Paremmuuden mittaaminen kilpalajeissa

[Poista käyttäjä 3276]

Lasse on "paremmuus" asian ytimessä. Oon hyvin kauan kaivanu tuota aihetta itsekseni, kun multa katkottiin jalka kilpailun takia. Sieltä todellakin paljastuu ihmisten intohimoisuus kilpailua kohtaan, joka sisäisestä motivaatiosta riippuen voi olla pelkkääkin egoa, jolloin mukaan tulee liuta muita täysin subjektiivisia vinkkeleitä, paremmuuteen ja pelkoon liittyen; ylpeys, kunnia, nöyryytys, kosto. Nämä luo vimmaa, joka on haitallista about kaikille. Sekä pettymyksen kokemista, joka johtaa huijaamiseen, jotta narratiivi säilyy.

Ihan oikein arvattu tuosta Combat Karaten opista. Itse nyrkkeilyn maailmasta ponnistaneena olin lannistunut, kun paremmat hanskamiehet oli koskemattomia, hierarkia oli selkeä ja se loi maailmasta kuvan missä paremmuus on konkreettista, ja vain elokuvissa Ivan Drago voi hävitä. Se oli valaistus, että mitä kaikkea voi tehdä, jos unohdetaan reilu peli. Pärjätä pitää, kenen kanssa tahansa. Se on enemmän asenne, kuin ne tekniset kulmat ja kälmät. Muttei myöskään mitään pelkkää julmuutta, vaan kaikenlaista pääkopan käyttöä, ennen ja jälkeen. Ainakin Esan opissa suuressa roolissa.

Kilpailussa asia tosin on toisin, monen lajin kohdalla. Säännöt ei anna tilaa. Toki omalla kohdalla ympyrä sulkeutui, kun tuijotin Edwin Valeron nyrkkeilymatseja, ja tajusin mitä se tekee. Sällin kroppaiskut eivät ollu samanlaisia kuin muiden, teknisiä tyrmäyksiä missä vastustaja ei voinu ku ihmetellä, maksaan ei satu mutta silti meno hyytyy. Joskus harvoin sääntöjen sisällä voi pelata täysin omaa peliä, jos on kykyä jossain tietyssä tekemisessä, ja pystyy pakottaa sen. Edwin pärjäs kelle vaan. Oliko Edwin paras? Ei mulla oo käyny pienessä mielessäkään miettiä, että mitä sillä pohdinnalla ois väliä.

Lopuksi mietteet vie nörttien kiistoihin, sarjakuvien supersankarien arvottamiseen, taistelukykyjen vertailuun. Sama ilmiö, tosimaailmassa ja sarjisten sivuilla, ja yhtä typerää pönötystä, omahyväistä vimmaa, hakea jotain mielikuvitteellista rakennetta tuomaan turvaa egolle. Harmitonta? Onhan näitä uutisia, kun paremmuuskiistat ja massiiviset egoilut johtaa ihan murhahommiin, eikä tekijät oo edes mitään semmosia ihmisiä - me kaikki ollaan semmosia ihmisiä, kun oikeasta paikasta kutittaa tarpeeksi kauan, ja kun tilan kattoparrut vääntyy oikealla tavalla. Menipäs synkäksi, mutta henkilökohtaisesti tästä johdan itselleni opin, että kilpailu ja paremmuus on muiden juttuja, minä vaan koitan pärjätä, epäreilussa avaruusaluksessa.

[P.Laton]

Hyvää settiä ihan jokaiselta.

Välihuomiona, kun en ehdi nyt kirjoittaa, niin olen ehdottomasti samaa mieltä että mitään yleistä paremmuuttaa kamppailijana ei todellakaan mitata otteluissa, enkä näe koko mittaamisessa järkeä muutenkaan; kun niinkin pienillä muutoksilla kuin kengillä(nyrkkeilykenkien käyttö) tai sinänsä olemattomilla(kokonaiseen säännöttömään kamppailuun nähden, mitä kai MA on alunperin pyrkinyt simuloimaan) sääntömuutoksilla valikoituu ihan eri tyypit "parhaiksi" en missään tapauksessa arvioi kamppailijoita kilpailujen/kilpailuttomuuden kautta.

Kysymys käsittelikin omaa probleemaani niissä lajeissa, missä kilpailu on se juttu mihin pyritään, mitä varten treenataan, ja missä monen(varsinkin huipun) motiivit ovat juuri tasoa "tahdon olla paras".

Nämä kai itsestään selviä, mutta haluan nyt korostaa tätä, koska Lassen kysymysasettelun kääntäminen siihen, "mitä järkeä on ylipäätään hakea paremmuutta yksittäisten kilpailujen kautta" on mielestäni erittäin hyvä - en siinä järkeä näekään. Se vain näyttäytyy tällaisena kilpailulajeissa.

[Kari Aittomäki]

Mun näkökulmani tähän asiaan on aika yksinkertainen.
Jokainen aikaa ja vaivaa treenaamiseen laittava liikunnallinen on itselleen silkin velkaa.

Siis että edes kerran haetaan se huippukunto ja hakeudutaan koeponnistukseen, tosiaan katsotaan mihin miehestä on.
Se on suunnattoman rikas kokema. Tai voimaannuttavahan taitaa se nykytermi olla.

Tähän on sporttipelit onnen omiaan.
Turvallinen ja laillinen kenttä pelata osaamisensa ylärajoilla.
Ongelmaksi muodostuu yleensä se puutteellinen motivaatio, kovin harvalla lopultakaan on voitontahtoa ja kunnianhimoa voittaa titteleitä ja rehvastella urheilija/ammattilainen-statuksilla.
Ja valittu peli saattaa olla ominaisuuksia hukkaava. Jne.

Tiedon ja osaamisen hankkimisessa ja hiomisessa sporttimetodit kääntyvät haittatekijäksi.
Koska sääntöpelit ovat eräänlaista antitappelusta, tapahtuma josta on pyritty riisumaan kaikki muuttuvat ja ennalta-aavistamattomat tekijät kokonaan poiens.
Tämä muovaa harjoiteltavia tekniikoita ja ennenkaikkea tylsyttää kamppailuaivot noudattamaan rutiineja.

Oikeassa kamppailussa taktiikka ja strategia ovat ääriimäisen tärkeitä eikä niitä voi sekunnin osissa hahmottaa jos kokonaisnäkemys hakee vastauksia sporttipuolelta.
Sporttikamppailu on erinomainen väline, hieno renki mutta hemmetin huono isäntä.

Onneksi se rajapinta on aina ollut liukuva.

[Andy]

Mitäpä jos laitettaisiin tyypit ottelemaan sen kyseisen kilpalajin säännöillä ja katsottaisiin kumpi voittaa?