Kimmoisuus ja joustavuus miekkailussa

[Joeli T.]

Valvomo: Siirretty toisesta ketjusta, lainausta laajennettu.

Minun mielestäni joustava perusasentoon palautuminen on osa kamppailutaidon ydinpalikoita.
Videoitten veikkoset läpsyttelivät tasajaloin, pistot ja iskut pidettiin eli ovi oli auki ikuisuuksia vastapiston tulla.
Jo pelkästään päkiäliikkumisella olisi jokajampasta tullut hankalampi vastus.

Aseenkäytössä kaikessa näkyy juuri tätä, keskitytään siihen fläätäisyyn ja unohdetaan vartalonkäyttö. Projektiiliaseet mukaanlukien.
Ihmisvartalolle on ominaista sellainen esijännityksen käyttö, joka luonnollisesti kulminoituu urheiluversioissa, esim juuri olympiamiekkailussa tai vaikkapa karate/kwondo/osv-joraamisessa.

Varsinainen kimmoisuus on kuitenkin lihaksen vastaparien tehokasta käyttöä, jota mm Bruce leija tutki ankarasti. Esitti myös.
Enmalta olla laittamatta todella taitavan kropanhallinnan mestarismiestä, Basil Rathbonea.



Ekan maailmansodan palkittu upseeriveteraani ja kaksinkertainen brittiarmeijan miekkailumestari opasti teränkäyttöön monia kovia cinemanimiä.
Tuo clipin huitominen on tottakai cinemaa, mutta katsokaa millä joustavuudella mestari palauttaa asennon hyökkäyksen jälkeen.
Täytyy myöntää ettei Zorron esittäjä jää paljonkaan jälkeen, lahjakas kaveri.

Miekka on kyllä seksikkäin ase ikinä.
Heti ratsuväen ja taistelulaivan jälkeen.

Tämä on kyllä todella hyvä ja kiintoisa sivujuonne, vaikkakin alkaa menemään tästä aiheesta ohi. En itse ihan tiedä mikä on oikea tapa tehdä keskustelun sivujuonteesta oma ketjunsa (yleensä ylläpito tekee tämän lempeästi puolestani). Jos tästä millään tästä Karin avauksesta saisi oman ketjun, niin späämmään siihen mieluusti lättäjalkaläpsyttelyn historiaa, ja sitä milloin jäntevä agonisti-antagonosti -kehonkäyttö on saattanut jalkautua miekankäyttöön.

Ja mikä ihme on osv-joraus, siitä en ainakaan ole Blomqvistin tanssikoulussa kuullutkaan.

[Kari Aittomäki]

Kahdenkäden hirmuilla iskiessä on jykevä ote alustasta enemmän kuin paikallaan, varmaankin myös sapelityyppisillä iskiessä ja myös pistettäessä.
Japanilaisessa miekankäyttelyssähän ne kamaet eli asennot on kuin laukeavia loukkuja, valmiina räpsähtämään. Siinä ei paljon pompita.
Näin ajattelisin.

Osvjoraaminen, heh..
Och so vidare. Karate, kwondo, muut vastaavat eli osv. Joraaminen lie rytmistä liikkumista.
Never give a sword to a man who cant dance.

[Aihki]

Valvomo: Siirretty "Minkälainen olisi ultimaattinen miekka?" -ketjusta, lisätty lainaus.

Kimmoisuuden eli jalkatyön käyttö on keskeinen, keskeinen osa kamppailutaitoa, itse saan kiittää kenties jopa henkeäni vaivalla hankitusta karatekankimmoiusuudesta (sis vitsin).
Kun onnistuin pysyttäytymään riittävän kaukana ilmeisesti nyrkkeilytaustaisesta kivipääirkkukolmikosta ja pitämään pelin tasoissa.
Sadat havainnot katutansseista kertovat kiistatta että urheilukamppailijat dominoivat tapahtumia nimenomaan etäisyyden ja liikkumisen kautta.
Tämä periaate pitää varmasti paikkansa myös aseellisessa yhteenotossa, joka on luettavissa myös leffoista ja salikisavideoista.

