Parhaat kokonaiset levyt: perustelut ja keskustelua

#1

Biiseistä ja videoista on ketjuja ja paljosta muustakin musan saralla. Mutta jos (?) ei ole ketjua kokonaisista levyistä niin pitäisi olla!

Kun kuuntelen nuoruuteni musaa läpi aina välillä kännissä, niin se on paljolti mitä on. Mutta kun on perspektiiviä kerääntynyt hieman, huomaa miten hemmetin kovalla tasolla ollaa NOFX:in White Trash, Two Heabs and a Bean -levyllä.

Taso ei ole tietenkään uutinen, kun levy kulutettiin loppuun jo ysärillä, mutta kun katson nyt takaisin päin moni vastaavan kovan statuksen saanut levy on sellaisia etten voi sanoa muuta kuin että tykkään. Mutta noi on ihan älyttömiä muusikoita jotka tykittää ehkä kovinta settiä mitä kukaan on tykittänyt koskaan.

Tässä onneksi kaksi ekaa sen verran hyviä, että pienoinen mahis myydä tämä jollekulle ketjussa. Levy siis toimii paikoittain vielä alkua paremmin.

Perustelut: Älytöntä soitantaa, hemmetillinen pioneeriasema skeittipunkissa, monipuolinen kattaus (kattaen myös vähän huumoria ja toisaalta täyttä tykitystä) ja se, että en ole henkilökohtaisesti ollut yhtä vakuuttunut mistään näistä vanhojen kaivamisista ikinä. Ja nyt kun tämä jatkuu, muistan vain paremmin, että levy toimii kokonaisuutena.

I Wanna Be Your Baby on hyvin epätyypillistä NOFX:ia, mutta toisaalta vasta tuossa vaiheessa NOFX alkoi asettua. Mutta hemmetin kovaa settiä. Ja mielenkiintoisesti tuosta vielä saattaa saada irti niitä juttuja että metalli ja punk eivät olleet erkaantuneet. Jos tämä kiinnostaa enemmän, kannattaa kuunnella NOFX:in edellinen levy. Kasari-ysärillä oli tietty linja missä punk ja metalli olivat ikäänkuin sukulaisia. Metallin puolelta Megadeth ilmentää tätä hienosti juuri tuolta ajalta. Myös Metallica.

Levy:

Mulle NOFX on edustanut jopa vähän liian pelleilyllistä linjaa. Tässä on älytön yrittämisen meininki ja menee lujaa laadulla. Ennen sitä pelleilyä. Se kuuluu hienosti.

kojiro · #2

NOFX:iä ei ole tullut pahemmin kuunneltua. Tuon ilmestymisen aikaan taisi soida Metallica ja G'N'R. Muistan kyllä kun joku sanoi että oikeesti paras bändi on NOFX, mutta multa jäi tutkimatta.

Joskus kun tiesin Rainbowlta vain I Surrenderin ja Since you've been gonen, kysäsin yhdeltä tutulta sattuisko tällä olemaan Rainbown levyjä. Rising-levy (vuodelta 1976) lähti lainaan ja kyllä kolis. Raibown paras kokoonpano kasassa (Blackmore, Dio, Powell, Bain, Carey) ja lähes kaikki biisit helvetin kovia, joskin Do you close your eyes on ollut aina vähän kysymysmerkki, mutta eipä sekään mikään huono biisi ole. Dion laulu kuulostaa niin huolettomalta että sen ei tarvi kun avata vähän suuta niin laulu tulee ihan itsestään. Ja onhan toi kansikin jo hieno.

Nyt ei löytynyt tubesta koko levyä yhtenäisenä niin laitetaan avausraita Tarot Woman tähän ja loput löytyy piilotettuna:

► Näytä

#3

Rising on kyllä kokonaisuudessaan todella kova. Dio parhaimmillaan, Cozy Powell rummuissa. Levyllä myös ehkä paras Rainbown biisi Stargazer, jota jatkumona, myös tarinan ja sanoituksien osalta seuraa heti seuraavaksi A light in the black.

