Soturianekdootit

[Kari Aittomäki]

Samamies. Ilmeisesti ehti käväisemään myös amerikoilla koskapa cheynneinkkarien koirasotureilla on samantapaisia taipumuksia.

[Jointti]

Tämmöinen tarina sattui eteeni, moni ehkä tämän on jo aiemmmin lukenut mutta laitanpa kumminkin:

Vuonna 1564 käytiin Jaappaniassa Konodain taistelu, taistelukentällä voimakas Shimazu Tarozaemon haavoitti pahoin Ota Sukemasa nimistä herrasmiestä. Shimazu valmistautui leikkaamaan haavoittuneen Otan päätä irti, ei vaan tahtonut onnistua toimessaan, silloin turhautunut Ota huusi vihaisena: "Oletteko seonnut hyvä herra ? Niskaani suojaa nodowa (eräänlainen kaulan ja niskan suojus) , irrottakaa se ensin ja leikatkaa sitten vasta pääni irti !"
Shimazu vastasi kumartaen:" Olette ystävällinen kun kerrotte, tulette kuolemaan ylvään kuoleman, ihailen teitä!",
mutta juuri silloin kun hän oli aikeissa irrottaa nodowa-suojuksen, kaksi Otan vasallia ilmestyi paikalle ja sitten ryhdyttiinkin Otan johdolla leikkaamaan Shimazun päätä irti !

Oli ne vaan herrasmiehiä loppuun asti !

[sinappi]

Jaappaniassahan vaikutti myös jossain 1500-luvulla Hattori Hanzo nimellä tunnettu henkilö, jonka sanotaan olleen Iga-provinssin ninja yhteisön pomo -sekä Shogunaatin salaisen poliisin päälikkö. Olimitenoli:

Jostakin tuntemattomasta syystä tuleva Shogun Ieyasu Tokugawa sattui olemaan vesistön rannassa Hanzo-sanin kera. Ieyasu siinä kysyi Hanzolta: "kuinka kauan ninja voi pysyä sukelluksissa?"
"niinkauan kuin tarttee." Tämä vastasi, minkä jälkeen hän pulahti veteen.
Tuntienkaan jälkeen Hanzosta ei kuulunut mitään, jolloin kenraali Tokugava rupesi kutsumaan tätä nimeltä. Hattori nousikin pokerina pintaan. Kenraali oli äimänä.

Myöhemmin Hanzo paljasti Tokugava ieyasulle, ettei ollutkaan ollut kokoaikaa veden alla, vaan oli sukeltanut läheiseen rantaan ottamaan torkut. Tämän lisäksi hän oli vielä jossakin välissä kerennyt vohkia Ieyasun toisen miekan. "Tämä on ninjutsua." Kerrotaan hanzon kehuneen.

[Timko]

Toisesta maailmansodasta saa vaikka mitä.

Saburo Sakai oli Japanin Laivaston Ilmavoimien parhaita lentäjiä, sodan loppuun mennessä hänellä oli yli 60 ilmavoittoa.

Guadalcanalin taisteluissa Sakai haavoittui vakavasti ja jouduttiin lähettämään sairaalaan Japanin pääsaarille.

Sakai lensi Zero hävittäjällään taistelulentoa vihollisen alueella, etsien vihollislentokoneita. Hän huomasi alapuolellaan joukon Amerikkalaiskoneita ja kävi hyökkäykseen. Hän oli tunnistanut koneet Wildcat hävittäjiksi. Koneet tiivistivät muodostelmaansa ja Sakai päätteli niiden suuntaavan tukikohtaansa häntä huomaamatta. Tapansa mukaan Sakai lähestyi aivan lähietäisyydelle ennen tulen avaamista, vasta 50 metrin päässä hän tajusi virheensä. Pommikoneita! Koneet olivatkin olleet Avenger torpedopommittajia, jotka näyttivät hyvin paljon saman firman valmistamilta hävittäjäkoneilta. Koneet olivat tihentäneet muodostelmaansa saadakseen taka-ampujien torjuntatulen tiivistettyä.

Pois ei voinut kääntyä tai hän olisi ollut pelkkä maalitaulu, ei auttanut muu kuin "hakata päälle". Sakai painoi liipaisinta ja ampui Amerikkalaisia pommittajia kohti minkä ehti, melkein samantien Amerikkalaiset avasivat torjuntatulen. Amerikkalaisten 12,7mm konekiväärit repivät Sakain Zeroa kappaleiksi ja luoteja osui myös häneen. Hän menetti hetkellisesti tajuntansa ja hänen koneensa syöksyi alaspäin. Hänen siipimiehensä luulivat Sakain kuolleen ja kääntyivät kotiin.

