Henkinen kehitys tai muu kokonaisvaltaisuus kamppailulajeissa

[tapsaattori]

Fyysisen liikunnan ja muiden harrastusten kokonaisvaltaisesta hyvinvointia tuottavasta vaikutuksesta lienee ihan näyttöäkin. Miten kamppailulajit eroaa muusta liikunnasta/harrastuksista, en tiedä.

Kamppailuhan on siitä armollista, että reilussa hengessä kaikki on tervetulleita ottamaan turpaansa.. lähtökohdista riippumatta.

[Andy]

Joo. Lienee tosiaan aika monta kertaa toistunut tapahtumaketju sellainen, että jonkun esimerkiksi japanilaisen karatetyylin on kehittänyt tyyppi, joka on nähnyt sen hyväksi tavaksi kamppailla. Ja henkisyys lajissa on sitä luokkaa, että mestari näkee harjoittelun parantavan ihmisen kokonaishyvinvointia ja voivan opettaa elämässä hyödyllisiä taitoja, kuten itsehillintää.

Nyt sitten länsimaissa joku tyylin treenaaja lukee jotain zen-juttuja tai vastaavia ja kehittää mielessään teorian, että tässä on nyt ne mestarin salaiset ajatukset, mitä ei ole julkisesti paljastettu ja jotka ovat tyylin todellinen sisältö. Vaikka mestari siis ei olisi koskaan näistä zen-opeista kuullutkaan tai ollut niistä mitenkään kiinnostunut.

Tietysti tätä henkisten juttujen lisäämistä lajeihin tapahtuu myös itämailla. Selkein esimerkki on varmaan Morihei Ueshiba jolle Sokaku Takeda opetti kai aikalailla fyysiseen toimintaan perustuvaa Daito-ryuta ja Ueshiba itse lisäili siihen shintopapeilta saamiaan hengentuotteita. Hän ei toki kuvitellut tämän olevan Takedan salatietoa.

[Kari Aittomäki]

Osansa toki on silläkin, että Suomessa paini ja nyrkkeily ovat perinteisesti "työväenlajeja" enemmän kuin esim. yliopistourheilua, joten filosofian korostaminen jää suhteellisen luonnollisesti vähemmälle. Yltiöhenkistelevät väärintulkinnat vaativat kohtuullisen määrän pohjaa syntyäkseen.

Tämä on varmaankin erittäin totta.
Se missämäärin tämän henkistelyilmiön voi tulkita virheelliseksi lienee tulkintakysymys. Andyn hyvä havainto Daitoryu -> aikido kehityskaaresta lienee paras esimerkki eräänlaisen lajinsisäisen asennematriisin tietoisesta muutoksesta. Niin että perustellusti voidaan puhua eri metodeista.
Sensijaan melko samoinajoittuva Gogen Yamaguchin gojuryu-karaten muutos on paljon pienempi ja rajoittuu painotuksiin (joo-joo onhan sielä niitä katoja). Vaikka itte koinkin ne vähäiset kontaktit okinawan gojuun ikäänkuin ruokaisempina kuin japaningojun treenisessiot. Missämäärin tuntemukset oli henkisyyksien painottelusta johtuvia.. sitä on vaikea arvioida.
Mä kun olin tuolloin aikas levoton sälli.

Mitä henkisiin painotuksiin noin ylöjään tulee, mä olen seitkytluvulta saakka hymisijöiltä kysellyt että mitähän ne henkiset arvot mahtaa olleskaan sitte olla. Kun niin kovin usein tuli sellanen olo että juttua korostetaan lähinnä omahyväisin motiivein, urheilullisemmasta treenailusta eroa tehden. Elitistisyyden korkokengillä sipsutellen, jota Jussikin taisi tarkoittaa, huvittavasti sinänsä.
Tässä oli hauskaa ristiriitaa koska itse koin treenaavani traditionaalisemmin kuin nämä nurrupojat. Ja taatusti kovempaa, kaskun treenasin itse asiaa enkä treenimuotoja ja -muodollisuuksia.
Subjektiivinen kokema tottakai. Heh, olen muistaakseni kertonut sen kun aikidokaajat koetti tulla toimeen kanssa jonku kunnon kännisen urpohäirikön .. eikä se lopettanut kiusaamista ennen ku sai puudutuspiikin persauksiinsa. Hyppi hyvin, hehhe-heh.

Itse en ole löytänyt muuta henkistä sisältoä kuin totaalikeskittymisen ja sisäisen mallin joustavuuden, joissa oleellisimpana seikkana näen sen kovastikorostamani kontrollin.