Rathbone palauttaa sikstiin aivan rajoille, aivan valmiina ripostiin tai pysäytyspistoon.
Se vaivattomuus ja tarkkuus on silmiähivelevää.
Ihanata.

Komendantin asento ja tasapaino todella viittaa miekkailutaustaan, sen sijaan Zorron etupolvi on miten sattuu, jalat pahasti ristissä ja tasapaino juuri ja juuri tukipinnan sisällä. Tuo ei menisi Jalkasen Kakelta läpi niin alkuunkaan.

[Kari Aittomäki]

Saisikos pyytää hiukan seikkaperäisempää jne analyysia, kun laji selkeästi on hallussa.
Ne sisäikkunat metodeihin kun on ikäänkuin perusideana tässä.

[Aihki]

Klassinen urheilumiekkailuasento on lähes kuten karaten shikodatchi, takajalka hivenen kapeammalla ja vartalo kääntynyt kylki eteen kun ainakin Seibukanin shikodatchi on aika tavalla symmetrinen ja vartalo 45. Etujalan polvi ehdottomasti suoraan eteen, takajalan asento hieman riippuu mutta opetetaan 90 sivulle. Vartalo pystyssä ja painopisteen projektio keskellä tukipintaa (alue, joka muodostuu kun vedetään viiva varpaista varpaisiin ja kantapäästä kantapäähän, muut rajat jalkaterän ulkoreunat). Liikkuminen aika lyhyillä askelilla, aina suunnan etujalka edellä (näkyy hyvin kun Basil liikkuu parissakin kohdassa. Takajalka ristissä tarkoittaa jalan menneen etujlassta vedettävän linjan kohdalle tai jopa yli. Jotkut saavat syöksyynsä hieman lisää nopeutta tällä, mutta taspaino on hieman huterampi ja varsinkin taaksepäin meno on kömpelöä. Tyrone pitää takajalkaansa todella pahasti ristissä, vartalo etukumarassa monesti, tasapaino missä sattuu.

Monet em. tavoista ovat kehittyneet urheilumiekkailun lineaariseen liikkumiseen, mutta esim. hyvä tasapaino ei lie haitaksi liikuttaisiin sitten mihin suuntaan tahansa. Nykysin monet ovat siirtyneet samanlaiseen hyppivään liikkumiseen kuin näkee kilpakaratessa, joiltain sujuu, joiltain ei.

[JariR]

Minäkin odottelen mielenkiinnolla Joelin analyysiä "miekkailun lattajalkaisuuden" historiallisista kehitysvaiheista. Itse tunnen asiaa vain ja ainoastaan oman harjoitteluni ja yhdessä omalaatuisessa traditiossa saamani opetuksen kautta, joten yritän pitää kommenttini erillään tuosta laajemmasta kuvasta käytävästä keskustelusta.

Sen verran kuitenkin haluaisin kommentoida tuohon Karin kuvaamaan ajatukseen, jossa kimmo-ominaisuudet ovat ikäänkuin kamppailun "universaalia valuuttaa" ja katutappeluissa, urheilukamppailussa ja muissa ajanvietteissä saadut havainnot ovat sellaisenaan yleistettävissä myös miekkailuun. Ja että White Men ilman Kimmo-ominaisuus Can't Dance. Aluksi disclaimer: mielestäni urheilulliset ominaisuudet - mukaan luettuna kimmo-ominaisuudet - ovat Universaalisti Hyvä Asia. Ne auttavat monessa; niin kamppailussa kuin ihan yleisessä elämässä, vanhenemisessa ja vaikka siinä, että pääsee avustamatta nousemaan ylös kiikkustuolista.