Sakai oli vakavasti haavoittunut. 12,7mm konekiväärin luoti oli osunut hänen päähänsä, vasempaan silmään, sokeuttaen hänet. Lukuisia luodinsirpaleita oli osunut hänen vasempaan käteensä ja jalkaansa tehden ne tunnottomiksi. Vähitellen Sakai sai selkoa tilastaan ja työnsi huivin päässään olevaan luodinreikään pysäyttääkseen verenvuodon. Puolitajuttoman Sakai ohjasi runneltua hävittäjäänsä kotitukikohtaansa kohti, tajuntasa silloin tällöin menettäen. Koko ajan hän etsi Amerikkalaisia laivoja joita kohden voisi paiskata hävittäjänsä.

4½ tuntia Sakai sinnitteli koneensa ohjaamossa kunnes vihdoin tuli kotikenttänsä päälle, hänen onnistui laskeutua rikkomatta konetta enempää. Heti koneen pysähdyttyä Sakai menetti tajuntansa ja hänen lentäjätoverinsa kantoivat hänet lääkärin luo. Sakai oli niin pahasti haavoittunut ettei hänelle voitu tehdä paljoa lentotukikohdan sairaalassa ja hänet lähetettiin kuljetuskoneella Japaniin erikoislääkärin hoiviin.

Kun Sakaita kannettiin kuljetuskoneeseen, Sakain komentaja Junichi Sasai tuli hänen luokseen, Sakai oli opettanut Sasaille ilmataistelun saloja ja Sasaista oli tullut Laivaston parhaita hävittäjälentäjiä. Sakai oli pelastanut hänet moneen kertaan ja Sasai oli Sakaille henkensä velkaa useaan otteeseen. Silloin Sasai irroitti vyönsä ja ja ojensi sen Sakaille. Sakai tuijotti kuuluisaa "Ulvovaa Tiikeriä" hämmästyneenä. Hopeinen vyönsolki oli Sasain isän tekemä, tarinan mukaan Tiikeri metsästi tuhannen kilometrin päässä mutta palasi aina turvallisesti kotiin. Sasai toivotti itkien hyvästit Sakaille.

Japanissa Sakai joutui silmälääkärin luokse, lääkäri joutui leikkaamaan silmän ettei tulehdus leviäisi aivoihin ja tappaisi Sakaita. Puudutusta ei voitu käyttää ja Sakai joutui kestämään viiltävää tuskaa yli puoli tuntia lääkärin operoidessa hänen silmäänsä. Leikkaus onnistui. vaikkakin Sakai oli nyt puolisokea, hän oli elossa.

Toipumislomallaan hän sai kuulla että Junichi Sasai oli menettänyt henkensä ilmataistelussa Amerikkalaisia vastaan...

[Kari Aittomäki]

Jokainenhan osaa ulkoa Matt Damonin pelastusoperaatiosta kertovan kauniin elokuvan Pekka ja Pätkä Patonkimaassa.

Elokuvan stickybomb eli tarrakranu on elävän elämän kehitelmä, ei tosin sukka-aihioinen. Engelsmannit kehittelivät aihiota, työnimi oli mielikuvituksettomasti number 74.
Jättivät sikseen kun huomasivat kenttäkokeissa että kranu ei irtoa kädestä.
Auts.

[M. Vilenius]

Heiken tarinassa (sijoittuu aikaan 1181-1185) on kuuluisa kertomus Japanin eräästä kuuluisammasta jousimiehestä Nasu no Yôichistä. Tarinan mukaan hänen komentajansa määrää hänet ampuman kauas rannasta ankkuroidun vihollislaivan mastoon sidotun viuhkan. Nasu no Yôichi kieltäytyy sanoen, ettei hänen vaatimattomilla taidoillaan pystytä moiseen.

Komentaja vaatii vielä kolme kertaa ja kolmesti Yôichi kieltäytyy nöyrästi. Lopulta hänen on kuitenkin pakko ampua. Venyttäen jousensa täyteen mittaan hän päästää nuolensa matkaan ja nuoli osuu keskelle viukaan piirrettyä vaakunaa ja pudottaa viuhkan mereen. Jopa vihollislaivaston sotilaat ihastelevat laukausta huutaen: "Mahtava laukaus!".

Tämä tarina oli todella tunnettu myös aikana johon toinen romaani, Taiheiki sijoittuu (n. 1318-1335). Kirjassa on kuvattu seuraava tilanne:

Laivan komentaja käskee jousimies Sasaki Nobusuken ampumaan rannalla olevan vihollisen viirin alas. Kuten Nasu no Yôichi Sasaki Nobusukekin kieltäytyy ensin kolmesti sanoen, ettei hänen nöyrät taitonsa riitä. Lopulta myös Sasakin on pakko myöntyä tehtävään. Hän virittää jousensa ja juuri ennen laukausta hänen toverinsa huutaa rannalla oleville vihollisille: "Katsokaa voimaamme ja vapiskaa".

Sasaki vapauttaa nuolensa lentoon. Nuoli lentää vaappuen viitisen metriä ja päätyy mereen. Rannalla olevat viholliset huutavat: "Mahtava laukaus!", ja kaatuilevat naurusta kouristellen rannalle.

