hyvä nosto ja nerokas kohtaus.
Kun Rokka mekastaa ja on äijää mutta onnistuu vaan olemaan tyhmä. Vaikkakin toimintakykyinen.

Tuossa kohtauksessa Tauno Palo on muuten tajuttoman järeä ja hehkuu sellasta tähtilämpöä että herranjestas.
Etenkin kun vertaa sen uuenversion Matti Ristiseen. Sääliks käypi kun saappaat jää niin vajaaks.

En voi uskoa etten ole nostanut tätä ketjuun.
Tää on aivan jumalattoman ruhjovaa kerrontaa aivan kaikin puolin. Viinaa, väkevää kuin kiehuva metalli.



Näin irrallisena, leikattuna tuo ei suurelta näytä, tuhruinen kopiokin.
Mutta leffassa itsessään tää haudastanousu on järkyttävä.
Mä yhä, vuosikymmeniä ja satoja katselukertoja vanhempana jaksan yhä pidättää hengitystä ja elää mukana, niin fantastista tuo on.

Jumalauta, yhä vaan, siis nytkin oli pakko aukasta ikkuna ja täyttää keuhkot raikkaalla yöilmalla.
Tuo kohta kun miehet särpii puhdasta meri-ilmaa kuin raivokkaan janoinen lähdevettä..
Missä leffassa on mitään edes lähelle pääsevää? No, ehkä Di Caprio raa'an biisoninmaksan kanssa.

Ja miten voidaan jännitettä ladata syvyysmittarin viisariin noin.. vahvasti.

Not yet, kameraden. Not yet!
Huhhuh.

Jep, anteeksi täytyy pyytää.
Huono esilletuonti tuo sanaan ja termiin ripustauminen.