Tämä ei kuitenkaan ole täysin yleistettävissä siihen miten eri tavat miekkailla hahmottavat tuota asiaa.

On olemassa toisenlainenkin tapa hahmottaa sitä miten vihulaista kannattaa huhmia terävillä. En valitettavasti pysty yksityiskohtaisesti availemaan noita malleja, mutta ajatus jossa "Meillä kun kerran sisään mennään, niin ei sieltä saman tien ruveta takaisin hötkyilemään. Sido, tukahduta jne. Jujuu. Kyl mä (ja esi-isien henget) tiedetään että se on ihan helkkarin kuumottavaa ja kaikki sun vaistot sanoo vastaan. Ja haluisit vaan pomppia sisään "näykkimään" - ja sitten äkkiä pois "turvaan".

Homma menee niin että jos joudut pomppimaan alkaneesta sisäänmenosta vaan puhtaasti pomppuominaisuuksilla takas pakoon, niin silloin on jo löysät housussa. Niinku Maximus Decimus Meridus sanoi, et jos silleen käy niin älä enää stressaa. Oot jo ratsastelemassa Elysiumin kedoilla. Et sitä me ei niinkui kauheesti tässä ehdollistamisvaiheessa treenata. Tietty jos kaikki menee pieleen niin sit kannattaa yrittää kaikkee - vaikka pakoon sätkimistä - mut senhän hoitaa sit sun vaistotkin.

Tässä on setti fyysis-psykologisia harjoitteita ja visualisointeja joita huolella noin 4-7 vuotta reenaamalla saadaan tommoset hötkyilyt hakattua susta pois. Perkele."

Eli tälläinenkin tapa on siis olemassa. En pysty myöskään lähtemään keskusteluihin, jossa pyritään debatilla perustelemaan et "eihän toi voi toimia". Sitä ei mun mielestä ole mielekästä testata millään muulla kuin testaamalla. Ja siinäkin on miekkailun kanssa omat hankaluutensa. (tanssiinkutsut vain privana, pliis). Anyway; jos noissa ennallistetun eurooppalaisen miekkailun kisoissa kimmo-ominaisuuksista saisi musertavan edun, niin eihän meidän siinä tapauksessa tarvitse odottaa kauaakaan kun joku hyvällä pompulla varustettu moderni kilpamiekkailija käy putsaamassa palkintopöydän? Ristiintrenaamistahan kai tapahtuu aika laillakin. Ja eikös noiden ennallistettujen eurooppalaisten miekkailulajien lajien moderneista pioneereista monet olleet alunalkujaan ihan hyviä, vähintään piiritason urheilumiekkailijoita?

Japanilaisessa miekankäyttelyssähän ne kamaet eli asennot on kuin laukeavia loukkuja, valmiina räpsähtämään. Siinä ei paljon pompita.

Tunnistan tämän kelan hyvin esim. modernista kendosta, elokuvien miekkailukoreografioista ja muutamasta hyvin räjähtävään, reaktiiviseen miekkailuun painottuvasta vanhasta koulukunnasta. Sekä erityisesti sellaisista lajeista joissa erilaiset karate/jujutsutaustaiset lajiyhteisöt ovat kehittäneet "uusvanhoja" japanilaisia miekkailutraditiota. Eli mielikuva perustuu laajaan ja varmasti olemassa olevaan havaintoaineistoon. Mutta.

Se ei edusta japanilaista miekkailua kovinkaan laajasti. Itseasiassa mitä vanhempaa syntyperää oleviin koulukuntiin mennään, lähemmäs niitä sotien aikoja, niin sitä enemmän löytyisi miekkatylejä joiden edustajat olisivat tässä pudistelemassa päätään "Laukeva teräsansa. Höh. Jonnet ei vaan enää ymmärrä Todellista Miekkailua. Katsujinken, setsujinto! (Yodamaista mutinaa)"



(edit: kirjoitusvihreitä. Pkl.)

