Mahtuu jotenkuten ketjun aihepiiriin, joten jutun leipäteksti tässä. Lähinnä synkkää ajankuvaa.
@Kari Aittomäki
Näky on syöpynyt kenttäylikonstaapeli Kauko Koposen mieleen. Ääni värähtää vielä viiden vuosikymmenen jälkeen.
”Siellä sillan alla paloi ikuinen tuli. Nuotioita oli pitkä jono, ja eri kunnossa olevia ihmisiä makasi siellä nuotioiden vierellä. Tai istui. Ne istuivat, jotka pystyivät istumaan”, Koponen kertoo.
Syksyllä 1967 Helsingissä asui ulkosalla enemmän tai vähemmän pysyvästi noin tuhat ihmistä. Asunnottomien tarkkaa määrää on vaikea sanoa, ja syyt olivat moninaisia. Taustalla oli paljon työttömyyttä, päihdeongelmia, mielenterveysongelmia ja rikollisuutta.
Huoltopoliisin työ oli sekoitus poliisin ja sosiaalityöntekijän hommia. Kenttäpartion johtajana työskennellyt Koponen kertoo, kuinka poliisi ajeli ympäri kaupunkia Vuosaaressa ja Herttoniemessä asti keräilemässä alkoholisteja sekä muita irtolaisia ja yhteiskunnasta syrjäytyneitä.
Loka–marraskuu 1967 oli kuitenkin erityisen ankara syksy. Ulkona kuoli lyhyessä ajassa 44 koditonta. Poliisi törmäsi vainajiin lähes päivittäin.
”Kyllä ne olivat karmeita aikoja ja ankaria kohtaloita. Aina sieltä löytyi ruumiita”, Koponen sanoo.
Miksi loppusyksy vei niin monta henkeä juuri vuonna 1967?
Kuolemantapausten pääsyyllisenä pidetään talousspriitä, lähes sataprosenttista alkoholia, jonka myyntiä Alko ei pystynyt säännöstelemään viinakortilla.
Tenu – kuten taloussprii tai T-sprii kansan suussa tunnettiin – oli halpaa ja puudutti mielen nopeasti. Joskus jopa niin nopeasti, että jäi niille sijoilleen.
”Joku oli paleltunut, ja joku kuoli palettuaan nuotion vieressä. Joltain saattoi olla yksi raaja palanut ja toinen paleltunut”, Koponen kertoo.
Erityisesti asunnottomien alkoholistien tenunkäyttö oli vilkastunut Suomessa koko 1960-luvun ajan. Vuoteen 1967 mennessä tenua on arvioitu juodun korvikealkoholina Suomessa jopa 330 000 litraa vuodessa.
Tähän on pääosin kaksi syytä. Niistä ensimmäinen on se, että alun perin ikkunanpesuaineeksi ja spriikeittimien polttoaineeksi tarkoitetusta talousspriistä oli vuonna 1961 poistettu suurin osa sen sisältämästä myrkyllisestä metanolista. Lisäksi taloussprii oli lisäksi halpaa, vain muutaman markan litra, ja sitä sai ostaa isoissa kanistereissa.
Siltojen alle ja koviin oloihin joutuneiden joukossa eli myös etsintäkuulutettuja ja ja armahdettuja entisiä vankeja. Rikoksia tehtiin paljon, ja alkoholinhuuruiset tappelut johtivat toisinaan henkirikoksiinkin.
”Joskus ihan pelotti mennä sinne ja mietitytti, miten sieltä voi lähteä pois, kun on kurjassa kunnossa olevia ihmisiä, eikä kaikille voi tehdä mitään”, Koponen kertoo. Hänen mukaansa osa partioista ei halunnut mennä joihinkin paikkoihin ollenkaan.
Poliisin työ oli niihin aikoihin erilaista. Kentällä partio oli omillaan: mukana ei ollut puhelimia, ja radiotkin olivat autoissa.
”Oli vain patukka ja pistooli, kuka niitä nyt kantoi mukanaan. Nykyäänhän on radiot joka kaverilla eikä autostakaan oikein lähdetä pois. Minäkin olin siellä siviilipuvussa, ja joutui pärjäämään omillaan, jos jotain tuli.”
