Opiskelija makaa hoitopöydällä selällään. Hänen takanaan istuu opettaja, joka pitelee opiskelijan takaraivoa ja niskaa käsillään. Opettaja ei liiku. Hän ei tee mitään.
Tässä koulutetaan osteopaatteja ammattikorkeakoulu Metropoliassa. Käynnissä on edistyneen osteopaattisen hoitotekniikan esittely. Opettajan mukaan sen avulla on määrä tasapainottaa aivo-selkäydinnesteen rytmistä sykettä.
Metodilla ei ole tieteellistä pohjaa.
Toisella oppitunnilla toinen opettaja painaa kevyesti kämmensyrjänsä opiskelijan vatsalle ja kertoo ympärille kerääntyneelle joukolle, miten haimaa voidaan hoitaa tunnustelemalla sen rytmistä liikettä.
”Me ei haluta painaa rauhaskudosta, vaan pyritään visualisoimaan se, että se rentoutuisi. Jäädään tunnustelemaan tähän paikan päälle...”
Opettajan käsi liikahtelee pehmeästi opiskelijan vatsaa vasten.
“Ja nyt kun kontakti on saavutettu, haette tuntumaa. Ilmeneekö haiman oma vapaa liike täällä käsien alla? Viekö se teidät aalloissa pikkuhiljaa tänne vasemmalle ylöspäin ja sitten taas alaspäin?”
Tämänkään metodin toimivuudesta ei ole tieteellistä näyttöä.
Metropoliassa osteopatian opiskelijan tulee myös tietää, miten asiakkaan silmäterveyttä edistetään silmämunaa pumppaamalla. Opettaja asettaa vasemman kämmenensä selinmakuulla olevan opiskelijan vasemmalle ohimolle. Nimetön sormi laskeutuu opiskelijan suljetulle silmälle. Oikean kätensä opettaja nostaa vasemman päälle ja aloittaa lempeän pumppausliikkeen.
Opettajan mukaan silmämunaa voi hoitaa myös etusormen ja peukalon pinsettiotteella. Hän esittelee tekniikan ja hihkaisee: “Uskomattoman tehokasta!”
Yhdelläkään edellä kuvatuista hoitokeinoista ei ole tieteellisesti todistettua vaikutusta terveyteen. Silti niitä opetetaan Suomen suurimmassa ammattikorkeakoulussa Metropoliassa kaikille osteopatiaa opiskeleville – on opetettu jo vuosien ajan.
Osteopatia keskittyy ennen muuta hoitamaan tuki- ja liikuntaelimistön kiputiloja ja jäykkyyksiä. Sen käyttämät tekniikat perustuvat usein asiakkaan kehon ja jäsenten liikutteluun. Koulutuksesta valmistuneet osteopaatit ovat Valviran rekisteröimiä terveydenhuollon ammattihenkilöitä.
Osteopatiaa pidetään Suomessa niin varteenotettavana hoitomuotona, että esimerkiksi lääkärit ohjaavat potilaitaan toisinaan osteopaattien vastaanotoille. Osteopatian piiriin kuuluu kuitenkin myös tekniikoita, joiden tieteellinen perusta on hutera.
Metropolian oppituntien kuvaukset on poimittu satoja tiedostoja sisältävästä paketista, jota Helsingin Sanomat kävi keväällä läpi. Aineistossa on video- ja äänitallenteita Metropolian osteopatiatutkinnon opetustilanteista sekä tekstimuotoisia opetusmateriaaleja.
Suurin osa taltioinneista on tehty alun perin opettajan luvalla opiskelukäyttöön.
Useita nuoria osteopaatteja kalvaa pettymys Metropoliasta saamaansa koulutukseen. Opetus on heidän mukaansa paikoin epätieteellistä, ja osa harkitsee jopa valituksen tekemistä. HS haastatteli heistä kuutta.
Haastateltujen tunneilmaisua leimaa pettymyksen ja suuttumuksen ohella häpeä oman ammattikunnan puolesta.
