Rohkeus ja rentous

[mrmacro]

Hei! Kysyisin sparraamisesta. Minulla ei ole kokemusta nyrkkeilystä mutta kokeilin kaverini kanssa. Asenne oli kunnossa ja olin valmistautunut henkisesti mutta kun iskuja alkoi satelemaan niin silmät menivät tahtomatta kiinni ja suoraan sanottuna hävisin. Tuli pari iskua nenään ja vuoti tietenkin vähän eikä se haitannut kivun sietokykyä ja asennettahan minulla on mutta miten sen rentouden saa?

Olen ammatiltani linjaauton kuljettaja ja muistan kun autokoulussa tuntui jännittävältä ajaa isolla autolla ja alussa ajoin tosi hitaasti ja epävarmasti kun jatkuvasti sai varoa ettei osu mihinkään mutta nyt kun yli vuosi kokemusta niin rohkeus ja rentous tullut hommaaan tuleeko samanlainen rohkeus lopulta sparraamisenkin?

[Poista käyttäjä 3276]

Juu, vastasit omaan kysymykseesi, rentous tulee ku lunkissa treeniporukassa saa sparrata tarpeeksi

Tervetuloa lauteille!

[Jorge]

Varmaan myös sen nyrkkeilyn tekniikan ym. opettelu sitä osaavan johdolla auttaisi nyrkkeilemään rohkeammin ja rennommin...

[HarriN]

Kannattaa alussa pitää kontakti kevyenä. Liian kovat osumat uran alkupuolella saavat aikaiseksi vain iskusäikkyyttä, josta sitten myöhemmin on todella vaikea opetella pois.

[Andy]

Kertomuksen perusteella sanoisin, että tuo "minulla on asennetta" on se ongelma. Kun se homma menee silloin äkkiä taisteluksi elämästä ja kuolemasta, mikä ei ole aloittelijoiden kohdalla oikein hyvä idea. Pikemmin ensimmäisten sparrikokemusten pitäisi olla hauskaa hippaa samaan tyyliin kuin olkapääreisihippa.

Kovemman sparrin aika on sitten kun taitotaso alkaa olla sitä luokkaa, että toiminta pysyy kontrolloituna.

[Andy]

Sensei Andon mielestä huonoin mahdollinen neuvo opettajalta on käskeä rentoutua. Jos oppilas voisi rentoutua, hän tekisi niin. Sen sijaan pitää tarjota ratkaisuja ongelmaan.

[Lasse Candé]

Monet pitävät kyseistä neuvoa parhaana.

En itse tiedä miten suhtautua asiaan. Ajattelen niin, että rentoutta pitää etsiä esim varioimalla. Että "rentoudu" on enemmänkin tavoitetilan ilmaiseminen eikä niinkään tapa saada aikaiseksi jotakin parempaa. Mutta kinkkiseksi se menee siinä kohtaa, kun se on myös menetelmä... rentoutumista voi löytää jonkin verran yksinkertaisesti yrittämällä.

On silti kaksi eri asiaa rentoutua elävässä paritekemisessä versus rentoutua soolotekniikassa tai yksinkertaisessa parisuoritteessa. Tekniikan rentoutta kannattaa ehdottomasti harjoitella, mutta en pidä yhtään hölmömpänä harjoitella myöskään ottelullisessa tilanteessa rentoutumista. Yksi menetelmä tähän on jos opettaja toimii sparriparina ja omaa selvän positiivisen tasoeron suhteessa oppilaaseen, niin kun opettaja havaitsee liikaa jäykistelyä, skaalaa omaa tasoaan hieman alemmas ja antaa toisen hyökätä enemmän. Tässä kohtaa sitten edellyttää lisää rentoutta, minkä jälkeen taas alkaa skaalaamaan tasoa pikkuhiljaa ylemmäs.

Ei tämä ole sen kummempi juttu kuin mikään muukaan neuvo. Neuvot melko yleisesti ovat se ensimmäinen asia, toisen ollessa että oppilas ottaa vastuuta ja näkee vaivaa noudattaakseen neuvoa. Ei se ilmaiseksi tule sen kummemmin tässä kuin siinäkään että ei vaikkapa nyökkää päällään etupotkussa liikaa. Voi tietty olla että video avaa asiaa joltakin kantilta, minkä tässä sivuutan. (?)