[Kari Aittomäki]

Lainauksia:

- Vaatii melkoista urheutta sotilaalta olla olematta Puna-armeijan sankari. Josef Stalin

- Vai on hän hullu! Toivoakseni hän puree muita kenraalejani ja tartuttaa tautinsa heihin. Yrjö II James Wolfesta

- Thank God, that at least, thirty years from now, when you are sitting around the fireside with your grandson on your knees, and he asks you what you did in the great war, you won't have to cough and say, "I shoveled shit in Louisiana." George S. Patton

- Sattuu kun nauran. Haavoittuneen saksalaisen laskuvarjojääkärin vastaus englantilaisten lääkintämiehen kysymykseen.

- Pikkuisen pierettää, muuten voin hyvin kiitos. Haavoittuneen englantilaisen laskuvarjojääkärin vastaus saksalaisen lääkintämiehen kysymykseen.

- Ja minä kun liityin armeijaan säästyäkseni kaivoshommista. SAS:n sotilas Afganistanin luolatiedustelun aikana.

- Ne eivät osuisi tältä etäisyydeltä elefant... Unionkenraali J. Sedgewickin viimeiset sanat 1864

[Urkki]

Hrmh.. Vilenius tuo tarina oli varattu mulle..
Mutta kerronpa toisen..
Kaikki ovat kuulleet huhuja Morihei Ueshiban taidosta väistellä luoteja.
Noh, taito ei kuitenkaan perustunut luotien väistämiseen..
Siihen ei kukaan pysty, vaan ampujan ampumahetken aavistamiseen.
Seuraavan tarinan on kertonut Gozo Shioda, eräs Ueshiban pitkäaikaisimmista oppilaista.
Eräänä päivänä tuli Ueshiban dojolle yhdeksän armeijan virkamiestä katsomaan tätä
aikidoa josta he olivat kuulleet niin paljon. Nämä miehet olivat töissä ryhmässä joka testasi uusia aseita
ja heidän ampumataitonsa oli lähes olympia tasoa.
Ueshiba oli pitänyt näytöksen näille henkilöille ja sanonut jossain kohtaa että "Luoditkaan eivät voi tavoittaa minua"
Virkamiehet katsoivat tämän kunnialoukkauksena ja vihaisina esittivät Ueshiballe haasteen näyttää taitonsa käytännössä..
Ueshiba suostui ja he sopivat päivän ja tapaamispaikaksi sovittiin Okubon armeijan ammunta keskus.
Päivää ennen kuin tapaaminen oli, Ueshiba kirjoitti kirjeen jossa hän varmensi lupautuneensa armeijan kokeeseen ja vakuudeksi tallensi sormenjälkensä paperiin. Kirje toimitettiin armeijan oikeusistuimeen ja talletettiin jotta kukaan ei voisi nostaa myöhemmin syytettä sotilaita vastaan. Ueshiban vaimo koetti tietenkin saada miehensä pään käännettyä
mutta tämä sanoi naureskellen "He eivät koskaan tule osumaan kohteeseensa."
Saapuessaan aamulla ampumapaikalle ryhmää odotti yllätys.
Odotetun yhden ampujan sijasta paikalle seisoikin kuusi miestä!
Ueshiba ohjattiin paikalle jossa tavallisesti pidettiin harjoitus maaleja.
Kuusi miestä valmistelivat pistoolinsa ja itsensä. Matkaa oli 25 metriä..
Paikalla olijat katsoivat Ueshiba ja sotilaita miettien että mitään ei ole tehtävissä.
Sotilaat tähtäsivät ja Upseeri laski.. Yksi.., Kaksi.., KOLME!
Kuusi asetta laukesivat yhtäaikaa saatellen ilmaan suuren pölypilven..
Ennenkuin kukaan ehti tajuta mitä tapahtui yksi ampujista lensi ilman halki tömähtäen maahan...
Kun tilanne selvisi hiukan, huomasivat muut Ueshiban seisovan ampujien takana naureskellen partaansa.
Sotilaat vaativat uusintaa ja se järjestettiin. Tulos oli sama.
Kukaan ei voinut käsittää miten Ueshiba temppunsa teki.

Toinen hieman tämän jälkeinen juttu tapahtui kun Shioda jutteli erään metsästäjän kanssa nimeltään Sadajiro Sato.
Sato oli mestari ampuja joka ei koskaan ampunut ohi maalistaan.
Shioda kertoi miehelle Ueshiban teosta kuuden sotilaan kanssa.
Sato sanoi että "Vaikka hän väisti heidän luotinsa, hän ei pysty väistämään minun."
Näin ollen Sato tuli alas vuoriltaan ja marssi Ueshiban dojolle haastamaan tämän.
Ueshiba hyväksyi haasteen ja asettui salin toiseen päähän Saton asettuessa toiseen kiväärinsä kanssa.
Juuri kun Sato oli painamassa liipaisintaan Ueshiba nosti kätensä ulos huutaen "SEIS! Luotisi osuu minuun. Ajatuksesi ovat puhtaat ja alusta asti tiedät osuvasi kohteeseen. Olette todellinen mestari!" Sato palasi metsiinsä ja Ueshiba jatkoi hojoiluaan salilla. Oikea mestari tuntee toisen kun tällaisen kohtaa..