[Lasse Candé]

Ja tuossahan on jo aika paljon henkistä antia, eiks je?

[Kari Aittomäki]

No joo, kylläpä kyllä.

Mutta ku kirjotin taasen omista tärinöistäni, lajeissa ihan oikeastikin kun on henkisen kehittymisen väyliä.. jotka multa ovat ikäänkuin suljetut.
Esimerkiksi matsaamalla voi kehittää paineensietoa, silkkaa rohkeutta ja itsevarmuutta. Sekä sitä tiettyä uhmamieltä jos on ökysäkä löytää itseä parempi vastus.
Se annatulla-annatulla-annatulla, kyllä mä kestän. Todellista sieluruokaa.

Mun oma hankaluus on ollut tää aivotatuointi väkivaltaan, suora kasvaminen Köyhänpojan Uhmaan.
Matsailu ei jänskätä riittävästi, ja kun ei ole edes kovinkovaa kilpailuviettiä niin paras puriste jäi saavuttamatta. Kun tiesi että fysiikka ja taitotaso riittää huippujen kohtaamiseen, se lakipiste jää saavuttamatta. Puriste ei riitä.
Huippuskabaajilla on erona se vahva voitontahto, joka munkaltasella ei puhkea ennenkuin.. niin.

Oma rajoitteeni, silkka perustreeni kehittää kyllä perusjampalla kaikkia noita yllämainittuja ominaisuuksia ja vielä yleistä kurinalaisuutta, sitä kontrollia.
Ja mukavin tie terveellä nuorella leijonalla on todentotta se skabaaminen. Siksi mä olen aina suositellut vahvasti ihan kilpaurheilua. Tulokset on ollu jokakerta erittäin hyviä.

Vaikka onsiinä sudenkuoppiakin.

[Jasse]

Mustan kun joku vuosi olin Murdochin seurana haastattelemassa jotain Japanin kendoliiton ylipäällikköä Fighter-lehteen. Katseli lehteä kuin käytettyä vessapaperia ja meitä kuin halpaa makkaraa. Sanoi että kendolla ei ole mitään tekemistä lehtemme kanssa ja haastattelun sijaan antoi saarnan. Selitti että kendomestarina heittää itseään henkisesti ja lukee myös zeniä yms. Kertoi olevansa käytännössä jumalasta seuraava, ainakin kendopiireissä. En tiediedä meneekö iän aseman vai/ja japanilaisuuden piikkiin mutta kovin ylimielisen kuvan herrasta sain. Että semmosta kehitystä.

Mutta joo, kyllä itsekkin yritän ihmisenä kehittyä ja käyttää lajeja tukena tässä kehityksessä. Ja lukea zeniä.

[Invictus]

Mustan kun joku vuosi olin Murdochin seurana haastattelemassa jotain Japanin kendoliiton ylipäällikköä Fighter-lehteen. Katseli lehteä kuin käytettyä vessapaperia ja meitä kuin halpaa makkaraa. Sanoi että kendolla ei ole mitään tekemistä lehtemme kanssa ja haastattelun sijaan antoi saarnan. Selitti että kendomestarina heittää itseään henkisesti ja lukee myös zeniä yms. Kertoi olevansa käytännössä jumalasta seuraava, ainakin kendopiireissä. En tiediedä meneekö iän aseman vai/ja japanilaisuuden piikkiin mutta kovin ylimielisen kuvan herrasta sain. Että semmosta kehitystä.

Mutta joo, kyllä itsekkin yritän ihmisenä kehittyä ja käyttää lajeja tukena tässä kehityksessä. Ja lukea zeniä.

Muistan btw tuon artikkelin ja pidin sitä sinänsä hauskana ja siis nimenomaan positiivisella tavalla No "henkinen kehitys" on tosiaankin termi joka ei ihan ole silleen... noh "kovien/eksatktien tieteiden" keinoin tutkittavissa vaan käsittääkseni on yleisen ymmärryksen mukaan erittäin tai jopa täysin tulkinnanvarainen asia. Jos nyt miettii sikäläistä kulttuuria ja henkilöä joka (mahdollisesti) enemmän tai vähemmän on omistanut elämänsä Kendolle ja jota voisin veikata enemmän tai vähemmän sikäläisesti konservatiivisesksi niin olisihan tuo jopa vähän outoa jos tuo mainittu henkilö pitäisi jotain länsimaista häkkitappelu lehteä... jonain heh.