[tapsaattori]

Painissa tarttee toisaalta olla rento ja sitten taas puristaa oikeassa paikassa. Esinerkkinä kravattiheitto, tarttee puristaa sopivasti yläkropalla ja toisaalta rennosti pudottaa paino allle, sitten taas kääntää koko kropan lihaksilla vastustaja selälleen. Kamppailulajit on täynnå tilanteita jossa vaaditaan nopeasti vaihtuvia lihasten jännittämis ja rentouttamis syklejä.

Alottelijoilla näkee joskus sitä kun yritetään painia rennosti niin ollaan lähinnä veteliä.
Enrmmän kuitrnki sitä että puristetaan liikaa jolloin liike kärsii.
Tekemällä oppii. Sehän on oikein luonnollista että jos ei tiedetä liikesuuntaa niin sitten puristetaan. Tosin joskushan myös staattinen liikkumattomuuden tila voi olla varsin tavoiteltu tilanne

[Ars Dimicatio]

Mielenkiintoinen aihe. Itse olen huomannut, että miekkailussa aloittelijan yleinen virhe on puristaa kahvaa koko ajan "rystyset valkoisena" ja yrittää puskea voimalla voimaa vastaan silloin, kun oikeampi tekniikka olisi antaa siimaa ja ohjata vastustajaa tämän omaa voimaa käyttäen. Itsekin tunnistan, että erityisesti kisassa kun henkinen paine on suurempi menee helposti väkisin vääntämiseksi, jossa tekniikka ja nopeus kärsii. Juttelin keväällä paljon tästä yhden menestyneen kaverin kanssa ja todettiin, että henkisellä fiiliksellä on iso merkitys. Pitää olla yhtä aikaa silleen sopivalla ja hyvällä tavalla sekä rento ja luottavainen, että valpas ja virittynyt. Osaltaan se syntyy varmasti juuri siitä, että sparraa riittävän paljon ja riittävän usein sellaisessa seurassa missä on mukava meno ja kiva sparrata.

[kenttiensankari]

Pitää vaan sparrata paljon ja kevyesti. Kipua voi moni sietää paljonkin, mutta se ei tarkoita etteikö reaktiot koittaisi kipua välttää. Kovaa sparria pitäisi harrastaa vain hyvien kanssa. Kevyt sparri on sellaista että voit otella vaikka kädet alhaalla ja ottaa kaikki iskut päälläsi eikä se haittaa. Sellaisessa sparrissa on myös helpompi opetella väistämään ja lyömään väistöihin vastaan. Kaiken ottaminen suojaukseen tai blokkeihin ei välttämättä ole avain onneen vaikka jotkut sparrit niin menisikin ok.

Sitten jos olet ihan tolkuttoman iso karpaasi, niin voin kyllä ymmärtää että on vaikea lyödä niin kevyesti etteikö se sattuisi. Silloin pitää sparrata muiden isojen ja/tai paljon parempien kanssa tai vetää aika hitaasti.

[MakkiNakkara]

Itse sanoisin, että suurin virhe sparratessa on ajatella sitä "häviönä" tai "voittona".

Sparraamisessa ei "häviä" eikä "voita". Se joka näin ajattelee on menettänyt koko pointin.

Se ei oikeasti ole kivaa sparrata jonkun kanssa, joka haluaa "voittaa" tai "pelkää häviötä". Siinä ei ole mitään järkeä. Kilpailijana eri juttu, pakko koetella rajoja, mutta niistä sovitaan erikseen. Sparrin aloittaessa tulee asennoitua siihen, että se hetki on molemmille treeniä eikä suinkaan "toisen voittamista".

Siinä vaaditaan oman egon laittamista narikkaan ja rohkeutta kokeilla oppimia tekniikoita. Pitäen myös ehdottomasti mielessä sen, mitä kenttiensankari sanoi.

Yhä katkerasti muistelen sparripartneria, joka oli huomattavasti minua kokeneempi, eikä antanut minulle mahdollisuutta kokeilla mitään omaa sekä löi ja potki lujaa; varsinkin v-mäistä kun sparrissa oli ihan eri harjoite jopa pointtina. Niin kovaa tuli, että huippasi jälkeen päin. Kukaan ei halua olla se tyyppi, josta mietitään jälkikäteen, onko elimen pituudessa vähän epävarmuutta, jos tuollaiseen ryhtyy. Treenin pitäisi olla treeniä, ei itsensä pönkittämistä.