[Joeli T.]

Jari todistaa vahvasti!

Sitten siihen pomppuun. Pahoitteluni, olen ollut pitkäpiimäinen kiireiteni takia ja en liittynyt keskusteluun aiemmin. Kiva että tästä saatiin oma ketju kuitenkin! Koska ajassa taaksepäin matkaaminen peittää yksityiskohtia otaksumien ryteikköön, ja mahdollistaa lähinnä isojen linjanvetojen tunnistamisen - ajattelin kaivella jalkatyön kimmoisuutta käsitteleviä pätkiä alan teksteistä aloittamalla lähihistoriasta ja siirtyä siitä alkuaikoja päin.

Pomppu tuli miekkailuun kaiketi 1973

Ajatuksenjuoksu oli tämän kaltainen:
Miekkailurata on varsin lineaarinen, ja vastustaja ohi ei juuri pääse. Näin ollen miekkailijat joutuvat säätämään etäisyyttä rajallisessa tilassa edessään olevaa vastustajaa kohtaan.

Jos vastustaja päättää painostaa tulemalla lähelle, pääset jonkun aikaa vetäytymään. Jos kuitenkin vastustajan kantava strategia on rajoittaa vaihtoehtojasi tulemalla lähelle, sinun kantava strategia ei voi olla etäisyyden ottaminen, sillä tila loppuu ja häviät takalaittomalla.
Näin ollen: hän joka valitsee tulla lähelle, saa päättää etäisyyden (Sollen konjektuuri).

Lähestyvä vastustaja on kuitenkin sisäänmenossaan haavoittuva vastahyökkäyksille, joten hänen täytyisi pystyä huijaamaan etäisyyttä ja askeleensa tarkkaa hetkeä. Pomppiminen voi helposti olla lähestymistä, etäisyyden ottoa tai odottamista. Jos nostat etujalan, vastustaja tietää että lähestyt. Jos nostat takajalan, vastustaja lukee että peräännyt. Urheilumiekkailun vastaus oli nostaa kummatkin jalat samaan aikaan. Kun laskeudut alas, olet jo halutessasi aloittanut lähestymisen tai perääntymisen. Vähintäänkin lattiakosketuksesta pystyt heti perääntymään, lähestymään - ja ennen kaikkea vaihtamaan suuntaa. Tämä sitten mahdollistaa hienovaraisen etäisyyden ja rytmin vaihtamisen, mitä aikaisempi jalkatyöparadigma urheilumiekkailussa ei mahdollistanut.

Keväällä 1975 Heidenheimissä Johan Harmenberg todisti tämän laajemmalle urheilumiekkailuyleisölle, ja tapa jäi pysyväksi. Tämän jälkeen "kaikki" urheilumiekkailussa omaksuivat kimmoisan jalkatyön. Vielä vuotta aikaisemmin tavalle oltiin pyöritelty silmiä, mutta nyt miekkailu oli ikään kuin kriisissä, sillä klassinen tyyli ei tarjonnut runsaasti työkaluja suuntaa ja ajoitusta hienosäätävälle mielkailijaa vastaan, joka käytti Sollen konjektuuria. Tämä näyttää nyt sen että on hetki jolloin ajatus löi läpi - joten ennen 70-lukua asiaa ei oltu otettu silleen todesta, vaikka sen hyödyt olivat kiistattomat. No minkälaista jalkatyötä sitten suosittiin vuosisadan alussa - kaivelen videota ja tekstiä siitäkin.

Harmenberg, J. Epee 2.0. SKA Swordplay Books, 2007

[Aihki]

Pomppu tuli miekkailuun kaiketi 1973

Muistan nähneeni näitä pommpijoita jo paljon aiemmin, joskin vasta Harmenberg ilmeisesti harjoitteli sitä tarkoituksella ja tietyllä taktisella periaatteella.