Zen Buddhalaisuus taas menee vähän (?) offtopikiksi, mutta sanottakoon että olen siinä käsityksessä että em. asiassa kehittyy sitä harjoittamalla (lukeminen em. aiheesta tietty yleensä vaatimus edelliselle) kun taas lukemalla oppii lähinnä lukemaan siitä - vähän kuten kamppailu/budo/ip lajienkin suhteen on... Kuulemma

Mutta juu, edelleen samaa mieltä mitä Kari A. (ja Lasse C.) tuossa ylempänä toi ilmi, että ei se "henkinen kehitys" ole välttämättä mitään ihme huru-ukkojen miekkataitojen oppimista joiltakin shintolaisilta demoneilta vaan se voi olla jotain sellaista jota voi ilmaista ihan ilman mitään kummoisempaa mystistä/uskonnollista symboliikkaa käyttäenkin. Ts. käytännössä koko jutun voi enemän tai vähemmän tiivistää "määrittele henkisyys" -heiton alle. Täälläpäin maailmaa kohtuu monet järkevät ihmiset ovat kuitenkin melko allergisia koko sanalle jo sinänsä ja toki useissa tapauksissa osittain ihan hyvistä ja vähintäänkin ymmärrettävistä syistä.

[Lasse Candé]

Mulle itselleni se henkinen kehitys on sen kaltaisia asioita joista potkulaisista tykkään jutella esim Jassen, Mjölnirin ja Rojolan kanssa livenä. Ja myös eläköityneen Mikan.

Kuvailemani henkisyyden luonteesta kertoo jotain se, että keskustelu sujuu livenä paremmin. Purkaminen voi olla mahdollista, mutta se ei luultavasti ole mielekästä!

Musta tuntuu että esim näiden valioyksilöiden kanssa kommunikaatio tapahtuu paljolti nonverbaalisella tasolla ja sanat ovat lähinnä vahvistuksia jollekin joka on aina ymmärretty jo hetkeä aiemmin molemminpuoleisesti. Mutta jos nauhoituksia kirjoittaisi ylös, niin lopulta keskustelu olisi melko arkisella kamppailutaitopohdinnan, -harrastusmotiivien ja -opettamisen tasolla ja ei siinä mitään. Näkisin vain että se suunta keskustelulle tulee enemmän ihan siitä sosiaalisesta tilanteesta ja vähemmän taakse jätetystä sanallisesta "pöytäkirjasta".

Pahoittelen nimien käyttöä ja toivon että asia otetaan oikein ja hyvin.

Jassen kanssa päästään usein myös hemmetin pitkälle kulttuuris-historiallis-filosoofis-uskonnollisella tasolla, liittäen tämä väkivaltaan ja lajeihin. Kun olen itse akateemisessa seurassa, jolla on kuitenkin suht vahva mättösuuntautuneisuus ollut pidemmän aikaa, meillä on myös joitain helmiä aina. Esim miitissä käynyt Ile on ehdottomasti tätä osastoa.




Mulle oli pieni pettymys kun aloitin samaan aikaan kirjojen lukemisen ja karaten uudestaan ja huomasin ettei jengi ole kartalla edes Klemolan ja Jalamon kirjoista, joiden sisällöt ja sanomat osasin silloin varmaan ulkoa. En ihan tajunnut, että lapsuuden ja nuoruuden reilun kymmenen vuoden harrastus todella on jopa tehnyt jotain, siinä ollessani taas valinnastani lähtöruudussa valkoisella vyöllä lähinnä keltavöisten kavereideni vieressä. (Aloitin tammikuussa kun iso kurssi oli silloin syyskuussa.)

Pettymys... Jep. Kun aikaa meni, tajusin että moiset sisäiset seikkailut on aina jokaisen omia juttuja ja myöhemmin havainnut että about puolet aikuisista tunnistavat minkä tahansa tuossa mielessä syvällisen ajatuksen, kunhan vain selittää hyvin. Näkisinkin että se kokonaisvaltainen kehittyminen on ennen kaikkea tämän koneiston nopeudessa ja tilannetajussa. Japsi-kinuskityyppiset mielenhallintameiningit tarjoavat joillekin näitä prosesseja helpottavia ja nopeuttavia välineitä. Mulle toimii aina. Passka vain että on tullut luettua viime aikoina vähemmän. Siitä sai myös sparriin röyhkeyttä, parempaa tekniikkaa ja paljon muutakin hyvää ja oli lisäksi vielä parempi ihminen. Ja tytötkin tykkäs.

