Opetustyyli

[Lasse Candé]

Tätä aihetta on sivuttu paljon mutta en löytänyt parilla haulla ketjua aiheesta...

Opettajilla on erilaisia tapoja toteuttaa opetuksensa ja tyyleissä (lajeissa) lienee monesti omanlaisensa perinteet, jotka ehkäpä sanelevat opettajien opetustyyliä myös hieman.

Minkälaisiin opetustyyleihin olette törmänneet?
Minkälaisista pidätte?
Miten itse opetatte tai haluaisitte opettaa?

Eri opetustyylien hyviä ja huonoja puolia voi analysoida ja kaikki muukin aiheeseen liittyvä keskustelu on tervetullutta.

[Lasse Candé]

Eräässä suht tunnetussa lajeja esittelevässä TV-sarjassa tuli esiin kahtiajako sellaisten opetustyylien kesken missä toisessa ei sanota juuri mitään ja toisessa hyvinkin paljon. Toisen teho perustunee neuvojen kysyntään ja keskittymisrauhaan ja toisen neuvojen ylitarjontaan, jolloin taas saa haasteita monen asian samanaikaisesta parantamisesta.

Toinen kahtiajako, mikä tosin on paljolti sukua tälle, on tapa miten armeijassa opetetaan, eli tarkat ohjeet etukäteen ja toivotaan "hole in one":ia versus tapa jossa lähdetään hyvin karkeasti liikkeelle ja sitten tarkennellaan. (Tästä tavasta taas tulee enemmän mieleen golfin normaali kaava missä lyödään aina lähemmäs.)

[Benu]

Itellä on rento ja humoristinen tyyli omasta mielestä. Joku voi varmaan olla täysin eri mieltä. Sit ku siirrytään sparri osuuteen ni vähä patistsan jätkiä ku moni tahtoo vähä jäädä pyörimään paikoille ja hakemaan juomapulloa jne.

Pääosin mun omat valmentajat on käyttäny samanlaista tyyliä ja sitten heiltä omaksunu sen.

Sitten näillä brasseilla joiden leireillä olen käynyt on ollut aika pitkälti samanlainen tyyli, poiketen tosin vaan se osa että ne haluu aina treenien alussa että mennään riviin ja kumarretaan, kuten yleensä myös treenien jälkeen. Kaverit muuten ollu hauskoja ja rentoja.

Olen kerran törmmännyt semmoseen huutajaan. Piti inttikuria suurinpiirtein. Vitutti alkuun, mutta tulihan sitä painettua kovempaa ku normaalisti Treenien jälkeen kaveri oli hyvin rento.

Kyllä tuo rento meno on lähellä omaa sydäntä. Ku en muutenkaan jaksa ottaa kauheesti stressiä asioista.

Voisin kai lisätä vielä sen, että kun näytän tekniikan yritän nyt selittää sen eka ympäripyöreästi että se idea hahmottuu. Sit näytän uudestaan ja selitän vähän yksityiskohtia. Riippuen tekniikasta ni näytän 3-5 kertaa sen ja sit jätkät saa ite kokeilla ja kävelen ympäri salia ja katon miten menee. Jos tekniikka on vaikea ni en puutu pikkuvirheisiin jossei kyseessä ole kokenut treenaaja, vaan antaa jätkien testata ja hamottaa rauhassa ja sit seuraavalla kerralla ku tehdään samaa ni se tekniikka varmaan aukee paremmin. Kysyn kovalla äänellä monesti sitten kun oon kattonu kaikkien tekemiset läpi jos on kysyttävää, joskus näyttää menevän niin hyvin että ei oo tarpeellista kysyä. Mutta yritän kannustaa kysymään ja moni kysyykin ilman että yllytän siihen.