Ja he elivät onnellisena elämänsä loppuun asti..

the end.

Siitähän tuli pitkä.. rupianpa kirjailijaksi. 8)

-Urkki

[M. Vilenius]

Tätä anekdoottia on kerrottu ilmeisesti useammastakin henkilöstä, mutta otetaan nyt esimerkiksi Oda Nobunaga (1534 - 1582, yksi niistä kolmesta merkittävästä henkilöstä, joka vaikuttivat Japanin yhdistymiseen ja sotien päättymiseen 1500-luvun lopulla).

Oda Nobunagan piti joukkoineen hyökätä erään linnoituksen kimppuun. Miehet olivat erittäin hermostuneita ja epävarmoja hyökkäyksestä, sillä vastassa oli voimakkampi vihollinen. Oda Nobunaga päätti pitää miehilleen puheen:

"Jätän kaikki jumalten käsiin! Jos minun tekoni on oikeutettu ja kohtalomme on voittaa huominen taistelu, niin tästä kolikosta tulee kruunu. Sen sijaan jos jumalat haluavat minun häviävän tulkoon tästä kolikosta klaava."

Oda Nobunaga heitti kolikon ilmaan ja se tippui maahan kruunu-puoli ylöspäin. Joukot hurrasivat ja kävivät seuraavana päivänä taisteluun itsevarmoina ja innostuneina ja voittivat sen.

Taistelun jälkeen yksi Oda Nobunagan läheisistä miehistä tuli hänen luokseen ja sanoi: "Näyttää siltä, että kukaan ei voi vastustaa kohtaloa". Oda Nobunaga kaivoi esille kolikon, jossa oli kaksi kruunu-puolta ja sanoi "Olet oikeassa".

[tiikerinsilmä]

1815: Napoleon pakenee Elbalta
13.10.2005 - 18:53

Ensimmäiset tiedot Napoleonin paosta Elbalta, jossa hän oli vangittuna, eivät herättäneet kovin suurta huomiota. Euroopan hallitsijat olivat ehtineet jo julistaa Napoleonin ajan päättyneeksi, ja uskoivat että pientä korsikalaista kannattaisi vain kourallinen kylähulluja ja huligaaneja.

Lehdistö myötäili vallanpitäjien näkemystä, kuinkas muuten. Käytännön esimerkki mille hyvänsä viestinnän kurssille on lukea kokoelma pariisilaisen sanomalehden otsikointia keväältä 1815. Toimittajatko muka sopuleita?

"Korsikan roisto on noussut maihin Juaninlahdessa"

"Hirviö marssii kohti Grassea"

"Vallantavoittelija on saapunut Grenobleen"

"Bonaparte on nyt Lyonissa"

"Napoleon marssii kohti Fontainebleauta"

"Hänen keisarillista majesteettiaan odotetaan huomenna Pariisiin"

Eliikkä lainattu täältä http://teknokekko.vuodatus.net/" onclick="window.open(this.href);return false;

[zambo]

Tämä tarina kertoo todellisista sotilaista, legioonalaisista. Se kerrotaan Ranskan muukalaislegioonassa joka vuosi Cameronen päivänä joka on 30. huhtikuuta. Tarinan kertoo aina tukikohdan nuorin upseeri ja näin se kuuluu: " Vuoden 1863 huhtikuun 30. päivänä Ranskan muukalaislegioonan 1. pataljoonan 3. komppania marssi kapteeni Danjoun komennossa ja vain 62 miehen vahvuisena vastaanottamaan Vera Cruzista saapuvaa saattuetta. Komppanian luutnantteina olivat Villain ja Maudet. Lähellä Cameronen kylää meksikkolainen ratsuväki saarsi heidät. He pysäyttivät kuitenkin neliön muotoon järjestäytyneenä yhteislaukauksella meksikolaisten hyökkäyksen.He torjuivat seuraavankin hyökkäyksen ja murtautuivat läpi. asettuen sen jälkeen lähellä tietä olevaan maataloon puolustautuakseen. Siellä heidät piiritti useiden tuhansien meksikkolaisten muodostama joukko-osasto: kapteeni Danjou vaati miehiltään valan taistella kuolemaan saakka. Jokainen yhtyi valaan. Muutamaa minuuttia myöhemmin Danjou kaatui ja luutnantti Villain otti komennon käsiinsä.
Taistelu jatkui koko aamun. Puolen päivän aikaan kuului torven toitotusta ja miehet luulivat rykmentin tulleen pelastamaan heidät. He huomasivat sen sijaan, että kolme uutta pataljoonaa oli tuotu vahvistamaan meksikolaisten rivejä.
Iltapäivän alkaessa kaatui myös luutnantti Villain ja komento siirtyi luutnantti Maudetin käsiin. Hänen joukkonsa olivat taistelleet yhdeksän tuntia syömättä edellisen päivän jälkeen mitään. He toistivat valansa taistella viimeiseen mieheen. Illalla vihollinen heitti kaikki voimansa tuleen taloa vastaan ja paikka täyttyi pian kokonaan meksikkolaisista. Maudetilla oli jäljellä enää viisi miestä mutta hän taisteli vielä neljännestunnin ajan, kunnes ampumatarvikkeet oli kulutettu loppuun. Sen jälkeen hän yritti legioonalaisen Catteaun kanssa murtautua läpi. Heidät ammuttiin kappaleiksi. Kello oli kuusi illalla."