Sellaisella ns "kynän ja miekan" tiellä taitaa olla niin, että jos molempia vaaditaan, alimpia ovat ne jotka eivät treenaa eivätkä ole koskaan treenanneet. Koska näillä ei ole mitään käryä miten ymmärtää mitään luettua ja tällöin se luettu on myös nolla. Seuraavaksi tulee treenaavat mutta ei ajattelevat. Ja nämä voivat mennä omalla tiellään pitkälle jatuossa mielessä onkin reilumpaa arvioida näitä puhtaasti siellä. Eri tie. Sitten tulevat ne jotka ovat treenanneet ja yrittäneet myös ymmärtää syvällisyyksiä, mutta jokin koettu ristiriita oli liian "yhyy" ja sitten ei enää voi seurata asioita jotka on jopa tajunnut. (Mielestäni on heikkoutta luopua mistään mitä on koskaan tajunnut. Ja huom! Pidän varoitusta tärkeänä.)

Sitten tulee ne jotka tajuavat että sitä sopivaa porukkaa pitää hakea ja karsia useista sadoista kamppailijoista yli lajirajojen sopivaa porukkaa joiden kanssa voi jutella. Ja tässä potku on osoittautunut melko buenoksi.

Ehkä siitä ylöspäin ovat ne joille jotkut foorumit ja muut lässytykset ovat täysin yhdentekeviä ja The Tie on kristallinkirkas. Tai ainakin kiillottuu kovalla harjoittelulla ja meditaatiolla. Joitain mestareita ei ehkä pidäkään tuomita kusipäisyydestään, koska voi aikuisen oikeasti olla että liian pitkälle mennyt "lajin hengittäminen" ihan saamarin aikuisten oikeasti vieraannuttaa tietyistä sosiaalisista meiningeistä. Täytyy tajuta että näille ihmisille on saattanut olla vuosikymmeniä suuri osa kanssakäymisestä kanssakäymistä alaisten (treenaajien) kanssa hierarkisessa yhteisössä. Kyse ei aina välttämättä ole isosta egosta vaan siitä että tietyt sosiaaliset taidot saattavat ohan aikuisten oikeasti ruostua.

Tietyssä mielessä kusipäiset opettajat ovat antaneet paljon, koska sitten taas osaavat sen kommunikaation yrittävän oppilaan suuntaan. Ja tahtovat nähdä tätä. Oma opettajani on sattumoisin niin nero, että on ihmisenä aivan loistava tyyppi, mutta moni ihminen ei hänen asemassaan todellakaan osaisi tätä. Koska se vaatii aivan oikeasti ihan hemmetisti aivokapasiteettia ja, öö, ominaisuuksia.

[Kari Aittomäki]

Zen-hyminöistä. Minähän tottakai koetin katella senkin väylän ja vakaa käsitykseni on, että koko mindset-asemointi perustuu fyysiseen toimintaan. Ei niinkään teoretisointiin.
Ytimenä Marcus Aureliuksen lopullinen totuus: Mitä se on itsestään, luontojaan.
Kulloisenkin tilanteen hyväksyminen ja välitön reagointi, suunnittelemattomuus ja D. Morrelia mukaillen.. treenatun kropan toimintamalleihin tukeutuminen, sen sisällä asuvan, olemassaoloaan intohimoisesti suojelevan elukan reagointiin ja toimintamalleihin luottaminen. Sisäisen dialogin kiinnikiertäminen. Tässä ja nyt ja geronimo!

Tässä tulee työkaluksi se useinsaarnaamani minäkuvan nollaus, etenkin silloin kun saa opetusta joltakulta alan mieheltä. Muga mushin.
Huomaamattani olen omaksunut mindsetin myös kentälle, tilanteisiin. Tulkoon mitä tulee, tilanne määrittelee toiminnan.
Niin kovin usein olen huomannut vain reagoivani, joskus hyvinkin oudosti ja epätutusti. Siis sellaisella tavalla jota en ole pahemmin jauhanut. Mutta 98%:a reaktioista on olleet menestyksellisiä. Eli osumaakin on otettu.

Missämäärin tulokset ovat treenaamisasenteen tulosta, sitä on vaikea päätellä. Kyse voi olla myös luontaisesta kehityksestä, kokemuksen kertymisestä.
Vähän niinkuin sosiaalisten taitojen kasaantuminen hankalahkoissa tilanteissa, vaikkapa vain kokoustekniikassa.
Onhan valtava ero politiikan untuvikoilla ja veteraaneilla.

jep.

[Lasse Candé]

Tuota ajan takaa. Tietyssä mielessä vähän outoa oppia. Ei teoretisointia vaan jotakin muuta. Ja kirjallisesti voi vain antaa vinkkejä, jotka hyvällä säkällä kasvaa vastaanottavassa päädyssä muuksi.

