Lajien oppimisen helppous tai vaikeus

[AriJ]

Ketjussa samaan kohtaan iskemisestä tuli puheeksi "wingin" olevan helppo laji oppia, ja samoin on puhuttua joissain yhteyksissä esim. defendosta.

Mikä mahtaa siis tehdä lajista helpon tai vaikean oppia?

[MtJ]

Lajin helppo oppiminen on mun mielestä harha. Sitä vaan aluksi kuvittelee, että joku laji on helppo ja toinen vaikea. Esimerkiksi thainyrkkeilystä oli sellainen kuva, että eihän se voi olla vaikea oppia, ihan simppeliä. Totuus on ihan toista, lajissa on todella paljon erilaista tekniikkaa ja niiden soveltaminen käytäntöön on kanssa aikamoista. Ja käytäntö tulee koko ajan vastaan.

[Benu]

Joo, olen pitkälti samaa mieltä. Joiden lajien perusteet on ehkä helpompi hahmottaa kun toisten, mutta hyvälsi tuleminen onkin sitten jo ihan eri tarina!

Ehkä nyrkkeilyn liikkeet on helpompi hahmottaa kun esim. lukkopainin liikkeet, mutta ei se tarkota sitä että nyrkkeily olisi helppo, tai helpompi laji oppia!

[Ile]

Aivan, helppous tai vaikeus on kai suhteessa siihen, mikä on tavoite. Voidaan ehkä sanoa, että on helppo oppia juoksemaan mutta toisaalta hyväksi juoksijaksi tuleminen lienee kovan työn takana aivan siinä missä huipulle pääseminen muissakin lajeissa.

Mutta kuten juoksuesimerkki kertoo, niin kyllä kai oppimisprosessit hieman vaihtelevat lajikohtaisesti siten, että joihinkin lajeihin on helpompi päästä niin sanotusti sisään ja sitten kehitys etenee harjoittelun myötä tasaisemmin, kun taas joissakin lajeissa pitää vaan ensin tahkota ja funtsailla ja sitten jossain vaiheessa tulee niitä oivalluksen hetkiä.

Esimerkiksi ensimmäinen lajini aikido (sen vuoden -84 junnukurssin aloituksesta tuli muuten tänä syksynä kuluneeksi neljännesvuosisata ...), on mukavan pehmeä ja "helppo" laji harrastaa ja harrastajajana edetä ns. pitkällekin. Mutta jos sitä ajatteleekin ip-lajina, niin se onkin mielestäni aivan vaikeimmasta päästä, koska sen tavoitteet ovat niin korkealla - siis hyökkäyksen lopettaminen siten, että kumpikaan osapuoli ei vahingoitu jne... Jos jotakin mestaria katsoo, niin näkee että kyllähän se ihan hämmentävälläkin tavalla toimii. Mutte sille tasolle pääseminen on sellainen prosessi, että en kyllä aikidoa lähtisi itsepuolustusnäkökulmasta markkinoimaan.

[PDC]

Kai se riippuu aika paljon ihmisestä. Itse koen aikidon aika vaikeana oppia koska se muoto (liikkeet ym) on siinä hiukan vaikeaa itselleni.

Esimerkkinä.

Jos aikidossa näillä tiedoilla, olisiko nyt joku 10kertaa takana, pitäisi vaikka valita 5 liikkeestä jokin miten toimia kun joku nyt tarttuu sua kädestä kiinni, niin tulee näin äkkiseltään mieleen 2 liikettä ja niitäkään en varmaan kunnolla osaisi. Ja jalat varmaan menisivät täysin päin peetä...

Sitten jos mietitään sitä, että ollaan kavereiden kanssa nytten hiukan väänetty lukkopainia tai jotain räpellystä sinne suuntaan, niin siinä painiessa pystyin tekemään varmaan 10 erilaista lukon yritystä tai vääntöä ja kääntöä vain pelkästään käyttämällä maalaisjärkeä. Vaikka ne eivät olisikaan mitään teknisiä suorituksia niin kyllä niillä taputettua sai tai ainakin toisen yrittämään kunnolla sitä taputuksen estoa

Eli itselleni on helpompi oppia kun saa itse säveltää. Ja onhan siis aikidossakin se, että kaikkien aikido on omanlaistaan, mutta ei minulle yhtä paljon kuin esim. painiräpeltämisessä.