[riku]

Thermopylain taistelu on alkamassa, spartalaisten muutama sata soturia asettuu Persian satatuhatpäistä armeijaa vastaan. Viestinviejä tulee varoittamaan spartalaisia: "Vihollinen on niin runsaslukuinen, että sen ampumat nuolet pimentävät auringonvalon!", mihin tulee vastaus: "Hemmetin hyvä. Saadaan taistella varjossa."

Kserkses, persialaisten komentaja, tarjoaa vahvuudet nähdessään Leonidaalle, spartalaisten komentajalle antautumismahdollisuutta:"Luovuttakaa aseenne meille," mihin Leonidas vastaa: "Tule hakemaan." Kserkses tuli. Ja menetti valiosotilaitaan ahtaassa solassa aina siihen saakka, kunnes kavaltaja kertoi keinosta päästä iskemään selustaan. Spartalaiset eivät peräänny taistelukentältä, joten kaikki kolmensataa spartalaista kuolivat, samoin joukko thespialaisia. Persialaisia kuoli kymmeniätuhansia.

Riku Ylönen

[Paappa]

Defendon alkumuodon kehittäjästä, William Ewart Fairbairn'sta (1885–1960) ja hänen yhteistyökumppanistaan Eric Anthony Sykes'sta (1883–1945) tarinaa, henkilöltä joka oli ollut sodan aikana näiden koulutuksessa.

http://www.bbc.co.uk/ww2peopleswar/stor" onclick="window.open(this.href);return false; ... 4138.shtml

Memories of 105574 Major R F ‘Henry’ Hall MC, The Dorset Regiment,
on His and Her Majesty’s Service
Part 2

On the first morning after our arrival we met ‘Dan’ Fairbairn and ‘Bill’ Sykes. We were taken into the hall of the Big House and suddenly at the top of the stairs appeared a couple of dear old gentlemen (we later discovered one was 56 and the other 58). Both were wearing spectacles and both were dressed in battle dress with just a plain webbing belt. They walked to the top of the stairs and fell, tumbling, tumbling down the stairs and ended up at the bottom in the battle crouch position with a handgun in one hand and a fighting knife in the other. A shattering experience for all of us.
Fairbairn was the elder of the two. He was about 5 feet 10, lean faced and lean bodied, a tough leathery looking man, a taciturn character, he never spoke very much, except to say, “Stick a knife in here,” or “Hit him here,” or “Put your thumb in his eye” or whatever. He kept himself to himself and I think he considered himself to be a little better than Sykes.
Sykes was a much more gregarious character, slightly shorter than Fairbairn, average build, certainly not on the lean side, he looked more like a bishop than anything else. He was easy to talk to, a pleasant character. One of the things he did for me — I asked him one day about sharpening my fighting knife, he said, “Come up to my room, I’ll hone it for you.” Which he did. Two completely different characters, they hated each others guts but they worked together as a wonderful team and they both taught exactly the same things.

Herrat eivät ilmeisesti tulleet kovin hyvin toimeen keskenään, mutta tekivät silti hyvin yhteistyötä. Loput tarinasta piilossa.

paljastus:

Memories of 105574 Major R F ‘Henry’ Hall MC, The Dorset Regiment,
on His and Her Majesty’s Service
Part 2

