Työelämä ja yksityisasioista puhuminen

[katar]

En nyt keksinyt parempaakin otsikkoa. Juttu lähti Hesarin (maksumuurin takana valitettavasti) jutusta https://www.hs.fi/hyvinvointi/art-2000008233038.html Avoimuus työpaikalla voi kostautua. Että onko kokemusta moisesta? Kerroitko jotain yksityisjuttua itsestäsi töissä ja se puraisi persauksiin, ikäänkuin? Tai kerroit asian esihenkilölle/esimiehelle/naiselle, joka sitten juorusi sen koko talolle?
Itsellä sen verran kokemusta, että aikoinaan yhdelle esinaiselle sanoin sairastavani epilepsiaa, niin tämä rouva otti selkeästi muutaman askelen taaksepäin. Pelkäsi vissiin, että tämä tarttuu häneen... Jäin äimäksi enkä osannut oikein reagoida mitenkään. Nyt varmaan jo sanoisin, että oletko tosissasi. Nyt se jo huvittaa, silloin ällistytti lähinnä.

[Lasse Candé]

Siis kokemusta siitä että avoimuus työpaikalla voi kostautua?

Minulla ei ole kokemusta. Toisaalta en ole kovin avoin myöskään sellaisista asioista jotka eivät kuulu töihin.

Vähän paradoksaalisesti olen mahdollisimman avoin, mutta toisaalta taas olen sitä sellaisesta lähtökohdasta, missä työpaikalle kuuluu se mikä työpaikalle kuuluu. Eli ajatustavassani on sekä jarruja että kaasuja.

Opettajan duunissa on hyvin tyypillistä, että kysymyksissä on erilaisia rooleja. Esimerkkejä on pedagogin vs. palkansaajan, luokanvalvojan vs. aineenopettajan, aineenopettajan vs. opettajistoon kuuluvan jne. jne. jne.

On sitten luontevaa (ja välttämätöntä) myös pohtia kahtiajakoa yksityishenkilön ja ammattilaisen välillä. Eli mitä töitä voi viedä kotiin ja mitä kotiasioita voi viedä töihin. Yleensä kaikki menee hyvin jos mainitsee että mikä hattu päässä puhuu milloinkin, esim. sen sijaan että valittelee mistä sattuu sujuvasti sekaisin sellaisten työasioiden kanssa mitä käsitellään. Kaltaiseltani luokittelijalta tällainen semiautismi tietenkin tulee luontevammin kuin monelta muulta.

Varastotyössä oli asetelma ihan toinen, koska oli erittäinkin ilmeistä mikä osa toiminnasta on työntekoa ja mikä on sen yhteydessä keskustelua muusta taikka taukokeskustelua. Opettajilla jokainen keskustelu on potentiaalisesti työasia, ihan riippuen siitä mikä suunta keskustelulle tulee.

[Jorge]

Tuo HS:n juttu oli maksumuurin takana, joten siihen en voi nyt kommentoida.

Mutta, ei nyt juuri konkreettisiin omakohtaisiin tapauksiin liittyen, vaan yleisesti vuosikymmenten varrella tarkkailtuihin "viboihin" liittyen.

Työnantajalle tai esimiehelle ei kannata kertoa mistään sellaisesta, joka paljastaisi, että tarvitset kipeästi juuri sitä duunipaikkaa, jossa olet. Eli vaikkapa massiivisesta asuntolainasta paikkakunnalla olevaan kämppään liittyen tm. juttuja, jotka tekevät duunipaikan vaihdon vaikeammaksi. Sen jälkeen sinulle voidaan laittaa lisää ja ikävämpiä hommia samalla palkalla. Raadollinen näkemys, myönnettäköön, muttaa valitettavan usein asia on noin. Tämä on erityisen korostunutta vaikkapa hommissa, joissa työlupa tahi jokin muu lisenssi ammatin harjoittamiseen on tuosta nimenomaisesta työnantajasta riippuvainen.

Jos puhutaan korporaatiomaailmasta ja urakiipimisestä, työpaikalla esitetään joka tapauksessa sinne suunniteltua roolia, joka lähtee käyntiin joku haku- ja valintaprosessissa. Eli esitetään vain niitä asioita, jotka edesauttavat tavoitetta. Jos tuo maailma kiinnostaa, niin pelisäännöt ovat usein tuollaisia.

Sitten on tietenkin roisin ja hurtin huumorin duunipaikat, joissa on sellainen v!ttuilun kulttuuri, että ei kannata kertoa mitään, mistä ei kestä kuunnella tehtävän pilaa.

[Ile]

Työnantajalle tai esimiehelle ei kannata kertoa mistään sellaisesta, joka paljastaisi, että tarvitset kipeästi juuri sitä duunipaikkaa, jossa olet. Eli vaikkapa massiivisesta asuntolainasta paikkakunnalla olevaan kämppään liittyen tm. juttuja, jotka tekevät duunipaikan vaihdon vaikeammaksi. Sen jälkeen sinulle voidaan laittaa lisää ja ikävämpiä hommia samalla palkalla. Raadollinen näkemys, myönnettäköön, muttaa valitettavan usein asia on noin. Tämä on erityisen korostunutta vaikkapa hommissa, joissa työlupa tahi jokin muu lisenssi ammatin harjoittamiseen on tuosta nimenomaisesta työnantajasta riippuvainen.

Joo, sanoisin, että oleellista on tunnistaa noi riskit ja sitten tapauskohtaisesti miettiä mitä kertoo.

Itse nimittäin tiedän myös ihan konkreettisia tapauksia, joissa työnantaja on toiminut erittäin reilusti ja joustavasti nimenomaan siksi, että on saanut tietää työntekijän olevan vaikeassa tilanteessa, esimerkiksi taloudellisesti tai perheenjäsenen sairastuttua vakavasti.