”Kun aloitin osteopatiaopinnot, olin naiivi. Luulin että opetus perustuisi tutkittuun tietoon. Sitten aloin olla lähdekriittinen, ja nykyään ajattelen, että oli virhe lähteä alalle. Olisin mieluummin fysioterapeutti”, kertoo vuonna 2020 valmistunut osteopaatti.
Monet haastatellut kertovat, että fysiologian ja anatomian kursseista on ollut hyötyä, mutta nelivuotisten opintojen loppupuoliskolla opetetusta “hömpästä” ei niinkään.
Haastateltujen mukaan opiskelijat jakautuivat opintojen edetessä käytännössä kahteen ryhmään: osa epäili oppeja ja toiset hyväksyivät ne kritiikittä. Opintolinjan tunnelmaa kuvaillaan sanoilla “kultti”, “lahko” ja “uskonto”. Avointa keskustelua tieteellisestä näytöstä ei opiskelijoiden mukaan katsottu hyvällä.
Kaksi haastateltavaa mainitsee tapauksen, jossa turhautunut opettaja ojensi tieteellistä näyttöä penännyttä opiskelijaa. Opettajan väitetään sanoneen, että opiskelijalla ei ollut “osteopaatin sielua”.
Opiskelijat päätyivät lopulta kukin suunnilleen samaan päätelmään. Erityisen suoraviivaisesti sen ilmaisee eräs tänä vuonna valmistunut osteopaatti: “Helpointa oli pitää turpansa kiinni ja valmistua.”
Kaikki osteopatian hoitomenetelmät eivät ole epätieteellisiä.
Osteopatian uskonlahkomaisuudessa ei ole mitään uutta. Se ei ole ainoastaan Metropolian ongelma.
Osteopatia syntyi 1800-luvun Yhdysvalloissa ihmeparannusliikkeenä, jossa luiden asentoja säätämällä yritettiin parantaa kaikkea mahdollista kulkutaudeista kuukautiskipuihin.
Varhainen osteopatia kapinoi lääketiedettä vastaan ja kielsi miltei kaikkien lääkkeiden ja leikkausten käytön. 1900-luvulla liike uudistui, lääkkeiden käyttö sallittiin, ja Yhdysvalloissa osteopatian tohtorin tutkinto muodostui liki identtiseksi lääketieteen tohtorin tutkinnon kanssa.
Samaan aikaan osteopatia levisi muualle maailmaan ja sai uusia muotoja. Euroopassa osteopatiasta tuli kuntoutusalan ammatti, joka keskittyi ennen muuta tuki- ja liikuntaelinsairauksien hoitoon.
Osteopaattinen hoito määritellään yleensä laveasti. Se ei ole pelkkä luettelo tekniikoista, joita käytetään määrättyjen sairauksien ehkäisemiseen ja parantamiseen. Ennemminkin se on hoitofilosofia ja hoitoperinne, jossa pyritään havainnoimaan elimistön toimintoja kokonaisuutena ja auttamaan kehoa parantamaan itsensä.
Tyypillisesti osteopaatit hoitavat niveliä ja pehmytkudoksia kosketuksella. Muun muassa selkärangan käsittelyt ovat tuttuja monille osteopaattien asiakkaille. Tyypillinen kertakäynti maksaa noin 50-100 euroa.
Kaikki osteopatian hoitomenetelmät eivät ole epätieteellisiä, vaan joukossa on tutkitusti toimivia tekniikoita. Luotettavasti voidaan sanoa, että ainakin manipulaatioista on apua alaselän kipuihin.
Maallikon voi kuitenkin olla vaikeaa erottaa, ovatko juuri hänelle annetut hoidot tutkitusti toimivia vai eivät – etenkin, jos epätieteellisiä hoitoja tarjoavat korkeakoulutuksen saaneet osteopaatit.
Suomessa on yli 500 työikäistä, rekisteröityä osteopaattia, ja luku kasvaa. Osteopatiakoulutus alkoi Suomessa 1980-luvulla yksityisenä.
