Yritän tässä jäsennellä omia ajatuksiani BJJ:n harrastamisesta ja jatkuvasta turhautumisesta, joka tuntuu olevan päällimmäisin tunne koko touhussa näin vajaan kahden vuoden harrastamisen jälkeen. Haluaisin ihmisten ja kokeneempien konkarien kommentoivan ajatuksiani, sillä ounastelen oman ajattelutapani kaipaavaan hieman päivitystä.
Olen harrastanut BJJ:tä syksystä 2009, eli kaksi vuotta on nyt tullut täyteen. Harjotteluni on ollut säännöllisen epäsäännöllistä tarkoittaen sitä, että kyseisen 24 kuukauden aikana BJJ:tä on tullut keskiarvoisesti harrastettua noin 2 kertaa viikossa. Harjoittelu ja omistautuminen on ollut kausipainotteista. Välillä intoa on riittänyt siipien kokeilemiseen kisoissa (takana kolme matsia ja kolme tappiota),välillä taas turhatuminen on saanut välttelemään salia useammankin viikon ajan. Ongelmaksi on muodostunut kahden vuoden jälkeen oma asennoitumiseni, jonka voisi tiivistää lauseeseen "minä olen tårta på tårta, enkä pärjää kenellekään". Koen vahvasti, että olen siinä mielessä ainutlaatuinen harrastaja, että tuskin koskaan maailmanhistoriassa vastaava määrä harjoittelua on tuonut näin vähän tuloksia.
Jos kehittymistä voisi kuvata portailla, niin olen noussut ehkä kolme porrasta ja havainnut seisovani portaikossa, jossa on kolme porrasta. Samaan aikaan muut ovat juosseet jo ties mihin kerrokseen ja todenneet jotain filosofista kuten: "olen ymmärtänyt, että BJJ:ssä portaat eivät koskaan lopu", jatkaen voitonriemuista elämäänsä uusia vyöarvoja saavuttaen. Itse olen päätynyt vain toteamaan, että kineettiselle lahjakkuudelleni löytyisi varmaan parempaa käyttöä vaikka rytmisen voimistelun parissa. Kahden vuoden aikana haaviin on tarttunut ehkä tyyliin 10 onnistunutta triangelia ja muutama onnistunut jujitus. Olen oikeasti niin hyvä täppääjä, että voisin jo melkein lyödä muille rytmiä kämmenilläni.
Tiedän, että on typerä lähtökohta nähdä treenit jonkinlaisena täppäyskilpailuna, mutta jos vuodesta toiseen toimii muiden sätkynukkena niin siitä vaan tulee typerä olo! Ehkä osaltaan tähän on vaikuttanut se, että ensimmäisellä salillani, jossa kävin reilun vuoden verran, olin aina pienin ja sitä kautta aina altavastaaja (painoa joku 73kg). Tämä johtikin siihen, että tulin hyväksi muutamassa asiassa: 1) guardin kiinniiptämisessä (se saadaan auki kuitenkin noin 90s kuluttua aloituksesta) 2) half-guardiin haketumisessa (suorastaan automaatio, seuraa oman guardin murtumista) 3) kuristusten puolustamisessa (etenkin silloin kun kaverilla on oikeasti hyvät otteet). Etenkin viimeisestä taidostani olen hyvin ylpeä. Olisin varmaan hyvä vapaasukeltaja
En ole vyöarvojen perässä, mutta uskokaa kun sanon, että vaikka kävisin seuraavat 5 vuotta aktiivisesti treenailemassa ei kenellekään tulisi mieleenkään ehdottaa, että tuolle kaverille voisi jo antaa sinisen. Oma surkeus on niin suurta, että harkitsen koko leikin lopettamista kesken. Se olisi kuitenkin sääli, sillä BJJ pitää mut hyvässä kunnossa ja kait jollain pervolla tavalla sitten nautinkin siitä, että mua ei saa välttämättä edes kuristamalla lopetetuksi
Arvoisat potkulaiset: mikä on ollut oman mattolajiharrastuksenne ratkaisevin kohta? Jos teillä on ollut hetkiä, jolloin pyyhe on melkein lentänyt kehään, niin mikä sai teidät jaksamaan? Miksi olette vielä matolla? Oliko se jonkun valmentajan tai kokeneemman kehu, joka palautti uskonne itseenne ja kehityskelpoisuuteenne? Saitteko jonkun taputettua ulos? Voititko ehkä jonkun matsin? Vai löysittekö kenties zenmäisen mielentilan harrastuksen kautta?
Terveisin harrastaja, jolta on eväät (melkein) syöty!