Olen kolmea Musashin kirjan käännöstä lukenut (jokaisella oma muista irrallinen meriitti) ja aivan jokaisessa näistä on läsnä se, että koko homma kasvaa omassa päässä ja koko opus on itseasiassa siellä vastaanottavassa päässä, eikä juurikaan tekstinä. Tuntuu että se kirja pitää tehdä itse. Ja itseasiassa Musashi viittaa tähän ihan suoraan.

Vähän meinaa karata, mutta tämä johtuu pelkästään siitä, että pitkästä aikaa kaivoin kyseisen kultakimpaleen jyväskyläläisen käännöksen esiin ja yksi kohta muutti taas hetkeksi kaikin puolin parempaan.

Oletan että puhutaan vähän toisistamme ohi, mutta en usko että menee siltikään silleen ohi.



Jos järkevämpää ulosantia tahtoo saada allekirjoittaneelta, viittaan edelliseen, joka saattaa olla paras kirjoitukseni tänne ikinä. Pitää varmaan kirjamerkitä jotenkin, ettei unohdu itseltänikään...

[AlexMachine]

Hyvää settiä. Olen yleensäkin sitä mieltä että kaikki lukeminen kannattaa, ei vain kamppailuaiheinen, ja kehittää myös ihmisenä että kamppailijana. Paljon hyvää "sielunruokaa" löytyy ihan kevyestäkin lukemisesta ajoittain, saati sitten vähän rankemmasta, tai sitten vaikka tutustumalla Kreikkalaisiin ajattelijoihin.

Henkinen kehitys saa ehkä hieman negatiivisia konnotaatioita, koska no henkisyys. Oikeasti mikä tahansa tekeminen, sen hyvin tekeminen ja tarkkaan tekeminen on "Zen" ja "Kung Fu" jos oikein pitkälle yleistetään.
Kirjan lukeminenkin voi olla sitä tavallaan. Ajatteleva lukija saattaa hyvään kirjaan upota niin totaalisesti että aika ja paikka katoaa. Hyvän kirjan lukeminen on kuin eläisi yhden uuden elämän.
Lisäksi ihmiselämä on sen verran lyhyt että ilman erityyppisiin kirjoihin kertynyttä kumulatiivista kokemusta ja tietoa, on hyvin vaikea oppia sitä muualta.

Jos harjoittelemaansa ja lukemaansa pystyy hyvin sisäistämään, sitä kautta kehittyy varmasti jollain tasolla henkisesti. Saati jos alkaa pilkkomaan, yhdistelemään, "mitä jos, entä jos" ajattelun liittäminen näihin kahteen avaa taas uusia ikkunoita.

Olen itse kulkenut aika pitkän tien hyvin äkkipikaisesta, huonon impulssikontrollin omaavasta nuoresta, melko liberaaliksi ja erittäinkin hyvin kontrollin omaavaksi keski-ikäiseksi. Tästä on lähes täysin kiittäminen kamppailulajeja, nyrkkeilyä eritoten, mutta myös kirjoja, jotka toivat jollain tavalla lisää syvyyttä harjoitteluun, mutta myös ihan eläämään ja olemiseen.

[Jopo]

Itse näen suurimpana ongelmana henkisestä kehittymisestä pututtaessa asian määrittelyn. Henkinen kehittyminen (varsinkin lajin ulkopuolisten kanssa keskustellessa) saatetaan nähdä polkuna kohti jotakin yleisesti hyväksyttyä maalia. Tie on eri, mutta maali on sama. Maalissa odottaa sitten toimintakykyinen, rauhallinen, oikeudenmukainen, liberaalein ajatuksin aseistettu pasisifismiin taipuvainen tasa-arvon esitaistelija. Sitten kun huomataan, ettei pitkän polun jälkeen olla oletetussa maalissa, eikä edes välttämättä kuljettu oletettuun suuntaan, niin hylätään koko henkisen kasvamisen ajatus. Itselläni esim. tuo kendo-mestarin vähemmän yllättävä suhtautuminen toimi todisteena juuri tällaisesta ja härätti jopa hienoisen hähhähhäää-reaktion. Kunnes Lasse ja Kari. Entä jos henkinen kehittyminen nähtäisiin enemmän sosiaalisten kerrostumien ja egoa suojaavien kerrostumien kuorimisena kuin päällelisäämisenä. Nähtäisiin, että henkkinen kasvu on vahvuutta asettaa oma egonsa (ja kehonsa) mahdollisen hyökkäyksen alle ja luottaa selviävänsä. Tämä ikävä kyllä tarkoittaa, että osasta kasvaa mulkumpia ja häijympiä, mutta paremmin itsensä tuntevia ja ympäristölleen ehkä hivenen vähemmän vaarallisia mulkkuja sosiaalisen väkivallan paineen hiukan lieventyessä.