Vuonna 2000 käynnistyi julkinen koulutus ammattikorkeakoulu Stadiassa eli nykyisessä Metropoliassa. Sieltä valmistuu vuosittain muutamia kymmeniä osteopaatteja. Metropolia on hakijamäärältään Suomen suurin korkeakoulu, josta Helsingin, Espoon ja Vantaan kaupungit omistavat valtaosan.
Suomessa toimii myös kaksi yksityistä osteopatian oppilaitosta, Osteopatiakoulu Atlas ja Ortopedisen osteopatian koulutuskeskus, joista valmistuu yhteensä enintään kymmeniä osteopaatteja vuodessa. Tämä artikkeli käsittelee vain Metropolian osteopatiaopetusta.
Osteopaatti hyväksyttiin jo vuonna 1994 suojatuksi ammattinimikkeeksi yhdessä muun muassa lähihoitajan, psykoterapeutin ja kiropraktikon kanssa. Nykyään osteopaatti-nimikkeen käyttö edellyttää neljän vuoden yhtenäisiä opintoja EU/ETA-alueella.
Osteopaatit tekevät yhteistyötä lääkärien kanssa, ja lääkärit ohjaavat potilaitaan heidän asiakkaikseen. Nimikesuojatuilla terveydenhuollon ammattilaisilla ei kuitenkaan ole kaikkia samoja oikeuksia ja velvollisuuksia kuin lääkäreillä ja fysioterapeuteilla. Osteopaatit eivät esimerkiksi kuulu julkisen terveydenhuollon piiriin, joten Kela ei korvaa heidän palveluitaan.
Osteopaatteja valvovat Valvira ja aluehallintovirastot. Osteopaattien asiakkaat ovat ilmeisesti sangen tyytyväisiä, sillä virastoille on tullut viime vuosina käsiteltäväksi vain muutama valitus.
Opettaja väittää puhdistavansa elintä myrkyistä mielen ja kevyen kosketuksen voimalla.
Osteopatian ihanteena on hoitaa asiakasta kokonaisuutena. Keho nähdään yhtenäisenä järjestelmänä, jolloin esimerkiksi kipua ei hoideta ainoastaan kipeää kohtaa käsittelemällä.
Kokonaisvaltaisuuden varjopuoli on, että se avaa ovet kiistanalaisille hoidoille, joissa hierotaan silmämunia, puhdistetaan selkäydintä, puretaan sydämen tunnekuormaa ja tunnustellaan haiman rytmiä.
Tällaisten tekniikoiden toimivuudesta ei ole tieteellistä näyttöä. Silti niitä käytetään etenkin niin sanotuissa kraniaali- ja viskeraaliosteopatiassa, joita kumpaakin opetetaan Metropoliassa.
Kraniaali- ja viskeraalitekniikoilla ei niinkään hoideta niveliä tai lihaksia, vaan niillä väitetään hoidettavan sisäelimiä, hermoratoja, nestekiertoa tai energioita. Hoidot koostuvat hitaista kosketuksista.
Sekä kraniaali- että viskeraaliosteopatian tieteellinen perusta on hutera. Luotettavaa tutkimusta niiden tehosta ei ole olemassa käytännössä lainkaan. Myös haastatellut nuoret osteopaatit kritisoivat toistuvasti juuri näitä kahta hoitomallia.
Kraniaaliosteopatian kehitti osteopaatti William G. Sutherland 1900-luvun alkupuolella. Hänen ideansa oli, että aivot ja kallon luut liikkuvat osana eräänlaista rytmisesti hengittävää järjestelmää. Tämän uskomuksen pohjalta Sutherland kehitti seuraajineen tekniikoita, joilla pyrittiin tunnustelemaan ja tukemaan potilaan luontaista “kraniaalirytmiä”.
Yleisimmissä kraniaalitekniikoissa osteopaatti pitää käsiään potilaan kallolla tai niskalla ja pyrkii vaikuttamaan elimistön toimintaan äärimmäisen hienovaraisilla liikkeillä.