On the first morning after our arrival we met ‘Dan’ Fairbairn and ‘Bill’ Sykes. We were taken into the hall of the Big House and suddenly at the top of the stairs appeared a couple of dear old gentlemen (we later discovered one was 56 and the other 58). Both were wearing spectacles and both were dressed in battle dress with just a plain webbing belt. They walked to the top of the stairs and fell, tumbling, tumbling down the stairs and ended up at the bottom in the battle crouch position with a handgun in one hand and a fighting knife in the other. A shattering experience for all of us.
Fairbairn was the elder of the two. He was about 5 feet 10, lean faced and lean bodied, a tough leathery looking man, a taciturn character, he never spoke very much, except to say, “Stick a knife in here,” or “Hit him here,” or “Put your thumb in his eye” or whatever. He kept himself to himself and I think he considered himself to be a little better than Sykes.
Sykes was a much more gregarious character, slightly shorter than Fairbairn, average build, certainly not on the lean side, he looked more like a bishop than anything else. He was easy to talk to, a pleasant character. One of the things he did for me — I asked him one day about sharpening my fighting knife, he said, “Come up to my room, I’ll hone it for you.” Which he did. Two completely different characters, they hated each others guts but they worked together as a wonderful team and they both taught exactly the same things.
Their speciality was close combat fighting and silent killing. They had learnt their trade on the waterfront of International Shanghai. They had absolutely no respect for the Geneva Convention. They said, “If you think our methods are not cricket, remember that Hitler does not play this game!”
First of all they taught how to fall — a continuation of their falling down the stairs, they taught handgun and knife work and neck breaking. Now when you are attacking somebody the clothing that they are wearing and their equipment must be considered. For example if a fellow is wearing a greatcoat you can’t kick him in the parts because the blow won’t have any effect. You have got to hit him somewhere else.
If you suspect that someone is wearing body armour you can’t stick a knife into his chest, although the favourite place for sticking knives in, taught by Fairbairn and Sykes, does work even with body armour. We were taught releases. If you are grabbed by somebody from the back, front, side or whatever, how to get out of his grip.
We were taught ‘come-along grips’ — how to take a prisoner along safely without him being able to escape. We were taught the use of sticks, anything from four inches to six feet long; a four inch stick is just held in the hand and you can strike with the end of the stick and give a chap a nasty knock with it.
A stick can be anything, an actual stick, a rifle, something you pick up in a farmyard. A clipboard for example is a stick, you can strike somebody with it across the side of the neck, on the head, on the nose, under the nose, you can hit him in the parts, you can hit him in the solar plexus, almost anything is a stick. A stick is always held in two hands as exemplified by Robin Hood and Little John.
They taught the use of coshes, they preferred the spring type best, longbows, crossbows, catapults, garrotting, with anything that happens to be handy — a scarf, string, wire, anything you like; the use of shovels — every good soldier always carries either a pick or a shovel and you simply use it to chop off a chap’s head, or whack him on the shoulder, or just use it like a battle axe.
A pick and shovel are the only things you can dig in with quickly. Somebody made a lot of money from ‘entrenching tools’ — similar to the American ones — which were absolutely useless.
You can do the same with a tin hat, just whip the tin hat off and use the side of it to hit him in the face or whatever part happens to be handy. We were taught mouth slitting. If you are being gripped by somebody you can stick your thumb into the corner of his mouth and slit his cheek right up to his ear; ear clapping — cupping both your hands and hitting both his ears at the same time which of course breaks his eardrums; ear tearing — the easiest way to tear a chap’s ear off; eye gouging; the gralloch, - a nice little tip that ‘Dan’ Fairbairn told us is, that if you gralloch anybody, to keep the point of your knife down, because otherwise when it comes up you might hurt the sharpening of the blade where it might catch his belt or his buckle; rib-lifting — grabbing a fellow under the ribs and lifting them up hard; nose chopping — chopping downwards or upwards with your hand or anything else; shin scraping — giving a fellow a good kick, say if he’s holding you from behind, a good kick on the knee with your boot, scraping it down his shin and ending up with a good sharp stamp on the instep; shoulder jerking — a sharp jab downwards of the arm which will dislocate the shoulder; the bronco kick — if you get somebody on the ground you jump on him hitting him with both heels at the same time which will break the particular part that you hit.; the bone crusher — a blow used on the sternum they recommended, where you put the tips of your fingers against the sternum and then with the full force of your body hit him with the ball of your hand and it will smash his ribs or it can be used on any other part of his body, especially the chin, and how to tie up a man — tying his wrists with a good old fashioned sailor’s handcuff knot and they also taught a way of tying the fellow’s wrists behind his back and pulling his ankles up and tying them with the same piece of cord and then putting a loop round his neck so that if he struggled he strangled himself.
They also taught the grapevine where a fellow is fixed to a thin pole by the forced bending of both legs round the pole, then he will lose his grip, fall backwards and eventually kill himself.
All these actions and holds were sometimes demonstrated by the two of them or with somebody else acting as a stooge and then after that they were practised on your own, supervised by Fairbairn and Sykes and if you did anything wrong you were severely ticked off and very often thrown about a bit and shown how to do it properly. It was a one to one instruction on how to fall correctly or how to impose a particular grip or a particular release or how to use a particular instrument in the correct manner to achieve the result required. It was a personal touch and personally done. If you didn’t show keenness or enthusiasm you were thrown off the course.
Fairbairn and Sykes also taught the use of the hand gun. They favoured the 9mm Browning. Now if you hit a man with a 9mm bullet, it will not stop him. If you use a .45 or anything larger, such as a shotgun, that will stop him dead, maybe blow him backwards. With a 9mm round you need two shots to stop a man dead and so Fairbairn and Sykes taught the Fairbairn Sykes ‘double tap.’