[Veepee]

Kokeilenpa kirjoitella tästä aiheesta taidon näkökulmasta, kun vähän sitä vihjasin jo aikaisemmin. Tässä on aika paljon omaa ajatteluani ja jäsentelyäni, joka kuitenkin pohjautuu pitkälti Mitsuo Kondon Taido Kyohanin englanninkieliseen laitokseen sekä Eero Talvitien osittain suomeksi kääntämään Seiken Shukuminen Taido Gaironiin. Jos jokin ajatukseni tulee suoraan jommasta kummasta, viittaan niihin.

Ensi alkuun on äärettömän olennaista ymmärtää, että taido on ensisijaisesti budoa. Ei oikeudettoman väkivallanteon kohtaamiseen ja hätävarjeluun valmistautuva itsepuolustuslaji, ei (a)historiallisille taistelukentille suunniteltu sotataito eikä edes esitieteellisissä maatalousyhteiskunnissa kehitetty siviili-itsepuolustuksen kansanperinne. Taido on ”uusi budo”, Seiken Shukuminen reaktio japanilaisen sodanjälkeisen budoajattelun rajoituksiin.

Budon peruskirjan (Budo Kensho, 1987) avaussanat ovat: ”Budo, the Japanese martial ways, have their origins in the age-old martial spirit of Japan. Through centuries of historical and social change, these forms of traditional culture evolved from combat techniques (jutsu) into ways of self-development (do). Seeking the perfect unity of mind and technique, budo has been refined and cultivated into ways of physical training and spiritual development.” (On hyvä huomata, että Budo Kensho on julkaistu vasta Taido Gaironin jälkeen. Sen ajatukset ovat todennäköisesti olleet kuitenkin olemassa jo ennen Gaironia.) Peruskirjan määrittely “tielle” (do, 道) on siis itsensä kehittämisen keino, joka mielen ja tekniikan ykseyden kautta tavoittelee fyysistä harjoittelua ja hengellistä kehittymistä. Kuinka hengellinen kehittyminen saavutetaan, jää tekstistä puuttumaan.

Shukumine oli kriittinen muiden budolajien tapaan välittää budon etiikkaa teknisen (so. väkivallan tekniikoiden) harjoittelun kautta. Vaikka Budon peruskirjan mukaan (artikla 1, ”Budon päämäärä”) budon päämääränä on ”kasvattaa luonnetta, kehittää arvostelukykyä sekä tulla kurinalaisiksi yksilöiksi, joilla on kyky myötävaikuttaa ja edistää yhteiskuntaa”, Shukumine arvosteli eri lajien yleviä päämääriä – yhteisen hyvän periaate, itsensä puhdistaminen itsekkäistä ja pahoista ajatuksista, miekan ja meditaation ykseys – koska hänen mielestään nämä käsitteet jäävät abstrakteiksi ilman, että niillä tavoitetaan lajin sisällön määrittely (Gairon, luku 5).

Miksi Shukumine päätyi luomaan jotain radikaalisti uutta, jotain mikä voisi paremmin toteuttaa hänen budoideaaliaan? Mikä muissa lajeissa oli vikana? Ehkä ennen kaikkea budon perimmäinen rajoite on se, että sen perusta taistelutekniikoissa (jutsu) voi lopullisesti ottaa huomioon vain harjoittelijansa edistyksen taistelutekniikoissa. Budoharjoittelun keinot ja mittarit arvioida harrastajansa edistymistä voivat tapahtua vain taistelutekniikoissa kehittymisen kautta. Vyökokeissa ei katsota harjoittelijan arvostelukykyä tai luonnetta, vaikka ehkä pitäisi; miten budolaji voi itse arvioida harjoittelijoidensa edistymistä itsensä kehittämisen tiellä?

Tähän dilemmaan taido pyrki tekemään perinpohjaisen murroksen. Sen sijaan, että sitä kiinnostaisi yksinomaan harjoittelijansa edistyminen lajin teknisillä mittareilla, taido tunnustaa olevansa vain yksi osa yksilöiden muodostamaa yhteiskuntaa ja vain yksi osa näiden yhteiskunnassa toimivien yksilöiden elämää. Tällaisissa olosuhteissa taido ei voi kääriytyä sisäänpäin ja välittää vain omista teknisistä ja moraalisista ideaaleistaan, vaan sen pitää pyrkiä palauttamaan hyötyä yhteiskuntaan vastavuoroisesti siitä, että harjoittelija kuluttaa aikaansa taidon harjoitteluun. Taidon perimmäinen merkitys on taidoharjoittelun merkitys sitä harjoittelevalle yksilölle.