Myös muita kehon osia voidaan käsitellä. Yhdellä aineiston videoista näkyy, miten opettaja pitää käsiään opiskelijan iholla, maksan kohdalla, ja väittää puhdistavansa elintä myrkyistä mielen ja kevyen kosketuksen voimalla.
Toinen Metropoliassa opetettava kraniaalitekniikka on “tour of minnow” eli suomeksi “mutun matka”. Hoitoa esittelevä opettaja asettaa kädet opiskelijan pään sivuille. Hän kertoo, että hoitoa annettaessa kuvitellaan pieni kala, joka puhdistaa aivo-selkäydinnesteen pyrstöllään.
“Sitä pikkufisua uitetaan ympäri kammioita. Käydään joka ikinen kohta läpi. Putsataan kaikki kammiot sillä fisun hännällä. Törkeen hyvä tekniikka”, opettaja tiivistää.
Haastatellut ihmettelevät opettajan väitettä.
“Kraniaaliosteopatiassa tunnustellaan kallon luita, puhutaan kraniaalirytmistä ja sanotaan esimerkiksi, että nyt hoidan sinun aivosirppiäsi. Se ei ole minusta ok”, sanoo tänä vuonna valmistunut osteopaatti.
Osteopaattien usko käsillä tunnustelun voimaan vaikeuttaa kriittistä keskustelua.
Tieteellisen tiedon valossa kraniaalirytmiä ei ole olemassa. Silti kraniaalitekniikat ovat osteopaattien parissa arvostettuja, sillä ne edellyttävät äärimmäisen herkkää “palpaatiota”.
Palpaatioksi kutsutaan potilaan diagnostista tunnustelemista. Termiä käytetään myös lääketieteessä, mutta osteopatiassa sillä on aivan erityinen rooli. Palpaation avulla osteopaatti pyrkii tunnistamaan, mikä kehon kokonaisjärjestelmässä on vialla, jolloin huomio voidaan kohdistaa juuri oikeaan niveleen, elimeen tai sidekudokseen.
Osteopaattien usko palpaation voimaan vaikeuttaa kriittistä keskustelua. Esimerkiksi kraniaaliosteopaatit ovat suojautuneet kritiikiltä väittämällä, että kokenut osteopaatti havaitsee käsillään niin hienojakoisia ilmiöitä, että tutkijat eivät kykene niitä tunnistamaan.
Opiskelijoiden mukaan kraniaaliosteopatian kritiikkiin on Metropoliassa vastattu vähättelemällä kriitikon palpaatiotaitoja. Ehkäpä tämä ei vain ollut kyllin herkkä havaitsemaan kraniaalirytmiä.
Lääketieteen filosofian ja etiikan professori Pekka Louhiala Tampereen yliopistosta pudistelee päätään.
“Tämä on tyypillinen ‘minä tiedän ja olkaa te muut hiljaa’ -argumentti, jota ei voi kumota millään”, Louhiala sanoo.
Plasebo- eli hoitosuhdevaikutuksia tutkinut Louhiala tietää, että kosketuksella ja hoivalla on parhaimmillaan parantava voima. Kraniaaliosteopatian kaltaiset rauhalliset ”kosketushoidot” voivat saada kivun hellittämään ja olon tasapainottumaan.
“Jos väitetään, että tuhannet ovat hyötyneet hoidosta, silloin täytyy kuitenkin selvittää, mistä hyöty johtuu. Hyötyä ei voi selittää mekanismilla, joka ei perustu lääketieteelliselle tiedolle. Mallin pitää olla uskottava myös muiden kuin osteopaattien mielestä”, Louhiala sanoo.
Vuonna 2020 valmistunut osteopaatti on samaa mieltä.
“Nämä hoidot eivät ehkä vaaranna kenenkään turvallisuutta, mutta ne perustuvat valheellisille teorioille. Nousisi hirveä haloo, jos joku lääkäri väittäisi, että kun nyt pidän sinun nilkoistasi kiinni, sinun aivoissasi nesteet liikkuvat. Osteopaateille sellainen sallitaan.”