Kehotuksena siis olla välittämättä siitä, "ettei osaa", vaan ottaa sparraaminen mahdollisimman teknisenä harjoitteena vastaan sekä pyrkimyksenä löytää omat heikkoudet itseä ja toista satuttamatta. Jos siinä haluaa nähdä "kuinka kovaa osaan lyödä vastustajaa", sitä voi mennä vaikka tumputtamaan omaa säkkiä vessaan jälkikäteen, tai kysyä sitä erikseen treenikavereilta

[Andy]

Kannattaa nyt varmaan ymmärtää ero käsitteiden "yritän voittaa" ja "lyödään täysillä" välillä. Se voitto riippuu kontekstista.

Sparrailen säännöllisesti Lauri Suomelan kanssa, joka on siis Suomen kärkijätkiä potkunyrkkeilyssä. Jos ottaisimme tosissaan ja löisimme minkä lähtee, niin olisin levynä ja luultavasti sairaalassa hyvinkin nopeasti. Siitä ei ole mitään epäilystä.

Yritän silti tehdä parhaani ja oletan että hänkin käyttää kaikkea taitoaan eikä anna ilmaisia osumia huvikseen, koska se ei olisi hyväksi hänen kehitykselleen. Se ei kuitenkaan tarkoita, että Laurin pitäisi vetää jokainen lyönti ja potku täydellä voimalla.

[Ars Dimicatio]

Sparraamisen tavoitteena on kehittyä paremmaksi. Silloin täytyy olla mukana se tahto, että on valmis yrittämään niin pitkälle mihin oma tekniikka riittää ja pitää pystyä hyväksymään myös se, että aina ei tekniikka riitä. Vastustajan täytyy myös antaa vastusta, sillä ilman epäonnistumisia ei ole oppimista.

Sparrauksen intentsiteetti pitää kuitenkin olla sellainen, että sitä pystyy tekemään niin pitkään, että oppimista oikeasti tapahtuu. Jos jengi vetää 111%, verta pakkiin ja jumala rankkaa kuolleet -intensiteetillä, niin siinä ei hirveästi oppimista ehdi tapahtua ennen kuin joku on matkalla ensiapuun.

[Kari Aittomäki]

Sparrihan on peliä jos mikä, peliä jonka tarkoitus on antaa työkaluja tosipaikkaan.
Mitä korkeammalle se taitotaso ja ajoitus on saatu kutkuteltua, sitä intensiivisemmin kykee sparrata.
Parhaassa kunnossani pysyin hienosti huippujen tahdissa ja sitli kyse oli sparrista, treenisessiosta jossa sisäänhassutetut tekniikat kuitattiin OSU:lla tai jollain muulla noteeraamisella.
Se antaa myös mättöön mukavan tunnelman.

Parasta obn kun pääsee sparraamaan valmistautuvaa ässää, jeesaamaan treeniään.
Se sparri on mehevää ja tiukkaa, ruokaisaa.


Joillain saleilla on tosiaan epämiellyttävän kovanaamaileva ilmapiiri ja sparri on pikku sota, yrmyilevä ja nahkea.
Nämä maailmannimet joitten kanssa olen päässyt joraamaan kertoilivat poikkeuksetta erilaisista kansallisista eroista.
Kuinka joissain maissa maestron kanssa pompiskelu on on suunnilleen selfie jakuinka sitten toisaalla joutuu koko ajan olemaan varuillaan sen ylläripommin varalla.

Mä olen itte kerran antanut hiukan rankasua tällasille haastajille, ihan täällä Suomessa. Olin ihan rivissä mutta en tykännyt kyseisten veljesten käytöksestä. Kun se vetäjä vielä oli frendini, uskallan sanoa. Jätkien käytös oli huonoa ja onneksi Suomeen hyvin harvinaista.
Heh, vapaaottelun alkukiihdytyksellä tää eräs stara kerto ettei mielellään sparraa "hullujen suomalaisten" kanssa. Kun n e hullut ei luovuta millään perkeleelläänkään.
Kys hullut oli Sauraman Jusa ja minä.
jep