Suurimmat asunnottomien leirit sijaitsivat Helsingin keskustassa Lönnrotinkadun ja Ruoholahden siltojen alla sekä Katajanokan ja Jätkäsaaren satama-alueilla.
Pasilan nykyisen ratapihan alueella oli suo, jonka viereisessä rinteessäkin majaili kymmenittäin ihmisiä, samoin Herttoniemessä ja Vuosaaressa.
Ne olivat kammottavia paikkoja ulkopuolisen katsella, Koponen kuvailee.
Vanhan poliisin kuvailema kaupunki tuntuu vieraalta. Hän kertoo tyhjissä konteissa ”suolattujen silakoiden” tavoin maanneista miehistä ja Katajanokan katukivikasojen väliin tuulen ja räntäsateen suojaksi pujotetuista pressuista.
”Ne olivat ihan karmeimpia sellaiset, jotka olivat siellä kivikasojen välissä maapohjalla. Vain pressu päällä, eikä mitään varsinaista lämmityssysteemiä ollut parinkymmenen asteen pakkasessakaan”, Koponen kertoo.
Asunnottomat keräsivät nuotioiden ylläpitämiseksi tarvitsemaansa puutavaraa ympäristöstä, usein varastoalueilta.
”Kyllä siellä on kaikenlaista ihminen kestänyt.”
1960- ja 1970-lukujen taitteessa Helsingissä oli yli tuhat asunnotonta ihmistä, jotka yrittivät pysyä hengissä suojautumalla talvelta varastorakennuksiin, pressujen alle ja alkeellisiin majoihin kuten tässä vuodelta 1970 olevassa kuvassa näkyy. Kuva: U. A. Saarinen
Kaikki eivät kestäneet. Koponen kertoo, kuinka partio oli kerran mennyt kyselemään Katajanokalla nykyisen matkustajaterminaalin edustalla makoilleilta miehiltä henkilötietoja. Yksi nuori mies ei pystynyt vastaamaan.
”Se oli kuolleena maannut siellä. Hyvissä vaatteissa. En tiedä, mitä oli ryypännyt, mutta sinne jouduttiin sitten tilaamaan ambulanssi ja rikospoliisi tutkimaan kuolemansyytä.”
Ihmeen moni kuitenkin selviytyi.
Talousspriin ongelmat huomattiin syksyllä 1967 sosiaaliministeriössä sen jälkeen kun kymmeniä ihmisiä oli kuollut aineen väärinkäytön seurauksena.
Ministeriön ylitarkastajan Väinö Taipaleen johdolla ratkaisua haettiin kieltämällä talousspriin myynti niille, jotka vaikuttivat pahasti päihdeongelmaisilta.
Koposen muistikuvien mukaan päätös ei päihdeongelmaisten arkea juuri selvittänyt.
”Kun myyntiä alettiin rajoittaa tällaisille puliasteella oleville kavereille, niin joku sitten aina siistiytyi, haki jonkun kymmenen litran pönikän isosta tavaratalosta keskustasta ja myi siitä muille.”
Huoltotarkastaja Seppo Niiranen (edessä) kaataa maassa makaavilta miehiltä jääneen talousspriin maahan. Hänen johtamansa ryhmä kierteli kaupungilla alkoholistien ryyppypaikkoja. Kuva vuodelta 1972. Kuva: Martti Peltonen
Koponen muistelee, että tenukauppa kävi vilkkaana esimerkiksi Lapinlahden sairaalan ja Hietaniemen ortodoksisen hautausmaan välillä olleessa metsikössä. Kauppamiesten joukossa oli ihan hyvissäkin ammateissa toimineita. Koposen mukaan eräs myyjä oli hammasteknikko.
Sitten oli tietysti niitä, joiden kanssa poliisinkin piti olla tarkkana.
”Yksi kauppamiehistä oli Pohjanmaalta oikein järeä, iso äijä, jolla oli puukkoja kengänvarret ja taskut täynnä. Aina puukko käden ulottuvilla. Pelottava kaveri se oli”, Koponen kertoo.
Koposen mukaan moni täysin rappiolle joutunut asunnoton eli lähes pelkällä tenulla. Sen käyttäjät tunnisti etenkin aineen jättämästä hajusta ja talousspriissä käytetystä väriaineesta.
