Älyttömän hyvä biisi ja biisin hehkutus

[Lasse Candé]

Taas toivetta vähän keskustelevammasta otteesta biisien jakoon. Eli ei laiteta biisejä kommentoimatta jo tulleita. Ja mieluiten voi komentoida useita. Omat biisit olisi myös hyvä alustaa kunnon stooreilla joko omasta elämästä, biisistä tai jostain muusta.

Noin muuten, tähän ketjuun pelkästään ihan älyttömiä biisejä eikä mitään yleistä jakelumeininkiä. Sitä varten on hitti vai huti tms.

Tässä ihan älytön veto Faith No Morelta:




Minä ostin tuon levyn (King For A Day Fool For A Lifetime) varmaankin hintaan 39,90 mk Lappeenrannan Euromarketista. Ostin sen koska siinä oli Digging the Grave ja ajattelin että varmaan tässä kohtaa elämääni ihan hyvä hankinta. Minä taisin saada ensimmäisen cd-soittimeni vasta 97 tai ehkä 96 jouluna. Tuolloin cd oli jo normi, mutta jengi kopioi silti kaseteille vielä ja kuunteli myös niin. Minä vetelin kaseteilla vuosituhannen vaihteeseen, kun ei ollut varaa cd:ihin.

Tästä kasettitavastani johtuen kuuntelin myös cd:t aina kokonaisuudessaan alusta loppuun. Olen itseasiassa kiitollinen siitä että olen saanut kokea levyjä tällä tapaa.

Joka tapauksessa, tämä FNM:n levy kaivelee ihan helvetin syviä settejä jokseenkin krapulaisissa tunnelmissa. Ja loppuun tulee tämä toksisen maskuliinisuuden riemulaulu, jossa ollaan vahvasti samassa tematiikassa kuin Huuliharppukostajassa konsanaan. Ja kirkkokuoro on piste i:n päälle.

Biisi joka rakennetaan hienoista kevyistä kuvioista ja viedään helvetin koviin sfääreihin.

Vielä pluspisteitä puheesta ennen kliimaksia. Miten tuo mainosääni muuten toteutetaan ääniteknisesti? Onko kyse vain puhumisen tavasta vai onko mukana jokin efekti?

Miten tahansa, helvetin kovaa settiä.



Seuraava sitten kommentoi tätä ja sitä seuraava mieluiten molempia.

Vain yksi biisi per jako eikä mielellään samalta tyypiltä muutenkaan ihan heti uusia biisejä. Näin pysyy meininki toivottavasti hitaana ja keskustelevana paremmin.

[Atticora]

Kova orkesteri. En ole kyllä perehtynyt niin tarkkaan, mutta epäilen esiintyvän suuruudenhulluuden ja tyylien sotkemisen olevan paljon Mike Pattonin syytä.
Tästä kappaleesta, onhan hieno teos. Mutta kun ei ole aikaisempaa henkilökohtaista sidettä tähän, niin ei sentään tajuntaa räjäytä. Vasso menee kuin reggaessa, mutta rumpu soittaa suoraa poppikomppia. Kertosäe tosiaan muuttaa tunnelmat ihan toisenlaiseksi.
Oisko tämä puheosa sitten kappaleen C-osa. En tunnista mitään efektiä siinä, ehkä tuota täyteläisyyttä ja kuivakkuuta ääneen on saatu kaivettua kun osaa käyttää EQ:ta ja kompressoi, sekä mahdollisesti vielä monistaa puheraidan. Jos tuossa on Mike Patton höpöttämässä, niin hänhän nyt pystyy äänellään mihin tahansa.
Loppu on tietysti paras. Gospel-tyyppinen taustalaulanta hakkaavan pianon kanssa, mieleen meinaa pulpahtaa joku toinen kappale, mutta en keksi mikä. Vaikuttavan levyn loppuun toimii varmasti kuin häkä. Samaa kuin Dark side of the moonin lopussa, että meinaa kananlihalle mennä.


Klassisessa musiikissa viehättää usein se, että kuulijan korva saadaan odottamaan jotain loogista jatkoa, mutta kuuntelija yllätetään - Ei tämän näin pitänyt mennä, mutta meni kuitenkin ihan nappiin. Parhaimmillaan tunnelmat heitetään uusille urille yhdellä nuotilla tai soinnulla. En valtavan usein kuuntele klassista ja välillä on ollut vaiheita, jolloin se ei ole uponnyt ollenkaan. Näin vanhemmiten vasta hiffannut miksi se on parhaimmillaan niin hyvää, elämää suurempaa juttua. Siihen pitää heittäytyä mukaan tunteella ja antaa viedä.
Klassisia teoksia ei kai pitäisi kutsuä biiseiksi. Beethovenin pianosonaatti nro. 14 (kuutamosonaatti) on kuitenkin ehkäpä paras biisi mitä muistan tulleen vastaan. Alussa haikeasti tiputellaan muutama nuotti sinne tänne ja herätellään kuuntelijan tunteita. Toka osa on kepeämpää iloittelua ja kolmas sitten maanisempaa tykitystä.
Tässä vain ensimmäinen osa, onhan tästä tullut kuunneltua huomattavasti hitaammin soitettua versiotakin. Introkierroksen jälkeen melodia lähtee aika mageesti, yhtä nuottia toistamalla tehdään jonkunlainen jännite ja siitä se sitten lähtee. Jos osaisinkin tätä analysoida musiikin teorian pohjilta, ei se musiikin teoria kuitenkaan vielä osaa ihan selittää, miksi sydämessä niin läikähtää.

[AlexMachine]

Haa! Toinenkin klassisen ystävä. Isoäidillä soi aina jokin klassinen levy hiljaa taustalla kun nuorena vietin kesiä siellä ja sitä kautta moni säveltäjä tuli tutuksi ja maku kehittyi.
Moonlight sonata on hieno, ehkä top 10 klassisista kappaleista.
Isoäiti kun kuoli, sain perinnöksi ison laatikollisen klassisia LP-levyjä. Pitäisi vain se soitin hommata.
Klassisen musiikin hienona puolena, ainakin minulle, on sen kyky välittää hienon hienoja tunneskaaloja ja sitä kautta vaikuttaa myös omaan fiilikseen.

Tämä Edu Kettusen kappale kertoo mielestäni hienosti 90-luvun Suomesta, parisuhteen vaikeudesta ja siitä miten se ruoho ei aina viherrä toisella puolella. Miten pakoon pyristely saattaa tuntua vapauttavalle, hetken.