You draw your handgun, two shots, pom pom, and the chap is dead. They carried their handguns in the right hand trouser pocket. The normal opening of the trouser pocket is a little bit higher than where your hand naturally hangs and so they modified the trouser pocket so that you hand could go into the pocket with your arm at its normal length. The holster of the handgun was sewn into the inside of the pocket. The inside of the pocket was sewn to the trouser so that when you drew the handgun it came out without snagging on the pocket.
They carried the fighting knife in exactly the same way, in the left hand trouser pocket. I carried my handgun and fighting knife that way during the whole of the War.
As I mentioned they taught us to use the ‘double tap’ with the handgun, we were not taught to hold the gun out at arm’s length or with two hands but to draw the gun and hold it tucked into your navel with the gun pointing straight ahead so that wherever you looked your gun moved round towards the target you were looking at. So you either drew your gun straight into your navel, pom, pom, the chap was dead, or you advanced as I did on one occasion in the mystery shooting house that ‘Dan’ Fairbairn had made at Inverailort - with my handgun drawn, held into my navel, firing at the various targets that appeared here and there.
With that particular exercise which was supervised by ‘Dan’ Fairbairn, if you were not a good shot, you were out, back to your unit. One thing they did emphasise, particularly with the handgun, was to count the number of shots you had fired so that you were never caught with an empty magazine and therefore unable to get a round off at your enemy.
Now the Fairbairn Sykes knife. Fairbairn and Sykes developed the knife in Shanghai, incidentally they never mentioned Shanghai at all at Inverailort, I didn’t discover they had come from Shanghai until years afterwards.
When they got back to England they went into Wilkinson’s in Pall Mall and got hold of one of the Directors and explained exactly what they wanted and what they wanted was a seven and a half inch blade made from one piece of metal right from the tip of the haft right down to the point and then with the guard put on and then the handle, the grip. The grip was to be checkered so that you could hold it whether it was wet or bloody.
Each was individually hand made, sharpened and honed so that your knife should be able to cut a piece of paper. I bought mine, one of the original Number 1 knives, in Pall Mall for thirteen shillings and sixpence. Later on they developed various other models for economy purposes. They only made 2,500 original No1 shiny knives — now worth over £3,000 each!
The Fairbairn Sykes knife is straight. If you are using it for slashing cuts you use it like a paintbrush, stroking it so that when the blade hits the surface you are trying to cut, it cuts at an angle, on the principal of the curve of the samurai sword.
You held the knife between the thumb and forefinger just behind the guard. The knife was perfectly balanced and so you could throw it from hand to hand. As you carried it in your left hand pocket, if you were right handed you could draw it with your left hand, throw it to your right hand and catch it quite easily, no problem at all.
The guard was not to stop the other chap’s knife from cutting your hand but to stop your hand going down and being cut on the blade when you made a thrusting blow.
On the battlefield you probably had your boots on for three or four weeks and you were filthy dirty, mucky and probably splashed with blood and the last thing you wanted to do was to draw any more blood and so the favourite blow that Fairbairn and Sykes taught was to a particular part of the body. They taught many other blows, vulnerable points and so on, but the snag is that with a man with equipment on or doing it in the dark you just don’t know what equipment he has got on and you can’t find a vulnerable point or somewhere to stick the knife.
The so called winged dagger of the SAS is not a dagger. The badge was designed by David Stirling and Jock Lewes, the original founders of the SAS. The weapon represents King Arthur’s sword, Excalibur. The wings come from a Phoenix in Shepherd’s Hotel, Cairo and the motto was David’s idea. The light and dark blue represent the colours of Cambridge, attended by Stirling, Oxford by Lewes.
We had lectures in Nissen Huts, but these Huts were located on the Islands of the River Ailort so that every lecture we attended we were wet either up to the ankles, the knees, the waist or perhaps even the chest, depending on the height of the water.
We had lectures in map reading — they insisted on very precise map reading, probably five to ten yard error only was acceptable, on nutrition, on hygiene, on living off the land, stalking, night work, explosives and explosive devices, fuses and so on, timing devices, booby traps and demolitions of anything, bridges, tanks, cratering roads, blowing down trees, the lot.
On the practical side we had demonstrations of all the things I have mentioned. We practised camouflage, sniping, stalking by day and particularly by night, demolitions and bridge demolition on the Glenfinnan viaduct, living off the land, told what was edible and what was not edible and one occasion we stood round a fire where something was being cooked and then we were asked to take a bite of what had been cooked - we were then told they were rats, hygiene — particularly your teeth, keeping your teeth clean after every meal (anything will do to clean your teeth, a stick of heather or anything like that), how to carry out one’s natural functions in the field — you obviously can’t stand up or squat down.
Every week we went to the top of An Stac, the local highest mountain, and back, up the wall at the back of the house and then back down again, which was the origin of the Commandos going up Ben Nevis every week and the SAS doing their endurance trials on the Brecon Beacons.
We started off from Inverailort one day over the hills and attacked Lettermorar on the banks of Loch Morar. We practised assault landings on the beach near to the Big House all under fire. We had an interesting exercise, we were taken down past Fort William and across the Loch to a place near Corran and then we had to make our way from there back to the Big House. It was a night exercise and we had to get across Loch Shiel. They did provide us with a small rowing boat, with only one oar. It was a timed exercise, and if anybody didn’t get back in the prescribed time they were sent back to their unit immediately.
The final grand exercise was the attack on Skye. We were taken at dusk one evening in assault boats from Inverailort across to Skye. We landed on the West coast of Skye, blew a gap in the barbed wire with Bangalore torpedoes and then crossed the Island and attacked Portree (it was raining all the time). Having attacked Portree we advanced down Skye attacking various places on the way, eventually attacking Broadford and ending up near the Kyle where we got on a Destroyer and were brought back to Inverailort and landed on the jetty probably about midday the following day.