Jos nostat etujalan, vastustaja tietää että lähestyt. Jos nostat takajalan, vastustaja lukee että peräännyt.

Periaatteessa näin, käytännössä sileällä matolla voi esim. syöksyn tehdä jalkaa nostamatta lähes liukumalla, tämä ei onnistuisi samalla tavalla maastossa. Perääntymisessä eräänlainen laukka-askel oli käytössä, siinä liikkeellelähtö tapahtui hypäten, joka ei heti kyllä ollut ilmeinen.

[Joeli T.]

Periaatteessa näin, käytännössä sileällä matolla voi esim. syöksyn tehdä jalkaa nostamatta lähes liukumalla, tämä ei onnistuisi samalla tavalla maastossa. Perääntymisessä eräänlainen laukka-askel oli käytössä, siinä liikkeellelähtö tapahtui hypäten, joka ei heti kyllä ollut ilmeinen.

Jep, ja tästä päästään siihen, että kimmoisalla jalkatyöllä tai ilman, se tietty antagonistinen - agonistinen jännitysvastapari voi olla silti alakropan lihaksissa aktiivinen. Tuollainen vaikeasti havaittava ja kuivasti lähtevä syöksy ymmärtääkseni käyttää sellaista viritettyä tapaa asettaa jalkansa, missä etujalka on koukussa ja hieman enemmän painoa on takajalalla. Vanha tapa oli potkaista kuvitteellinen kolikko etujalan kantapään alta pistosuuntaan ilman että jalka nousee. Moderni tapa käsittääkseni ottaa syöksyn loppuasennon hieman enemmän päkiälle, mutta tiedä sitten onko muuta käytännön eroa arkaaisen syöksyn ja modernin välillä... Se hienous tulee tässä kaiketi siitä tasapainottelusta, että vaikka miekkailija aloittaa liikkeen työntämällä miekkakäden olkapäätään eteen ja yli etujalkansa ylle, hän silti jättää tuollaisen keskimääräisen syksynlehden verran ilmaa eteen flipatun etujalan ja lattian väliin kun syöksyn askelvaihe tempautuu mukaan. Tämä taas vaatii (krhm!) pistotyylisessä miekkailussa sen että takalinja työntää juuri sen verran, että syöksystä huolimatta etujalka pysyy kevyenä. Toiminee varmaan esimerkkinä merkkityypin korin jousituksesta, vaikkei sillä komeasti pomputettaisikaan. Voipi hyvin ollla Dumas'lla viittaus Gasconialaisen taistelujakoihin jotka pitää erikseen ottaa alleen. Tai mistä näistä voi tietää.

Anteeksi tuo yskäisyni. Tuosta syvemmälle meneminen olisi kokonaan toinen aihe, joten sanon mielummin kirkkain silmin tuolleen.

[Kari Aittomäki]

Juu.

Ihmiskroppa on kokonaisuus, se jalkatyön kimmoisuus ja kenties räjähtävyyskin vaikuttaa suoraan yläkerran survomiseen, käsipeliin.
Olen silti ollut huomaavinani että huippumiekkailijoilla on kyky jopa katkaista kineettinen ketju ja ikäänkuin pelata se pisto jengalla pannuhuoneeseen.

Minkä verran tätä treenataan vai onko se ikäänkuin sitä miekkojen mittelyn ydintä?
Positioning and handspeed.
Muistan kun pelattiin Rick Hannan kanssa ekoja kertoja, oli antoisaa kohdata veitsimies joka oli ollu liikuntarajoitteinen jo vuosia, oma jalkavammani oli tuolloin aikas tuore.

Eli onko se jalkatyön kimmoisuus ja katuolosuhteissa ympäristönkäyttö missä suhteessa rytmiseen teräherkkyyteen ja paikkapeliin?
Esim barateron sivaltelu hakee rytmistä vastavetonopeutta aika miekkailumaisesti, ehkä lengailu myös? Jos Jasse poikkeais..