Riippuen sit tekniikoiden vaikeudesta ni näytän 2-4 tekniikkaa per treeni. Sparriosuutta yritän vähä muunnella sen mukaan onko edellinen alkeiskurssi juuri siirtynyt mukaan tai ei. Mutta omasta mielestä jos on 90min treenit niin 4x5min on suht minimi osuus mattoa, mielellään 5x5min tai enemmän. Jos on lyhyemmät treenit niin sparrataan enemmän ja tehdään vähemmän tekniikkaa tai sit toisin päin.

[Mojo]

Itselle kolahtaa parhaiten kova mutta reilu opettaja/opetustyyli.

Jos puhutaan kamppailu-urheilusta, niin valmentajan suurin rooli on mielestäni luoda valmennettavalle mahdollisimman hyvät kehittymismahdollisuudet. Valmentajan tehtävä EI ole soitella treenaajien perään ja kysellä että miksei sitä olla treeneissä tai mikset ole hoitanut hommiasi. Motivaatio on jokaisen omilla harteilla.

Yleisemmällä tasolla ohjaajan olisi aina hyvä selittää asiat kunnolla ja kertoa, miksi näin tehdään. Ohjauksen päämäärättömyys ja toisen turha nöyryyttäminen tai sättiminen ei tuo mitään positiivista valmennukseen. Ohjaajan ja oppilaan välille pitäisi muodostua jonkinlainen luottamussuhde.

Eräällä harjoitusleirillä treenejä oli vetämässä yksi virolaisvalmentaja, oikein vanhan kunnon neuvostopedagogisen kasvatuksen saanut jäärä. Ukko puhui (tai oikeastaan huusi) viron, suomen sekä venäjän kielen sekoitusta, mistä kukaan ei oikein saanut selvää. Jos joku kämmäsi, tuli runtua ja kunnolla. Yksityisopareilla kaveri saattoi lyödä maskiin, jos teki virheen. Ei oikein lämmittänyt tieto, että mies on entinen huippuluokan urheilija ja valmentaja, kun opetustyyli oli suoraan jostain puna-armeijasta.

[antti_lk]

Valmentajan tehtävä EI ole soitella treenaajien perään ja kysellä että miksei sitä olla treeneissä tai mikset ole hoitanut hommiasi. Motivaatio on jokaisen omilla harteilla.

Totta, noinhan sen pitäisi mennä. Mutta oikeasti olisivat monen menestyneen kamppailu-urheilijan saavutukset jääneet vähäisemmiksi, jos valmentaja ei olisi välillä soitellut perään.

[Mojo]

Varmasti, niinhän se käytännössä menee ettei sitä joka päivä pysty menemään huippufiiliksillä treenaamaan tai treenaamaan ollenkaan. Silloin on mukava, jos joku putkii vähän persauksille ja tsemppaa jatkamaan.

Motivaatio on jokaisen omilla harteilla.

Tarkoitin tuolla lähinnä sitä, että opettajan on turha haaskata liikaa energiaansa oppilaaseen, joka ei ole valmis tekemään töitä kehityksensä eteen. Mieluummin sitä panostaa aikansa innokkaiden ja hyvin motivoituneiden valmentamiseen.

[Tyttö]

Olen huomannut, että jotkut ohjaajat alkavat oikeasti ohjata vasta siinä vaiheessa, kun huomaavat, että käy ahkerasti treeneissä ja haluaa oppia. Ja ymmärrän kyllä hyvin. Miksi haaskata aikaa oppilaisiin, jotka käyvät treeneissä ehkä kerran vuodessa ja silloinkin hengaavat vaan mukana. Mieluummin antaa ajan niille, jotka sen "ansaitsevat". Ja nyt siis puhun ihan tavallisista harrastajista, en kisakoneista...

[Mika]

Olen huomannut, että jotkut ohjaajat alkavat oikeasti ohjata vasta siinä vaiheessa, kun huomaavat, että käy ahkerasti treeneissä ja haluaa oppia.

