Pari seikkaa.
Wadoryu on tyyleistä Ashiharan lisäksi se ikäänkuin tilannetajuisin, josta hyvänä esimerkkinä tuo puukkoa vastaan tehty mawa/mae.
Potkulla tavoitellaan maalia ja se tehdään vähimmällä väännöllä, lantionkääntö ja muut olisivat vain hidastaneet ja hankaloittaneet tälliä.
Tuollainen taloudellinen rätkäisy on tosipaikassa aivan paras, helppo ja tehokas,
Tästä olen pikkisen eri mieltä:
Andyn näkökulma rennosta vetelystä oli senverta oikea että tarttee komppaamista.Lasse Candé kirjoitti: ↑touko 12, 2019, 14.33 Jopa minä paljon fudista potkineena ja kakemawaa lähinnä tehneenä kun vedän mielummin rennolla nilkalla jos potkaisen säärellä. Enkä osaa sanoa miksi, muuta kuin että niin on neuvottu ja paremmalta tuntuukin.
Mutta ei pidä aina paikkaansa.
Päkiämawa on räjähtävä veto, wheelkick joka räväytetään sarjan perään. Se vaatii hyvää esijännitystä ja ponnistusta joka lähtee potkaisevan jalan ponnistuksesta. Jonka lähtöpaukun jälkeen se nilkka läjähtää yläkuolokohtaan ja pitää tonuksensa aina impaktiin asti, kuin hakunterä.
Minkäänlainen löysäily ei tule kysymykseenkään.
Sama ajatusmalli koskee tota Lassen esimerkkiä rennon nilkan sääripotkusta.
Juu, silloin kun kuntoillaan ja potkuja tulee sata ja jalassa on vielä turvatyynyjä (jopa säkin kanssa tömäytellessä).
Oikeassa, kiihkeässä kolistelussa se tälli vipataan ja jalkaterä jännitetään isovarvasta alas ja eteen työntämällä, nostaa säärilihaksen harjanteen suojaamaan sääriluuta.
Ajan kanssa lihaskalvo kovettuu jopa luumaiseksi ja varsin tunnottomaksi.
Aikanaan mun lekuri-tyttöystävä oikeen huolestu tuntumasta.
Oikeesti potkiminen on kovvoo hommoo.
Sen takia kokeneetkin treenajat saattavat rikkoa tosipaikassa paikkojaan, kun vetävät tällin ensikertaa totta tarkoittaen, vihassa.
Siksi karaten kime on niin hyvä työkalu.