Jorge · #4

ZZ Topin Tejas- kiekko.

Nimenomaan kova koko albumina - tämähän ei sisällä yhtään varsinaista listahittiä, mutta on tyylillisesti ja muutenkin ehjä kokonaisuus, jota olen digannut ensikuulemasta lähtien. Tämä kiekko tulee usein kuunneltua kertaistumalla alusta loppuun.

Toppia on joskus (ilmeisesti kasarituotannon ja re-mastereiden yms. takia) mainittu itseään toistavaksi, mutta bändin tyyli on liikkunut melkein 50- vuotisen (!!!!), samalla kokoonpanolla tehdyn historiansa ajan eri tasoilla bluesissa, rokkenrollissa, raskaammassa rokissa, syntsapopissa, jopa hieman soul-funk- akselillakin jne.

Tejas on merkittävä askel bändin tavaramerkiksi nousseeseen partanaamaiseen Texas Boogieen. Nimenomaan tuo LP- version soundi toimii; verrattuna tuoreimpiin digitalisointeihin.

Itse Billy Gibbons kertoo Wikipedian mukaan kiekosta näin:

It's fair to say that this is a transitional record, although I'm not really sure what we were transitioning from and what we were becoming. (laughs) It may be representative of how rapidly things were changing in the studio.

The equipment was becoming more modernized, and the way that music was being recorded was different – things were moving faster. It was still pre-digital, but there was better gear that was more readily available. We made use of it all.

This period was the wrinkle that kind of suggested what was to come, and change would become a necessary part of the ZZ Top fabric

Atticora · #5

Hyvää läppää.

Rolling Stone-lehden ynnä muiden "xxx parasta levyä ikinä"-listojen kärjessä on yleensä sitten pop- tai jazz-musiikkia ehdottomasti mullistaneet levyt. Beach Boys, Miles Davis jne. Painottuu myös sitten musiikin kulta-ajalle, eli 60-70-luvuille. Siinähän on eri näkökulma, kuin nostaa jonkun bändin tuotannosta erottuva jyvä.

Ehkä olen old fart, mutta myös se prosessi on tärkeä. Ennen digikautta äänitettyihin levyihin liittyy ihmeellisiä tarinoita. Saksitaan ja teippaillaan nauhoja yöt läpi studiossa, tyttöystävän isän studion kaiuttimiin tehdään harjanvarrella reikiä. Nykyään useimmiten painetaan nappia. Vähän niinkuin että 5 ninjaa hyökkää öisellä kujalla kimppuun. Lopputulos voi olla sama, 5 kuollutta ninjaa, mutta ero on siinä hoiteleeko ne karatella vai rynnäkkökiväärillä.

AC/DC pötkäytti koronan ja muun tårta på tårta keskeltä yllättävän kovan levyn. Angus kertoi käyneensä samaa keskustelua Malcolmin kanssa kuin aina ennenkin - nyt siis valitettavasti vain oman päänsä sisällä. Oli myös kuulemma myös kiva juttu, ettei viimeisen levyn nimeksi jäänyt Rock or Bust.. Power Up on hieman tasapaksu, mutta sisältää pieniä raikkaita elementtejä. Vaikeaa tasapainoitteluahan se on. Nykykokoonpano on olosuhteisiin nähden paras mahdollinen. Erityisesti Ruddin mukanaolo on hyvä asia. Avausraita Realize on hieno, hieno pläjäys. Ei tätä edelleenkään kukaan muu osaa tässä universumissa näin hyvin. Ainakaan siitä ei ole mitään todisteita olemassa.

#6

Jorge kirjoitti: ↑kesä 17, 2021, 08.39 Toppia on joskus (ilmeisesti kasarituotannon ja re-mastereiden yms. takia) mainittu itseään toistavaksi, mutta bändin tyyli on liikkunut melkein 50- vuotisen (!!!!), samalla kokoonpanolla tehdyn historiansa ajan eri tasoilla bluesissa, rokkenrollissa, raskaammassa rokissa, syntsapopissa, jopa hieman soul-funk- akselillakin jne.