Haa.... Tämä olla perinteinen tapa (ainakin kiinalaisissa lajeissa). Minä tykätä

[bodyguard]

Olen huomannut, että jotkut ohjaajat alkavat oikeasti ohjata vasta siinä vaiheessa, kun huomaavat, että käy ahkerasti treeneissä ja haluaa oppia.

Haa.... Tämä olla perinteinen tapa (ainakin kiinalaisissa lajeissa). Minä tykätä

En oo Kiinalaisia lajeja reenaillu ku välillisesti mutta mun mielestä toi on aika järkeenkäypä tapa.

[KungFuMiäs]

Olen huomannut, että jotkut ohjaajat alkavat oikeasti ohjata vasta siinä vaiheessa, kun huomaavat, että käy ahkerasti treeneissä ja haluaa oppia.

Haa.... Tämä olla perinteinen tapa (ainakin kiinalaisissa lajeissa). Minä tykätä

siinähän on kans sellainen ulottuvuus että ei voi ohjata ja korjailla ennenkun ON jotain mitä ohjaa ja korjailla. Eli antaa oppilaan tehdä ja saada jotain ja sitten ohjata sitä oikeaan suuntaan. Toivottavasti tätä ei ymmärretä väärin

[Janne Oksanen]

Itse aikanaan valmensin pari vuotta judoa ja luonnollisesti tein sitä pitkälti samalla tyyllillä kuin oma opettajani. Lisäksi kävin judoliiton järjestämällä peruskurssivalmentajaleirillä. Siellä sitten sain vähän lisäoppia pedagogiseen lähestymistapaani.

Kun opetan uutta tekniikkaa pilkon sen pieniksi palasiksi niin, että harjoittelijan tarvitsee keskittyä yhteen uuteen asiaan kerralla (1° tee näin, 2° sama, mutta lisää tämä, jne.). Hyvin on toiminut ainakin lasten ja nuorten kanssa. Tässä etu on kai se, että suomalainen kouluopetus perustuu samaan tyyliin ja ihmiset ovat tottuneet tähän jo pienestä pitäen.

Nyt uuden lajin ja opettajan myötä olen totutellut täysin päinvastaiseen opetustyyliin. Eli tekniikka näytetään kokonaisuudessaan muutaman kerran ja sitten lähdetään tapailemaan, niin että asioita tarkennetaan sitä mukaa kun ongelmia ilmenee. Aluksi tämä tuntui aika vieraalta, mutta muutaman kuukauden jälkeen olen hämmästynut, miten ainakin aikuisharrastajien kanssa tulokset ovat erinomaisia. Ehkä asiaa auttoi se, että useilla minun kanssa samalla peruskurssilla olleilla oli muita kamppailutaitoja pohjilla.

Nyt asiaa pidempään jo pohtineena en ehkä käyttäisi jälkimmäistä lähestymistapaa ainakaan juniorien kanssa.

[kamppaaja]

Pidän hyvänä sellaista opetustyyliä, jossa on kiinnitetty huomiota siihen miten asia on helppo omaksua. Esim. jos on monimutkainen tekniikka tai kombo niin voidaan harjoitella ensiksi pelkkää alkuosaa ja lisätä liikkeitä vähitellen.

Benun selostama tyyli vaikuttaa myös hyvältä.

[Mika]

siinähän on kans sellainen ulottuvuus että ei voi ohjata ja korjailla ennenkun ON jotain mitä ohjaa ja korjailla. Eli antaa oppilaan tehdä ja saada jotain ja sitten ohjata sitä oikeaan suuntaan.

Hyvä huomio, totta. Itse viittasin enemmänkin siihen, että se opetus pitää enemmän tai vähemmän jatkuvasti ansaita sillä omalla työllä. Jos jollekulle saa kerta kerran jälkeen opettaa samaa asiaa tai hänelle ei voi opettaa mitään uutta, koska vanhaa ei ole harjoiteltu aktiivisesti, hän pudottaa itsensä opettajansa näkökentän ulkopuolelle.