Professori Louhiala kuuntelee kärsivällisesti, kun kuvailen, millaisin keinoin kraniaali- ja viskeraaliosteopatiassa hoidetaan sisäelimiä. Sitten häneltä pääsee pitkä huokaus.
“On hyvin erikoista, että ammattikorkeakoulussa opetetaan tällaista. Kuvailemasi perusteella kyseessä on ongelma, iso ongelma. Sisäelimiä ei voi hoitaa noin. Kun hoitomekanismi on omalaatuinen, sen tueksi tarvittaisiin vahvaa tieteellistä näyttöä”, Louhiala arvioi.
Suomalaiset osteopaatit pitävät itseään eräänlaisina fysioterapeutteina ennemmin kuin lääkärin korvaajina tai ihmeparantajina. Siitä huolimatta tieteellisesti oikeuttamattomat opit ovat aina kuuluneet kotimaiseen osteopatiaan.
Toimimaton menetelmä voi aiheuttaa asiakkaalle turhaa rahanmenoa, kun hoito ei tuo toivottua apua. Vakavampi ongelma on, jos esimerkiksi sisäelinsairautta poteva uskoo saavansa kraniaali- ja viskeraalitekniikoista apua ja jättää siksi hakeutumatta lääketieteellisen avun piiriin. Toistaiseksi tällaisesta ei kuitenkaan ole Suomessa näyttöä.
Koulutukseensa pettyneet osteopaatit sanovat haastatteluissa kautta linjan, että opettajat ja opiskelutoverit olivat ihmisinä mukavia. Ketään ei haluta leimata eikä mustamaalata.
Haastatellut kuitenkin painottavat, että heidän kohtaamansa ongelmat ovat oire jostakin isommasta: osteopatiaa vaivaa tutkimusnäytön ja avoimen, kriittisen keskustelun puute.
Mitä asiasta ajatellaan Metropolialla?
Kritiikkiin vastaa jatkuvan oppimisen johtaja Heidi Rontu. Hänestä on harmillista, että osteopaateille on jäänyt koulutuksesta huonoja muistoja. Samalla hän harmittelee sitä, etteivät opiskelijat aikanaan vieneet opetuksessa kokemiaan ongelmia eteenpäin oppilaitoksen sisäisen valitusprosessin kautta.
”Tällainen ei saisi jäädä anonyymin huhupuheen tasolle, sillä silloin on vaikeaa selvittää, mitä tapauksissa on oikeasti taustalla”, Rontu sanoo.
Opetussisältöön kohdistuvan kritiikin Rontu arvioi olevan tyypillistä oireilua, jota akateemisesti tuoreilla koulutusaloilla esiintyy.
”Kun alalla ei ole sellaista teoreettista perimää kuin vaikka fysiikalla ja matematiikalla, tällaisia määrittelykeskusteluja nousee aina välillä esiin.”
Rontu ei kommentoi yksittäisiä hoitomalleja tai tekniikoita. Yleisellä tasolla hän toteaa, että Metropolia on korkeakoulu, joten sen opetuksen tulee tietenkin perustua tutkittuun tietoon. Ammattikorkeakouluna Metropolian tehtävä on edistää etenkin soveltavaa tutkimusta.
HS kysyi myös Metropolian toimitusjohtaja-rehtori Riitta Konkolalta, miksi oppilaitoksessa opetetaan hoitoja, jotka eivät perustu tutkimustiedolle. Hänkään ei kommentoi kraniaali- ja viskeraalitekniikoita vaan korostaa tutkitun tiedon merkitystä.
”Kun korkeakoulussa jotakin opetetaan, perustan pitää olla kunnossa. Meillä koulutus pohjautuu hyvin tarkkaan tietoon anatomiasta, fysiologiasta ja lääketieteestä. Edellytämme, että opiskelijat pystyvät aina perustelemaan tekemisensä tutkimustietoa soveltaen.”