Tähän pikainen kommentti. Olen samaa mieltä. Taitaa laajemminkin olla niin, että jos jonkun bändin soundissa on helposti tunnistettavia persoonallisia - ja jollain tasolla pysyviä - elementtejä, niin ne jotka eivät ole tuotantoon kunnolla tutustuneet, sanovat että "se on kaikki sitä samaa" vaikka vaihtelua oikeasti olisi tosi paljon.

#7

Edelleen jatkan sivusfääreissä, mutta "kokonaiset levyt" on hauska esimerkki siitä, miten jopa erittäin luovilla aloilla erilaiset konventiot ohjaavat vahvasti jopa itse luomisprosessia, liiketoiminnasta puhumattakaan.

Siis että on joku 1000 muusikkoa, joista jokainen ajattelee tekevänsä persoonallista ja aivan ainutkertaista musiikkia.

Ja sitten about kaikki heistä muodostavat bändejä, joissa on kaikissa samat neljä-viisi instrumenttiä (laulu, kitarat, basso, rummut, ehkä koskettimet), tekevät kestoltaan suunnilleen saman pituisia kappaleita ja julkaisevat kappaleet laajuudeltaan melko samankokoisina albumeina.

Eikä siinä mitään, tuli vaan mieleen

Nythän käsittääkseni kuuntelutottumusten ja liiketoimintamallien myötä nimenomaan kokonaisten levyjen merkitys on vähentynyt.

Onneksi on hyviä vanhoja olemassa! En vielä keksinyt, minkä nostaisin tässä esille. On sellaisia, joissa nyt vain on paljon hyviä kappaleita ja sitten on sellaisia, joissa on ehkä enemmän jotain yhtenäistä ideaa tms..

Kari Aittomäki · #8

Tämäpäs on taas oivaltava ja hieno ketju.. mutta ikä tuntuu hartioilla koska älppykokonaisuus assosioituu päässäni menneeseen maailmaan.
Kun se koko lätynpuoliska oli vaivattominta soittaa kokonaan, hyppiminen oli fyysisestikin vaivalloista.

Omasta kohdastani ehkä tärkein pitkäsoitto on luonnollisesti Jethro Tullia.
Rakastin ja rakastan yhä Passionplayta, jossa biisien välillä ei ole taukoja ollenkaan ja kokonaisuus on viittauksia täynnä jykevään kirjallisuuteen, uskontoon, taiteeseen kaikkeen ja ihmiseen kaikessa siinä. Musiikki on kekseliästä ja maailmojaluovaa.

Koko Tullin tuotanto on jättefint mutta mulle se ISO kolahdus oli vuoden 1977 Songs from the woods.

Jo pelkästään se alku kutsuu heittämään repun selkään, kutsumaan koirakaverin ja painumaan jonkkaan.

Let me bring you songs from the wood:
To make you feel much better than you could know
Dust you down from tip to toe
Show you how the garden grows
Hold you steady as you go

Erityisen viehättävää on se että JTull ei rankaise rakastavaa yleisöään joillakin oikopolkuversioilla vaan tarjoilee koko herkun samoilla palikoilla kuin levyllä.

Songs from on teemaälpee vaikka väitetysti ei ole mutta onhan se toki. Löysä ja monimuotoinen on teema, luonto syvyyksineen, mutta kaikki kuuluu niihin tuntoihin joita metsänsiimeksessä tarjolla on.
Kaikki, siis kaikki biisit on tarttuvia ja nerokkaita aina hullaannukseen asti. Onnellisiakin.. yhtä poikkeusta lukuunottamatta.
Tokavika kappale Pibroch (Cap in Hand) on raskas, alakuloinen, surullinen mutta ei ylisentimantaalinen, ei apaattinen.
Fantastinen.