Poikkeustilanteita on, ja aina kun ihmisten kanssa touhutaan, pitää vähän joustaa, mutta periaate on kuitenkin tämä.

[kamppaaja]

Nyt uuden lajin ja opettajan myötä olen totutellut täysin päinvastaiseen opetustyyliin. Eli tekniikka näytetään kokonaisuudessaan muutaman kerran ja sitten lähdetään tapailemaan, niin että asioita tarkennetaan sitä mukaa kun ongelmia ilmenee. Aluksi tämä tuntui aika vieraalta, mutta muutaman kuukauden jälkeen olen hämmästynut, miten ainakin aikuisharrastajien kanssa tulokset ovat erinomaisia. Ehkä asiaa auttoi se, että useilla minun kanssa samalla peruskurssilla olleilla oli muita kamppailutaitoja pohjilla.

Tuokin toimii varmaan silloin kun asia ei ole kovin vaikea oppilaille. Mutta jos "tekniikka" sisältääkin useita tekniikoita, vaikkapa pätkän perinteisestä liikesarjasta, niin itsellä jää helposti suuri osa muistamatta siinä vaiheessa kun pitäisi tehdä, jos ne näytetään kerralla. Vaikka se yhdistelmä näytettäisiin muutaman kerran peräkkäin.

[Lasse Candé]

Minkälaisiin opetustyyleihin olette törmänneet?

Monenlaisiin... Tässä muutama (mitä näin olutmiitin jälkeen tulee mieleen) :

Ei osaa varsinaisesti opettaa, mutta on hyvä opettaja:
Henkilö joka teettää muttei osaa tai halua selittää, vaikka itse osaa. Unelmaopettaja, ehkäpä.

Teoreetikko:
Tietää nippeliä ja osaa opettaa tätä hiton hyvin purkaen, muttei ymmärrä sitä että harjoittelija tarvitsee toistoja. (Varsinainen harjoittelu tapahtuu treenin ulkopuolella niiltä osin mitä jaksaa muistaa ja harjoitella.)

"Katu-uskottava":
Teoriaa ja käytäntöä sopivassa paketissa, pienellä itsensäkorostamispainotuksella.
Jääkö vetäjän karismasta mitään itselle?

Natsiruoskija:
Laittaa toistamaan liian kovalla intensiteetillä... Tai sitten ei? (Siis ei liian kova intensiteetti...)

Sopusuhtainen:
Ymmärtää toistojen roolin, mutta osaa laittaa sopivissa määrin (tarkentavaa) infoa pikkuväleihin. Mättö kuitenkin keskeisintä.
(Tämäkin ehkä unelmaopettaja, mutta saatan kallistua edelliseen unelmaprofiiliin enemmän.)

Ja muutamaa näiltä väleiltä... Tässä oli karkeita esimerkkejä.

Minkälaisista pidätte?

Noista kahdesta mitä hehkutin, mutta oikeastaan kaikista tyypeistä, kunhan hoitavat omalla tavallaan hyvin. Monesta tyypistä olen saanut irti paljon ja ovat olleet lähestymiseltään hyvinkin erilaisia.

Miten itse opetatte tai haluaisitte opettaa?

Opettaessani annan liikaa, johtuen asemastani yhteisössä.
Tykkäisin teettää tiedostavaa mättöä, eli teettää siten että johdonmukaisuus jää omaan päähän jolloin kehittymisestä tulee henkilökohtaisempaa. Mutta opettajan pitää seurata realiteetteja. Tai sitten ei.

Enivei, oma unelmani olisi yhteisö jossa ei ole paineita vaan mätetään. Jos on tarpeeksi iso rooli, uskallan väittää että hyvä opettaja pystyisi organisoimaan asiat tämänkin mukaisesti, lajissa kuin lajissa, halutessaan... ja saada hiton hyvää jälkeä aikaiseksi.