Koponen kertoo, että poliisin löytämille ruumiille kuolemansyyntutkimusta tehneet lääkärit puhuivat T-spriin käyttäjistä ”kaikkein paraskuntoisina ihmisinä”. Ilmaisu tarkoitti todellisuudessa aivan päinvastaista. Moni vainaja kärsi pahasta nälkiintymisestä.
”Ne ruumiit olivat hyvin puhtaita sisältä. Kun niille tehtiin ruumiinavauksia, ei ollut rasvakikkarettakaan jäljellä. Kaikki rasva oli käytetty, ja tenu oli se elämänneste, josta ravinto tuli”, Koponen sanoo.
HS:n vuonna 1967 haastattelema oikeuslääketieteen laitoksen professori Unto Uotila arvioi kuolemantapausten syiden liittyneen useimmiten pitkäaikaisen alkoholismin aiheuttamiin muutoksiin, kuten rasvamaksaan, haimatulehdukseen, sydämen rappeutumiseen ja alkoholimyrkytykseen.
Tietyt poliisit tulivat siltojen alla ja muualla alkoholistien ja irtolaisten parissa partioidessaan tutuiksi. Koposen mukaan he saivat joskus osakseen uhkailua.
Joidenkin ”asiakkaiden” tapauksessa poliisi toi jonkinlaista turvaa eikä ”homma mennyt ihan villiksi”, kuten Koponen asian ilmaisee.
Joku saattoi tulla jopa ilmiantamaan itsensä päästäkseen talveksi laitokseen. Erityisen heikossa asemassa ulkona olivat kurjakuntoiset iäkkäät naiset.
”He saattoivat puhua itseään vastaan ihan mahdotonta soopaa, että pääsisivät pakkasten ajaksi pois.”
1960–1970-luvun vaihde oli Koposen mukaan irtolaisasioissa sekavaa aikaa. Nimet, tapahtumat ja vuodet tahtovat jo neljännesvuosisadan eläkkeellä olleen poliisin mielessä hieman kutoutua yhteen. Ihmisten hätä kesti kuitenkin vuosia ja on jäänyt elävänä mieleen.
Kun Koponen siirtyi 1970-luvun alussa päällystötehtäviin, saattoi tulla puheluita, joissa kyseltiin ”mitä sä siellä sisällä munias haudot”.
”Oli siellä monenlaista elämänkohtaloa, jota joutui huoltopoliisin hommassa näkemään. Sen alimman ryhmän. Minulle he olivat kaikki aina ihmisiä”, Koponen sanoo.
Liekkihotelli otti vastaan pahimmin alkoholisoituneet asunnottomat
Syksyn 1967 kymmenien asunnottomien kuolemat herättivät Helsingin päättäjät huomaamaan, minkälaisen inhimillisen katastrofin talvi saattaisi tuoda tullessaan.
Irtolaisille oli varattu koko maassa 458 laitospaikkaa. Helsingin kaupungin irtolaishuoltotoimiston esimies Veijo Pakkanen arvioi marraskuussa 1967, että kaupungissa on päihdeongelmaisia asunnottomia yli kaksinkertainen määrä.
Määrää oli kasvattanut osaltaan myös se, että tasavallan presidentti Urho Kekkonen oli armahtanut koko joukon erilaisista melko lievistä rikoksista tuomiotaan istuvia vankeja Suomen 50-vuotisjuhlien kunniaksi. Monella entisellä vangilla ei ollut kotia, johon mennä.
Asunnottomien tilanne oli Suomen pääkaupungille suoraan sanottuna häpeällinen.
Joulukuun 5. päivänä entisen alkoholistin Arvo Parkkilan perustama Suoja-Pirtti-niminen järjestö sai avata kaupungilta vuokraamansa tilat asunnottomien yömajaksi.
Ruoholahdessa Länsiväylän alkupäässä Porkkalankatu 1:ssä sijainnutta entistä maalivarastoa alettiin pian kutsua talousspriipullon kuvioinnin mukaan Liekkihotelliksi ja sittemmin myös Lepakkoluolaksi. Samaan aikaan sai alkunsa myös vähäosaisten asiaa ajava Marraskuun liike.
Kahdentoista vuoden aikana yömajassa kirjattiin yli miljoona yöpymistä. Vuonna 1979 Liekkihotellin toiminta päättyi ja sen asukkaat sijoitettiin Kyläsaaren uuteen asuntolaan.