[Fubarbarian]

Kuuluisa ja myöhemmin kenraaliluutnantiksi ylennyt saksalainen hävittäjä-ässä Adolf Galland löi taistelulennolle lähtiessään päänsä uuteen osaan, joka koneen ohjaamoon oli asennettu hänen tietämättään. Kyseessä oli lentäjän niskapanssari. Temperamenttinen Galland haukkui mekaanikkonsa, joka oli moisen tilaa syövän ja tarpeettoman kapistuksen mennyt asentaamaan.

Lennolla Galland joutui sitten ilmataisteluun englantilaisten kanssa ja kone otti hieman osumaa. Hän pääsi kuitenkin kotikentälle vaurioituneella koneellaan. Maassa vaurioita sitten tutkailtiin ja todettiin, että uuteen niskapanssariin ohjaajan pään kohdalle oli iskeytynyt ja pysähtynyt 20mm tykinkranaatti!

Mekaanikko sai anteeksipyynnön.

Armoitettuna sikareiden ystävänä tunnettu Galland oli ilmeisesti ihan hyvää pataa mekaanikoiden kanssa, ainakin yhdessä vaiheessa kaverilla oli nimittäin tuhkakuppi ja sähköinen tupakansytytin asennettuna koneeseensa - pimp my fighter!

Kerran Galland oli matkalla mersullaan kaverinsa synttäreihin Pohjois-Ranskassa, gentlemannille sopivana lahjana mukanaan hummeria ja samppanjaa. Matkalla viiksivallu velikulta pyrähti huvikseen Kanaalin ylitse, ampui pari Spitfireä alas ja ehti vielä hyvin bileisiin mukaan, eikä tuliaissamppanjakaan ehtinyt jäätyä!

[DeusVult]

Kas, tämänmoinenkin ketju... No kannetaan korsi kekoon.

Bardi Aneurin kertoo tarinan eräästä taistelusta runossaan Y Gododdin, joka noussut yhdeksi kelttiläisen maailman tunnetuimmaksi taistelukuvaukseksi.

Sattuipa kerran vuoden 600 jKr. kieppeillä Britanniassa, että kelttiläinen kuningas Mynyddawg Mwynfawr päätti koota sotajoukon ja käydä Angleja, hiljattain mantereelta saapuneita pakanavalloittajia vastaan. Joukkoon valittiin Pohjois-Britannian Kelttien 300 urheinta taistelijaa, joukossa Piktejä, Skotteja, Brigandeja ja muita kansallisuuksia. Suurin osa joukosta oli kuitenkin paikallisen heimon, Gododdinin, jäseniä.

Jokainen soturi oli ratsailla ja varustettu viimeisimmän muodin mukaan miekoin, kilvin, keihän ja heittokeihäin. Soturit kokoontuivat kuninkaan salissa Din Eidynissä, ja juhlistivat kuningastaan, toisiaan, Jumalaa, muita jumalia, ja tulevaa voittoaan syömällä ja juomalla runsain mitoin simaa sekä viiniä. Sotureiden intoa ei hillinnyt edes tieto siitä, että Anglien linnoitus Catterickissä oli vankkaa roomalaistekoa paksuine kivimuureineen.

Juhlimisen jälkeen lähdettiin reissuun, ja 240 kilometrin matkan jälkeen varmasti otettiin perinteen mukaan vielä vähän neuvoa antavaa ennen tositoimiin ryhtymistä. Aneurinin runo kuvaa sotureiden tuntemuksia ennen taistelua:

He would sooner the wolves had his flesh than go to his own wedding,
he would rather be a pray for ravens than go to the altar,
he would sooner his blood flowed to the ground than get a due burial,
making return for his mead with the hosts in the hall.

Sotureiden "toive" toteutui: taistelu oli katastrofi. Anglit olivat lukumäärältään ylivoimaisia, eikä Kelteillä ollut tarvittavaa varustusta vahvan linnoituksen kaatamiseen. Runo antaa ymmärtää myös alkoholilla olleen osuutta asiaan:

To Nudd, the son of Ceico
I loved him who fell at the onset of battle
The result of the mead in the hall and the beverage of wine.

Kuningas Mynyddawgin kolmestasadasta soturista ainoastaan yksi palasi kotiinsa: bardi Aneurin itse.

Muutamia vuosia tapahtuneen jälkeen Anglit tekivät vastavierailun Kelttien maille, jonka seurauksena Din Eidynin linnoitus piiritettiin ja valloitettiin. Anglit antoivat paikalle uuden, englanninkielisen nimen, jolla kaupunki tunnetaan vielä tänäkin päivänä: "Edinburgh"