[Kari Aittomäki]

Hyviä näkökulmia, itelleni kovin uusia.

Onko siis tosiaan niin että jos aikoo edetä vastuullisempiin pesteihin, ois esitettävä ikäänkuin optimityyppiä niinku kaikenaikaa?
Fy sattans.
EIhän itsestään voi noin häjysti luopua, vai voiko?

Mulla on ollu ongelmia, varsin ylittämättömiäkin, sopeutumisessa ikäänkuin siviilien maailmaan ja hahmotukseen.
Kun historiani on mikä on ja se näkyy.

[Jorge]

Kyllähän osaamista maailmassa edelleen tarvitaan ja se(kin) ratkaisee, mutta kun organisaation koko kasvaa, niin on olemassa sellainen vaara, että ei tiedetä ja tajuta, että kuka siellä tekee ja osaa ja mikä vaikuttaa mihin. Silloin alkaa näytteleminen.

Eräs ystäväni, ja ajoittain asiakaskin työelämässä, käytti termiä "kalustetulla käytävällä käveleminen" - hänellä on siis Nokia- tausta ja hänen mielestään vielä -90- luvulla tehtiin asioita, mitä yrityksessä kuuluukin tehdä, mutta jossain vaiheessa homma paisui ja mukaan tuli kaikenlaisia patsastelijoita, jotka välttelivät kaikkia riskaabeleita hommia, mutta ilmestyivät paikalle sinne, missä oli jo onnistuttu. Toimistopolitikoinniksikin tuollaista kutsutaan.

Toinen juttu on se, että nykyään esim. monikansallisissa pörssiyhtiöissä saa olla hyvin tarkka, mitä ylipäätään suustansa päästää.

Ja kyllä; moni luopuu itsestään aivan täysin, jotta näyttäisi hyvältä CV:ssä.

[Ile]

”6 vuotta rankkaa teatteria” kuvasi yksi kaverini kyseisen pituista työrupeamaansa eräässä suuryrityksessä.

[tohtorismies]

Kyllähän osaamista maailmassa edelleen tarvitaan ja se(kin) ratkaisee, mutta kun organisaation koko kasvaa, niin on olemassa sellainen vaara, että ei tiedetä ja tajuta, että kuka siellä tekee ja osaa ja mikä vaikuttaa mihin. Silloin alkaa näytteleminen.

Tuo on ihan duunareillakin perussettiä. Ja isoissa organisaatioissa se onnistuu ja ne jätkät saa valkosen kypärän päähän.

[Mika]

Huh, noiden tarinoiden lukemisen jälkeen olen entistä tyytyväisempi, että vähän yli kymmenen vuotta sitten päätin siirtyä pelkästään julkiselle sektorille — mm. tuollaisten ongelmien takia. Eroa on kuin yöllä ja päivällä.

Lassen tapaan erottelen työelämäni muusta elämästäni. Kun muutenkin Akilleen kantapääni on työasioihini liiaksi uppoutuminen, on rajan vetämisen oppiminen ollut kriittisen tärkeää. Minulle se alkaa siitä, että työpersoonani puhuukin eri tavalla.

Oma työni on täydellisen itsenäistä. En näe melkein koskaan sen paremmin pomojani kuin kollegoitani. Tuommoisten artikkeleiden ja viestien jälkeen sen autuus korostuu.

Jaksamista niille jotka joutuvat töiden tekemisensä ohella luovimaan jossakin erikoisessa sosiaalisessa sokkelossa.

[MikaM]

Laitetaan nyt vähän toisellekin puolelle. Ja nyt en puhu sitten mistään huippupositioista, kun ei ole kokemusta. Työpaikka, ainakin niinkin iso kuin oma, on minikuva yhteiskunnasta. Jos kulkisin bussilla, niin en minä pysäkillä alkaisi avautua lapsen ongelmista ADHDn kanssa tms. Mutta tutumman kanssa kahvikupin äärellä tulee moni asia puheeksi parinkymmenen vuoden aikana. Eikä rasita mitään työpaikalla. Monasti arjen ongelmiin annetaan ja pyydetään vinkkejä alkaen hyvästä automaalaamosta jne. Tai kamppailusalista.
Ei se ihmisten kanssa eläminen niin vaikeata ole. Alkaa siitä, että itse on positiivinen, avoin ja avulias. Mutta ennenkaikkea luotettava.

[Timpa]

aikoinaan yhdelle esinaiselle sanoin sairastavani epilepsiaa, niin tämä rouva otti selkeästi muutaman askelen taaksepäin. Pelkäsi vissiin, että tämä tarttuu häneen...

Ihmisten yleinen tietämystaso vaikuttaa alhaisemmalta mitä äkkiä arvaisi. Näistähän on esimerkkejä, miten näyttelijät saavat kadulla vihapurkauksia, kun se heidän roolihahmo oli niin kauhean ilkeä. Tai sokeille huudetaan keskustellessa, kun oletetaan että sokeat ovat aina myös puolikuuroja. Sokeita saatetaan myös pitää hulluina.

Mutta aiheeseen: Kerron työmaalla hyvin vähän siviiliasioistani. Esim. tästä "ase" -harrastuksestani ei tiedä kuin yksi entinen työkaveri. Hänen kanssaan ollaankin sitten tosi hyvät ystävät. Olin hälle bestmannina, ym.
Olin kerran metallityönopettajan sijaisena. Vakiope kertoi että teininä metallitöissä he tekivät pellistä heittotähtiä - ja ne jäivät heitettäessä oikein pystyyn. Ihmettelin vain ihan h-moilasena että "OHO, oikein pystyyn jäivät!?"
Sanallakaan en maininnut että asiasta on jotain kokemusta.