[Lasse Candé]

Mielestäni helppo tarkoittaa jotakuinkin sitä että lajin idea on suoraviivainen ja nopeasti opittava. Käytäntöhän on aina soveltamista mutta laji on vain harjoitustapa (paitsi urheilussa laji on säännöstö).

Kun sanotaan jotain vasarasta ainoana työkaluna niin ehkäpä tuo kielikuva pitää sisällään sen mitä lajin idean yksinkertaisuus voi tarkoittaa: Vähän "työkaluja", eli vähän asioita mihin pyritään, jne.

[Ile]

Hyviä kommentteja. PDC:lle vielä aikidosta sen verran, että tosiaankin, se mainitsemani "helppous" liittyy siihen, että kunhan opetusta seuraa niin kyllä siellä mukana pysyy ja pystyy tekniikat "suorittamaan" - ehkä melko helpostikin. Mutta ideana on tosiaan kärsivällisesti harjoitella ne melko tarkasti juuri siten, kuin ne opetetaan. Aika vaikea niitä onkin aluksi käytännön tilanteessa tai muuten improvisaatiopohjalta toteuttaa tai "keksiä".

Siirryttyäni ns. kovempiin ja ip-painotteisempiin lajeihin olen ollut ikuisesti kiitollinen siitä, kuinka aikidossa opin hahmottamaan kehon asentoa jotenkin kokonaisvaltaisesti. Tätä on vaikea selittää, mutta se on jotain sellaista, että luonnostaan tietää/tuntee miten oman kehon ja painopisteen tulee olla suhteessa toiseen, jotta itse on hyvässä asennessa ja toinen joutuu vaikeaan asentoon vaikkapa jotain irrottautumista tms. tehtäessä. Varmaan tämän voi oppia muissakin lajeissa, mutta minulle se nyt tuli aikidon kautta, koska kyseisen lajin oppeja satuin juuri sopivan innokkaassa varhaisteini-iässä itseeni imemään. Mutta ei se aikido tosiaan mikään pikavoittojen tie ole.

[flammee]

Mun mielestä kyse ei ole niinkään lajin helppoudesta tai vaikeudesta, vaan vaatimustasosta ja tää varmaan vaihtelee seurakohtaisestikin hyvin paljon. Tekniikat itsessään voivat olla helppoja tai vaikeita, mutta se on sitten eri juttu kuin tarkasti se pitää saada oikeanlaiseksi ja kuinka paljon sitä pitää soveltaa käytännössä. Helpon näköisistä liikesarjoistakin saa todella vaikeita, jos varpaiden kulmia aletaan katsomaan, ja toisaalta joku thainyrkkeilymatsaaminen voi olla todella helppoa, jos seuran taso on matala..

Jos vaatimustaso jätetään tarkastelun ulkopuolelle ja keskitytään tekniikoiden koordinatiiviseen hahmottamiseen ja oppimiseen, niin voitanee todeta että esim. nyrkkeily ja krav maga ovat helppoja lajeja ja sitten vaikkapa taekwondo ja aikido ovat vaikeampia lajeja.

[Ile]

nyrkkeily ja krav maga ovat helppoja lajeja .

Minusta kyllä tuntuu, että sitä etummaisen käden suoraakin saa edelleen jatkuvasti hioa, vaikka toistot taidetaan laskea jo kymmenissä tuhansissa...

(ymmärrän siis toki pointtisi)

[joksanen]

Wing tsunin (chunin) historiallisessa kontekstissa nopea opittavuus on liittynyt lajin oppien menestykselliseen käyttöön käytännössä. Tämä taas viittaa enemmänkin harjoitusmetodeihin kuin itse lajiopin hallintaan. On kerrottu että mosureille on opetettu pelkkä Siu-Nim-tau ja upseereille lisäksi myös Chum-kiu. Mä en oikein hyväksy tätä teoriaa purematta etenkään kun wingi ei ole tuolloin ollut pääsääntöisesti minkään järjestäytyneen armeijan järjestelmä. Mutta katson kuitenkin ajatuksen sisältyvän varsin hyvin nykyiseenkin syllabukseen. Voin kertoa tästä myöhemmin lisää jos jotakuta kiinnostaa.