Konkola pitää tärkeänä, että osteopatian kaltaisilla nopeasti kehittyvillä aloilla pysytään tietoisina siitä, mistä aiheista ei ole vielä tehty tarpeeksi tutkimusta. Kriittisen keskustelun hän toivottaa tervetulleeksi.
Osteopatian tutkintovastaava Sandra Rinne kommentoi asiaa HS:lle sähköpostitse. Hänen mukaansa syy kraniaali- ja viskeraalitekniikan opetukseen löytyy kansainväliseltä tasolta. Tietyt osteopatian osa-alueet täytyy pitää mukana, jotta valmistuneilla olisi mahdollisuus liikkuvuuteen ja työllistymiseen ulkomailla.
”Viskeraali- ja kraniaaliosa-alueiden tuntemusta edellytetään peruskoulutuksesta valmistuvilta. Yksi maa ei määritä alaa, jonka peruskiven on laskenut maailmanlaajuinen yhteisö”, Rinne kirjoittaa.
Metropoliassa kansainvälisyyttä tavoitellaan noudattamalla eurooppalaista CEN-standardia, joka edellyttää osteopaateilta kraniaali- ja viskeraaliosa-alueiden tuntemusta.
Kaikki osteopaatit eivät hyväksy CEN-standardia. Useat haastatelluista kertovat olevansa standardiin turhautuneita. Suomessa sen ulkopuolelle on jättäytynyt koko Ortopedisen osteopatian koulutuskeskus. Sen sijaan esimerkiksi Ranskassa laki säätelee osteopaattikoulutusta niin tarkoin, että kraniaali- ja viskeraalitekniikoita ei edes saa sisällyttää peruskoulutukseen.
Rinne luottaa kansainväliseen yhteistyöhön. Hän uumoilee, että alalla tullaan näkemään pian muutoksia. Selitysmalleja ja käsitteitä arvioidaan uudestaan, ja myös opetusta päivitetään tieteellisen näytön ja opettajien verkostotyöskentelyn pohjalta.
”Ajantasainen tieto muokkaa opetussuunnitelmaa, ja tuoretta tietoa sovelletaan opetukseen”, Rinne tiivistää.
Haastatellut nuoret osteopaatit kertovat olevansa isojen kysymysten äärellä. Monet heistä miettivät vakavasti, mitä jäisi jäljelle, jos osteopatiassa hylättäisiin usko perinteisiin selitysmalleihin.
Osa jopa puntaroi, tarvitaanko osteopatiaa mihinkään.
“On eettisesti väärin väittää, että voimme vaikuttaa kraniaalirytmiin. Ehkä osteopatia puolustaisi paikkaansa, jos se olisi kuin fysioterapiaa eli tuki- ja liikuntaelinten kuntoutusta”, sanoo vuonna 2020 valmistunut osteopaatti.
Haastatellut kertovat kuitenkin myös, että he ovat onnistuneet löytämään itselleen sopivia tapoja toimia osteopaatteina. Vaikka kraniaali- ja viskeraalitekniikoista ei ole heille hyötyä, osteopaattisilla manipulaatioilla ja osteopaattisella filosofialla on paikkansa tuki- ja liikuntaelinten kuntouksessa. Vain yksi haastatelluista sanoo, ettei käytä lainkaan osteopaattisia tekniikoita työssään.
Lääketieteen filosofian ja etiikan professori haluaa ihmisten muistavan kriittisen keskustelun keskellä, ettei osteopaatteja tule niputtaa. Moni heistä käyttää tutkittuja hoitoja, kuten tiettyjä manipulaatioita, ja tarjoaa asiakkaille luotettavaa tietoa kuntoutumisen tueksi.
“Tiedän, että Suomessa on kunnianhimoisia ja lestissään pysyviä osteopaatteja, jotka ymmärtävät, mitä heidän kompetenssiinsa kuuluu”, Louhiala sanoo.
Juttua varten on haastateltu myös kahta kokenutta osteopaattia.