[Paappa]

Guy Windsor kertoi että hän oppi sukulaismieheltä pistomiekkailun (floretti) perusteet. Tämä tallasi hänen takajalalleen niin että se varmasti pysyi paikallaan, ettei takakoipi liiku syöksyn aikana. Tämä siksi, että tällä varmistetaan se että pystyy palautumaan syöksyn jälkeen takaisin.

[Antti]

Tuosta pomppimisesta voisi vielä alleviivata sitä, että se liittyy kalpaan, vähemmän florettiin ja säilään.

Aiheeseen liittynee mitä Pietro Monte kirjoittaa 1509 julkaistussa Collectaneassa (2,9):

In armis decet quod vim altam: et pedes leues ponamus: nec procul vnum ab altero causa quod saltare: et ambulare ante: et retro possimus aut vero super latera circundare ... et semper tibias et brachia de loco ad locum cum ictibus: atque breuibus passibus in modo dissimulationis moueamus.

Eli 'aseissa sopii pitää voima korkealla ja jalat keveinä eikä kaukana toisistaan, että voimme hypellä ja astua eteen- ja taaksepäin tai vaikka kiertää sivuille' ... 'ja liikuttakaamme lyöntien kanssa aina jalkoja ja käsiä paikasta toiseen ja lyhyillä askelilla hämäyksen vuoksi'.

Tämä ei tietenkään ole ensimmäinen viittaus jatkuvaan liikkeeseen levossa olemisen sijaan, mutta käsittelee sopivasti juuri jalkatyötä.

[Antti]

Tämä tallasi hänen takajalalleen niin että se varmasti pysyi paikallaan, ettei takakoipi liiku syöksyn aikana. Tämä siksi, että tällä varmistetaan se että pystyy palautumaan syöksyn jälkeen takaisin.

Olikohan kyse siitä, että takajalka keinahtaa niin, että ulkosyrjä nousee lattiasta, vai siitä, että takajalan polvi koukistuu. Periaatteessa takajalka voi kyllä liikkua paikaltaan, kunhan se johtuu siitä, että takajalan oikeneminen on ampunut koko paketin niin kovaa eteenpäin, että koko tasapainoinen syöksyasento ikään kuin liikkuu eteenpäin.

Oskari Väänänen ohjeistaa syöksyyn liittyen, että varoasennossa takajalan pitäisi olla enemmän kuin 90 astetta eli hieman taaksepäin, jolloin nilkan liikkuvuus tukee paremmin sekä syöksyä että palautumista, koska nilkan ojentaminen ja taivuttaminen on helpompaa kuin sivusuunnassa taittaminen (pronaatio-supinaatio).

[Aihki]

Olikohan kyse siitä, että takajalka keinahtaa niin, että ulkosyrjä nousee lattiasta, vai siitä, että takajalan polvi koukistuu. Periaatteessa takajalka voi kyllä liikkua paikaltaan, kunhan se johtuu siitä, että takajalan oikeneminen on ampunut koko paketin niin kovaa eteenpäin, että koko tasapainoinen syöksyasento ikään kuin liikkuu eteenpäin.

Noinhan se taitaa mennä, jalkapohjan pitäisi pysyä massa vaikka liukuukin hieman eteenpäin. Ei ole kovin vaikea opeteltava.

Tuosta pomppimisesta voisi vielä alleviivata sitä, että se liittyy kalpaan, vähemmän florettiin ja säilään.

Näin näyttäisi olevan, ilmeisesti johtuu eniten säännöstöstä, joka rajoittaa tekemisiä floretilla ja säilällä. Aikanaan nämä pomppijat saivat aikaan paljon kaksoispistoja, Harmenberg sitten korjaili tätäkin. Terävillä kärjillä tuplahaavoittuminen ei varmaan ollut kovinkaan järkevää, joten tyylit kehittyivät välttämään sitä.