Jussi Häkkinen kirjoitti:
ka1 kirjoitti:
Väkivalta on hyvin graafista ja räkäistä, eikä siinä ole kerrassaan mitään glooriaa
Kas. Onko fiilis kovinkin kaukana suosikkikomediastani, Irreversiblestä?
Kaskas, jäänyt vastaamatta, pahoittelut. Ei sillä, että mitään osaisin vastata – Irreversibles kun on tapaus, joka on näkemättä. Mielikuvissani se on näyttäytynyt ehkä vähän tarkoitushakuisena rankisteluna, mutta joo, kiitos itseasiassa muistutuksesta, pitää katsoa.
Vahvasti kyllä veikkaan, että se on paitsi vielä graafisempi, vaikuttaisi se muutenkin luovan ahdistavaa tunnelmaa aktiivisemmin, Blue Ruinin jäädessä sekä hieman perinteisempään jännitysfiilikseen, että kuitenkin
jonkin verran siloiteltuun leffaväkivaltaan - vaikka siihen ei tosiaan yhtään mitään positiivista latausta liity.
Aiheesta jatkoksi vielä mainittakoon, että ahdistavin näkemäni elokuvaväkivalta löytynee Pusher-trilogiasta (3. osan teurastuskohtaus), ja siinä Winding Refn nimenomaan luo erinäisillä tehokeinoilla epämukavaa atmosfääriä, mikä lienee välttämätöntä, jos katsojan haluaa fiktiivisen väkivallan kokevan realistisen iljettävänä. Tunnelma kun tosiaan on se, mikä ratkaisee, ei pelkkä graafisuus.
Mutta, viimeisin katsomani elokuva. Se on Marvelin uutuus
Guardians of the Galaxy.
Poikkeuksellista.
Aidosti viihdyttävä viihde-elokuva, ohjaaja Gunnin selvästi suurella sydämellä vetämä perinnetietoinen avaruusoopperakomedia.
Sarjakuvana Guardians of the Galaxy ei ollut minulle millään tasolla tuttu.
Leffan tarina ja rakenne ovat oikeastaan niin konservatiivisia ja varmistelevia kuin mitenkään mahdollista, mutta valttikortit – hahmot ja huumori – saavat meiningin yksinkertaisesti toimimaan kuin jokin, joka toimii tosi hyvin, jollei jopa täydellisesti.
Hahmokatras on nimittäin verraton ja näiden välinen interaktio hulvatonta. Se on myös pitkälti se elokuvan varsinainen ydin.
Vai miltä kuulostaa äkkipikainen pesukarhu, yksinkertainen puuolento, kaiken kirjaimellisesti ottava muskelihemmo, ja päähahmo, maasta orpolapsena avaruuteen siepattu hömelö naistenmies Star Lord, sekä toki sitten se nainen, traumatisoitunut salamurhaaja. Kaikki tähtienvälisiä lainsuojattomia, jotka päätyvät yhteen enemmän tai vähemmän vastentahtoisesti ultravahvaksi, galaksia uhkaavaksi aseeksi paljastuvan orbin tiimoilta.
Vaikutetta galaktisessa seikkailussa on niin Indiana Joneseista kuin Star Warseista (ja varmasti lukuisista muista tieteiselokuvista, jotka kaltaistani sunnuntaiscifistiä pätevöityneempi harrastaja paremmin tunnistelisi). Itse aistin myös vahvaa Mass Effect -henkeä siellä täällä, upeasta visuaalisesta ilmeestä hahmojen vuorovaikutuksen keskeisyyteen, vaikka kieli siis on poskessa enneminkin Roger Wilcojen tyyliin.
Universumi ja miljööt ovat pakahduttavan rikkaita ja eläväisiä. Kepeydestään huolimatta leffaan onkin onnistuttu vangitsemaan ihan oikeasti loistavaa scifitunnelmaa – ja tunnelmaa ylipäätään. Kekseliään juonielementin kautta soundtrackinä soi päähahmon Walkmanista 70- ja 80-lukujen pop-musiikki.
Vaikka merkityksetöntä toimintaa on ripaus liikaa, Guardians of the Galaxy on silti likipitäen täydellinen malliesimerkki siitä kolmen tähden elokuvasta. Kevyesti Marvelin paras tuotanto tähän mennessä.