Pibroch on anglisoitu versio sanasta piobaireachd, säkkipilli.
Pakko nostaa kädet pystyyn tulkinnan suhteen, soundeista kun en ole löytänyt säkkipillimäisyyttä eikä termiä käytetä synonyyminakaan millekään alakuloille, en ole ainakaan löytänyt.
Lakki kädessä ei analyysia tartte, nöyränäpoikana lie asenne kaikille tuttu. Raskain askelin ja kaipaava katumus rinnassa mies lähestyy valoa ja lämpöä.
Se kappaleen loppu on sydäntäsärkevä.

Catching breath as he looks through the dining-room window:
candle lit table for two has been laid.
Strange slippers by the fire.
Strange boots in the hallway.

Put my cap on my head.
I turn and walk away.

Se jo toivoa ja täyttymystä enteillyt musiikki muuntuu ja on kuin sarja viiltäviä veitseniskuja, yhä edelleen sitä vain vavahtelee mukana.
Ja niin sammuu toivo.
Lakki päähän ja takaisin pimeään. Takaisin sateeseen.

Onneksi tämä ei ole lätyn viimeinen vuodatus vaan loppuu hän suoraan Onnelaan, Fire at midnight on arjen onnea huokuva hymni jokaiselta kielikuvaltaan ja musiikki-kikaltaan. Lopun kitaraharmonia kuvaa Hyvän Naisen kanssa elämistä paremmin kuin mikään muu kuulemani maukuminen.

Anderson osti noihin aikoihin sen farminsa eli nuo kieli- ja mielikuvat ovat tuoretta kokemaa tuolta tajuttoman hienolta minstreliltä.

Jorge · #9

Jethro Tull on tietenkin omassa luokassaan, täytyykin oikein istahtaa illemmalla ja kuunnella tuota kiekkoa

Atticora kirjoitti: ↑kesä 17, 2021, 12.58
AC/DC pötkäytti koronan ja muun tårta på tårta keskeltä yllättävän kovan levyn. Angus kertoi käyneensä samaa keskustelua Malcolmin kanssa kuin aina ennenkin - nyt siis valitettavasti vain oman päänsä sisällä. Oli myös kuulemma myös kiva juttu, ettei viimeisen levyn nimeksi jäänyt Rock or Bust.. Power Up on hieman tasapaksu, mutta sisältää pieniä raikkaita elementtejä. Vaikeaa tasapainoitteluahan se on. Nykykokoonpano on olosuhteisiin nähden paras mahdollinen. Erityisesti Ruddin mukanaolo on hyvä asia. Avausraita Realize on hieno, hieno pläjäys. Ei tätä edelleenkään kukaan muu osaa tässä universumissa näin hyvin. Ainakaan siitä ei ole mitään todisteita olemassa.

Phil Rudd, kaikista sekoiluistaan huolimatta, kutsuttiin takaisin bändiin Ballbreaker- kiekolle, vaikka häntä edelsi Chris Slade, jota voi hyvällä syyllä pitää teknisesti parempana ja monipuolisempana rumpalina. Youngien mielestä Ruddin groove loi AC/DC:n soundin.

Seuraava kiekko on IMHO AC/DC:n paras (kuulemma myös sellaisten rokkareiden kuin Keith Richards ja Eddie van Halen mielestä). Tämäkään ei sisällä bändin suurimpia hittejä, vaikka Riff Raff onkin pitkään kuulunut keikkojen ohjelmistoon. Tässä juuri se rytmiryhmän groove oli löytänyt muotonsa, Angusin kitarointi oli vimmaista ja Bon Scottin laulu karun vahvaa.

Tämä on Accadaccan bluesrokkenrollia raaimmillaan, energisimmillään, voimakkaimmillaan ja konstailemattomillaan. Virta päälle ja sätkimään; iskee myös livenä suoraan munaskuihin ja ei tarvitse muuta rekvisiittaa, kuin koulupuvun ja valot TJEU; Riff Raff sekä Rock 'N' Roll Damnation

Koko kiekko, jossa myös yksi bändin suosikkibiiseistäni Kicked In The Teeth ja oikeastaan kaikki biisit ovat kovia.

