Hmm.. jussip, kyseli salonius-pasternakin kolumnia, niin tajusin että se kolumni ei ole nähtävissä netissä, joten tässä se on:
VIERASKYNÄ
Suomi on paraikaa sotaa käyvä maa
Afganistanin- operaatiossa Suomi on käytännössä ylittänyt merkittävän moraalis-eettisen rajan, kirjoittaa Charly Salonius-Pasternak.
Suomessa valmistellaan kokonaisvaltaisen kriisinhallinnan strategiaa, jonka tarkoituksena on määrittää kriisinhallinnan rajat, päämäärät ja keinovalikoima. Strategian toivoisi ohjaavan kaikkia tulevia osallistumispäätöksiä mutta myös poikivan uudelleenarvioita nykyisistä operaatioista.
Osallistuminen Isaf-joukkoihin Afganistanissa on hyvä esimerkki operaatiosta, jota kannattaisi arvioida uudelleen. Afganistanin-operaatiosta tekee ainutlaatuisen Suomen rauhanturva- ja kriisinhallintahistoriassa se, että nyt Suomi on sodan osapuoli.
Suomalaisten ja muiden Isaf-joukkojen sotilaiden tehtävä on tukea Afganistanin hallitusta. Maan hallitusta (ja Isaf-joukkoja) vastaan taistelee ainakin yksi organisoitu ja johdettu osapuoli. Kansanomaisesti kysymyksessä on sisällissota.
Vaikka suomalaiset sotilaat eivät osallistu hyökkäysoperaatioihin, vastustajan ja kansainvälisen oikeuden näkökulmasta he ovat selvästi sodan osapuoli. Afganistanin-operaatiossa Suomi on ylittänyt merkittävän käytännöllisen ja moraalis-eettisen rajan.
Kyseisen rajan ylittämisen pitää olla mahdollista. Toisaalta niin kansallisesti kuin kansainvälisestikin olisi parasta tietää jo ennen operaatioon lähtöä, millä puolella periaatteellista rajaa toimitaan ja mitä tehdään, jos raja ylitetään.
Tärkeä kysymys on, onko operaatiolla eri osapuolien hyväksyntä. Kypros, Eritrea ja Kosovo ovat esimerkkejä tämäntyyppisistä operaatioista.
Afganistanissa operaation tarkoituksena on tukea yksinomaan hallitusta ja yhdessä sen kanssa pyrkiä vähentämään vastustajan vaikutusvaltaa siviili- ja sotilaallisin keinoin.
Todellisuudessa tilanne operaatioiden kohdemaissa tietenkin elää. Suurin osa osallistujamaista lähti Afganistaniinkin jälleenrakennusoperaatioon, josta vasta sittemmin kehittyi sota. Kun Suomessa vuosien 2001–2002 vaihteessa päätettiin osallistua toimintaan Afganistanissa, ei tarkoitus ollut osallistua sotaan. Tilanne on kuitenkin muuttunut radikaalisti.
Monessa maassa tilanteen muuttuminen on johtanut kiivaisiin keskusteluihin siitä, mitä Afganistanissa ollaan tekemässä ja miksi siellä pitäisi olla. Sekä vetäytymisen että resurssien lisäämisen puolestapuhujia on kaikissa maissa.
Perusteluita osallistumiselle voi lukea niin saksalaisten, hollantilaisten, ranskalaisten, norjalaisten kuin suomalaistenkin päätöksentekijöiden puheista. Ihmisoikeuksien puolustaminen, terroristien tukialueiden vähentäminen, huumeiden vastainen kamppailu ja kansainvälinen vastuun kantaminen ovat myös lehdistön usein siteeraamia perusteluita osallistumiselle.
Monille nämä eivät ole tarpeeksi hyviä syitä osallistua operaatioon, etenkään kaukaisessa Afganistanissa. Jopa Saksassa on alettu myöntää, että Afganistanissa käydään sotaa ja että Saksa on kyseisen sodan osapuoli.
Suomen päätöksentekijät eivät ole tätä rajanylitystä julkisesti huomioineet, joten keskustelu siitä, pitäisikö operaatiossa olla mukana ja millä resursseilla, on auttamatta vajanaista.
Totuutta ei haluta lausua ääneen sen moninaisuuden takia vaan valitaan omiin parkkiintuneisiin näkemyksiin sopivat tiedonmurut. Eivätkö päättäjät usko kansalaisten ymmärtävän, vai eivätkö päättäjätkään ole perillä tilanteesta?
Jos Suomi pitää tärkeänä osallistua sotaan yhtenä osapuolena, valtiovallan pitäisi myös olla valmis loogiseen johtopäätökseen, että haluamme oman osapuolemme voittavan ja tuemme sitä parhaalla mahdollisella tavalla. Toisaalta niin kauan kuin Suomen hallitus ja presidentti eivät julkisesti myönnä, että Afganistanin kohdalla olemme ylittäneet rajan, ei kyseistä johtopäätöstä voida odottaa.
Toivottavasti uusi kriisinhallintastrategia antaa eväät tällaiseenkin pohdintaan.
CHARLY SALONIUS-PASTERNAK
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin tutkija.
