Pannu aina kuumana ja pöydissä tilaa. Keskustelua kamppailulajien ulkopuolelta musiikista, elokuvista, kokkaamisesta, autoista ja kaikesta muusta.
✋:Mainokset pitävät Potkun linjoilla. Sinäkin vähintään välillisesti hyödyt niistä, koska selailet Potkua parhaillaan. Ole siis hyvä ja salli Ad Block -ohjelmasi näyttää mainokset Potkussa. Voit myös liittyä etupotkijaksi, jolloin yksi etusi on mainokseton leiska. Kiitos kun ymmärrät. 🙂
^ Löytyypi tuokin. Crises oli varmaan eka levy jonka hankin. Tai sitten Tubular Bells II, jonka ostin uutena kaupasta. Eli noin 30 vuotta sitten kuitenkin. Oldfieldiä ei ole kovasti tullut vuosiin kuunneltua. Vaatii mulla vähän yritystä, niin omintakeinen sävellystyyli. Kyllähän tuo nyt (eilen) putosi.
Taas ns. klassinen siivittää työn tekemistä. Spotifyssä on aika paljon musiikkia, mutta joskus pitää valita tämmöinen soittolista, kun mikään muu ei vaan nappaa. Tuntuu, että Liszt, Mozart & co sävelsi parhaat biisit, eikä parempaan ole sen jälkeen pystytty. Ehkä jatsi välillä, jos ei lasketa kikkelijatsia. En ole kaikkea maailman musiikkia vielä kuunnellut, niin saatan olla väärässä. Epäilen kuitenkin.
45 neliön kämmpä oli täynnään lihaksikkaita ja äärimmäisen päihtyneitä voimmamiehiä
"My karate is as simple as walking up to somebody and hitting them, something I saw some 29 years ago." Dennis Jones
"Perkele, mä oon hyppiny narua pikkupojasta asti!" Meskus
Minä se vaan kuuntelen Mike Oldfiediä niinku aivan kaiken aikaa.
Mun tämä vuosi on ollu niin kerrassaan häjy ja kivulla silattu että pääni haki teinisankarini apuun..
Silloin kun kasvoin mieltymyksiini oli Tubular Bells ja Ommadawn ja Hergest ridge jotain aivan käsittämätöntä, haltijamainen nuorimies soittaa kaikkia soittimia ja maalaa maailmankuvia jotka räjähtelee kuin supernovat. Sekä sisään että ulos.
Ne kuunteluhaltioitumiset jätti polttavia muistijälkiä.
Ja nyt kun kerään pakkaa kasaan tulee jostain takavasemmalta Oldfield taas avuksi, nyt erilailla ja jopa vahvemmin.
Karkeammin, jopa monisyisemmin kuin matkan varrella ennen.
Niinku tässä kun karvaa alle kolmekymppinen Mikko pelaa punkkia. Ja kommunikoi.
On se jätkä.
- Hetki kerrallaan. Hetki kerrallaan.
Jos nyt ketä kiinnostaa niin kannattaa kuunnella se studioversio. Live on liveä.
Kiitos muistutuksesta, oli unohtunut tämä levy. Kuunnellaan spotifystä nyt ensin, jos vaikka joulupukki toisi aidon (maksaa kaupassa lähemmäs 40 euroa, jumalauta).
45 neliön kämmpä oli täynnään lihaksikkaita ja äärimmäisen päihtyneitä voimmamiehiä
"My karate is as simple as walking up to somebody and hitting them, something I saw some 29 years ago." Dennis Jones
"Perkele, mä oon hyppiny narua pikkupojasta asti!" Meskus
Täällä Loviisassa on kesäisin todella kovan luokan Soul/Jazz/Muuta -sarja sunnuntaisin vierasvenelaituriravintolassa alkaen klo 14. Bändit ovat niin kovia ammattimuusikoiden pumppuja, että meinaa saada sydärin. Viime kesällä yksi bändi soitti tuon ja heiltä irtoaa vaikka mitä improsettiä niin monipuolisesti että maalaistyttöä huimaa. Mutta Albatrossi meni alusta loppuun totaalisella kurinalaisuudella, mikä biisiin kuuluukin. Biisin hienous on siinä, miten sen äärimmäinen kurinalaisuus vapauttaa. Samaa sanoin karatesta aikoinaan Kotilieden tms haastattelussa.
Katselin Yle Areenasta tallentamani dokkarin Joe Cockerista (vihdoinkin); ja nyt soi tämä koko ajan päässä. Aivan järjettömän hyvä, Joe kyllä osaa. Se rääkäsy siellä tuntuu itselläkin kurkussa, miten se kykeni siihen? Joe veti sen yleensä aina konsertin loppupäässä, kun ääntä piti vähän lämmitellä sitä varten. Ainoa, milloin veti sen tosta vaan, oli kun kuningatar Lissun kunniaksi olleissa kinkereissä. Pitihän sitä Lissulle nyt se vetäistä. Huippu äijä muutenkin, oli mielenkiintoinen se dokkari. Ihme, että äijä eli niinkin pitkään, se veti jossain vaiheessa kaikkea mahdollista sekaisin; nuppi sekaisin ja silleen. Kerran nähnyt livenä, oli se vaan aikamoinen äijä. Muistan, että kitaristi lirutti jotain tolkuttoman pitkää sooloa, ja Joen ilme oli semmonen, voi tota poikaa, kun se jaksaa. Nauratti.