Jani Rantalainen · #10

Olen ollut Jethro Tull fani jo monia vuosia ja heillä on monta hyvää kappaletta. Yksi suosikeistani on Coronach.

Anyway, eräs suosikkiyhtyeistäni on Irlantilainen Clannad ja suosikkialbumini on Legend albumi joka on samalla 80-luvun Robin of Sherwood sarjan soundtrack.

Albumi sisältää jäätävän hyviä kappaleita kuten Robin The Hooded Man, Strange Land ja Together We.

Jos pidätte kelttiläisestä musiikista niin suosittelen Clannadia. Erityisesti Legend albumia.

Jorge · #11

Monesti (sinänsä aiheeltaan oudossa) keskustelussa Suomen "kaikkien aikojen kovimmasta bändistä" mainitaan Kingston Wall. Harva kuitenkaan osaa nimetä, mitä biisejä he ovat tehneet.

Itse olenkin sitä mieltä, että ko. pumppu teki kokonaisuuksia niin albumeina kuin keikkoinakin. Bändin ykköslevy oli kovaa energistä jyräystä, mutta hiukan raakile; varsinkin sen takia, että se oli purkitettu mielestäni hiukan ohuilla ja etäisillä soundeilla. Kolmosessa puolestaan oltiin uppouduttu syvälle Ior Bockin saunasolmuiluun, mikä itsessään jo on siis pitkä miinus, koska olivat tosissaan sen kanssa. Lisäksi se, valitettavasti, kuuluu biisien sävellyksissäkin, vaikka soitanta on virtuoosimaista.

Valintana siis tähän Kingston Wall II, jonka täyteläinen äänimaailma ja mestarillinen soitanta pistävät istumaan alas ja kuuntelemaan koko kiekon.

#12

Jollain levyllä on se
”No, don’t hesitate
’Cause in the end your just another piece of cake”

Ihan helvetillistä mättöä ja rumpali on varmaankin kokeillut pari kertaa että miten niillä kapuloilla pitäisi mättää.

Broidi joskus häiritsi elämääni myöhemmin jollain kokonaisilla noiden levyillä. Ärsytti, mutta musa oli kyllä kiistämättä ihan helvetin kovaa!

#13

Oli muuten pakko tarkistaa Jorgen valitsema biisi.

Puolivälissä naureskelin lisää, että sitä niinkuin vähän soitellaan ikäänkuin rumpuja.

Että tää on tällaista.

(Outo tapani sanoa että soitanta on älytöntä, in case you tajunt et...)

Atticora · #14

Kingston Wall II kuuluu ketjuun ehdottomasti tähän ketjuun. Laitankin soimaan pitkästä aikaa.

Rumpali on siis itse Sami Kuoppamäki, tosiaan ns. maailmanluokan kannuttaja. Bändiä kasannut Walli sai suosteltua tuolloin amerikassa musiikkia opiskelleen hirmun mukaan. Nokkamies Petri Walli noista sitten ajautui Ior Bockin kulttiin, kaksi muuta kaveria bändissä oli ihan sinut itsensä kanssa.

kojiro · #15

Nightwishin Oceanborn on ehkä bändin paras levy kokonaisuudessaan. Siinä on paljon kovia biisejä ja hieno kansi myöskin. Tässä on vielä sellasta aitoa tekemisen meininkiä ja Holopaisen uskomaton biisikynäily on jo sellaista luokkaa että ihan oikeutetusti Nightwish on noussut kansainvälisesti Suomen menestyksekkäimmäksi yhtyeeksi. Uudemmassa Nightwishissä se kelttimeininki toimii hyvin.
Tässä yks levyn parhaista biiseistä:

Ja tää on kans kova instrumentaali, jota kuunnellessa on lähes pakko pistää ripaskaksi:

Potku.net

Potku.net