Taido on määritellyt itselleen kolme ydinperiaatetta, jotka lähtevät ihmisestä, taidoa harjoittelevasta yksilöstä. Taido pyrkii parantamaan harjoittelijansa terveyttä ja edistämään aktiivista elämäntapaa. Taido on perustettu soveltamaan käytännöllisesti universaalia eettisiä periaatteita: rehellisyyttä, oikeudenmukaisuutta ja myötätuntoa. Oikeuttaakseen paradoksin, joka syntyy väkivallantaitojen opettelusta modernissa rauhanajan yhteiskunnassa, taido pyrkii soveltamaan budon periaatteita luovasti ja rationaalisesti filosofisen dialektiikan kautta. (Taido Kyohan, 16–17) Älkää kysykö, mitä tuo viimeinen tarkoittaa!

No nythän olisi helppo huomauttaa, että ”eihän tämä vielä eroa mitenkään muista lajeista!” Hienoa puhetta, joka ei vielä johda niihin hienoihin periaatteihin, joita taido yhtenä muiden lajien seassa toitottaa… Onneksi tämä teksti pääseekin nyt juuri siihen taidon teorian erityisimpiin mekanismeihin: miten käytännöllinen harjoittelu kehittää ihmistä näiden teorioiden mukaiseksi.

Shukuminen suuri käsitteellinen rakennelma ja innovaatio on systematisoida ja yhdistää fyysis-psykologinen harjoittelu inhimillisiin ja sosiaalisiin tavoitteisiin siten, että edellinen tuottaa jälkimmäistä. Taidoharjoittelun tuloksena tulisi olla omaehtoinen, proaktiivinen ja luova yksilö, joka toteuttaa yhteiskunnassa humanismin eettisiä hyveitä. Shukuminen ihminen elää yhteiskunnan ja luonnon vuorovaikutuksessa, ja taidoharjoittelun kolme osa-aluetta – taiki, doko, seigyo – on pyritty käsitteellistämään siten, että näiden kautta harjoittelija pystyy työstämään suhdettaan näihin (ml. siis myös omaa kehosuhdettaan). Tämä kolmijako esitetään muodossa ten-chi-jin, taivas-maa-ihminen. Kyseessä ei ole mikään mystinen mantra, vaan sinosfäärissä tavallinen tapa esittää ja jäsentää kolmijakoja, joissa osa-alueet ovat toisiaan konstituoivassa suhteessa.

Taidon kolmen osa-alueen katsotaan myös ruokkivan tiettyjä ihanteellisen ihmishahmon aspekteja, joiden kehittäminen parantaa elämisen edellytyksiään ja vuorovaikutustaan maailmaan. Taiki-harjoittelu kehittää ihmisen fyysistä ja fysiologista aspektia (kehosuhde), doko-harjoittelu fysiologista ja psykologista aspektia (yhteiskuntasuhde) ja seigyo-harjoittelu psykologista ja emotionaalista/sensorista aspektia (luontosuhde). Näiden kolmen harjoittelun osa-alueen kehittämisen kautta ihminen kehittyy itsenäiseksi, vapaaksi ja omaehtoiseksi sekä omaksuu luovaa energiaa yhteiskunnallisen toiminnan voimavaraksi.

Tämä teksti loppukoon nyt tähän. Olen raapaissut pintaa monesta käsitteestä ja suhteesta sekä taidoharjoittelun ominaispiirteestä tavalla, joka varmasti herättää enemmän hämmennystä kuin selkeyttä. Koko taidoteorian selittäminen ei kuitenkaan ole ollut tarkoituksena, vaan pyrkiä edes vähän raottamaan sitä eettis-normatiivista ideaa, jonka perustalle taido on kehitetty. Sellaisena se yrittää olla kommentti myös siihen, voivatko budolajit kehittää ihmistä ”kokonaisvaltaisesti”.

Toivon kommentteja, kysymyksiä, haasteita, vastaväitteitä. Joko tähän tai taidoketjuun.

[Mika]

Minua hävettää kirjoittaa nollaviesti, mutta kun en malta olla hiljaa.

Tämä viimeaikainen keskustelu tässä ketjussa on ollut mitä parhainta luettavaa. Noissa viesteissä on purtavaa vähintään joksikin aikaa itse kullekin, oli kokemusta kamppailulajeista tai oikeastaan mistä tahansa vähän tai paljon.

[KimS]

Heitänpä miekin ajatukseni tähän soppaan, vaikka ei miulla ehkä olekaan mitään varsinaisesti uuttta tähän ketjuun
Henkinen kasvu on havaintojeni mukaan ilmaisu joka tuntuu olevan melkein jonkin asteen punainen vaate joillekin (ja toki kyllä itsekin välillä tympääntynyt käsitteeseen ). Olennaista asian käsittelyssä on tietenkin mitä sillä tarkoitetaan, tuntuu usein olevan hyvinkin erisuuntaisia ja epämääräisiäkin käsityksiä siitä. Itse kuulun näihin ”huuhailijoihin” joka aina painottaa lajissamme (karate, kyokushin) ja seurassamme sen olevan se Kaikkein Olennaisin asia lajin harrastamisessa, koko homman punainen lanka. Mutta miksi, ja mitä sillä tarkoitan?

Miksi ? Yksi olennainen asia on se, että olen tiedostanut että suuri osa harrastajista ei tule Koskaan elämässään käyttämään taitojaan fyysisesti. (Toinen asia on ikäfaktori, lajista kun pitäisi kokea voida saavansa jotain iäkkäämpänäkin)

Tästä seuraa kysymys että Mikä funktio treenaamisella, ja yleensä koko seuralla sitten on ? Tietenkin perinteiset kunnon kohoaminen, mielihyvän ja itsevarmuuden lisääntyminen jne. Näen kuitenkin että koko toiminnan olennaisin anti yhteiskunnallisesti on tukea eri ihmisten henkistä kasvua ja tasapainottumista. Joka tietenkin on suuri hyöty harrastajalla itselleen. Kiukkari ei ole omassa luokittelussani itsepuolustuslaji (kuten ei moni muukaan kamppailulaji), vaikka toki siinä tietenkin niitäkin elementtejä on. Oma kyyninen näkemykseni lyhykäisyydessään on että jos ei ole ennestään tappelemista harrastanut, niin useimpien kohdalla eri budolajien monivuotinenkaan treenaaminen ei välttämättä niin huikaisevaa hyötyä ensimmäisessä tositilanteessa tuo, kun (mm.) ei se pääkoppa vaan toimi. Lisäksi harrastajiin tulee myös sellaisia joista ei Ikinä tule ”tappelijoita” tai kilpailijoita muutenkaan. Ja moni harrastaa vain jonkin aikaa lajia.
Pitkän linjan motivoituneet harrastajat, jotka laajentavat näkemyksiään ja taitojaan, ovat sitten toki ihan eri lukunsa.

Painotan jatkuvasti vahvasti toisten kunnioittamista/arvostamista, ja Huomioimista. Koska kyseessä on kontaktilaji,usein ilman suojia, erikokoisilla ja –ikäisillä ihmisillä, niin se soveltuu mielestäni loistavasti noiden asioiden vahvistamiseen (Ja sinänsä jopa vaatii sitä). Täyskontaktilaji opettaa myös tervettä nöyryyttä. Poispäin halllitsemattomasta kilpailumentaliteetista ja egoilusta. Hermokontrollia on pakko kehittää, ja henkinen kipukynnys myös kasvaa. Opitaan kurinalaisuutta ja käytöstapoja, ja positiivista suhtautumista niin itseensä kuin muihinkin. Katojen, ja perustekniikan yhdistelmien harjoittelu on myös erittäin hyvää keskittymiskyvyn harjoittelua ja aivojumppaa. Ja tietenkin kiukkarissa aina painotetaan että tsempataan ja ei luovuteta.

Kun näitä harjoitellaan riittävästi salilla, ne aikaa myöden vääjäämättä heijastuvat myös salin ulkopuolelle. Mutta hyvin olennaista, omasta mielestäni ,on että asioista puhutaan ääneen ja niitä painotetaan, jotta ne tiedostetaan paremmin/kokonaisvaltaisemmin, ja tulee tekemiseen ja olemiseen myös aitoa sisältöä. (Tämä ei nyt tietenkään tarkoita sitä etteikö joku voisi henkisesti kasvaa ilman että salilla asiasta sen kummemmin puhutaan. Asioista puhumisen/niiden painottamisen kautta kuitenkin tuo kasvu on siis mielestäni useimmiten kokonaisvaltaisempaa ja nopeampaa)

Sen että painottaa ”henkistä kasvua” yms, ei mielestäni tarvitse tarkoittaa että treeni olisi löysää, tai toimimatonta huuhaata. Eikä että siinä olisi pätkääkään jotain mystiikkaa, itämaan tai oman maan. Jostain syystä nämä kuitenkin tunnutaan aika usein niputettavan automaattisesti yhteen.