Tämä pohdinta ei lähde lukuisista kerroista kun on jääny saamatta kun onkin huomattu että en ”osaa muuta kun rähistä!” (vakivastaus: ”osaan myös pelata korttia”).
Taannoin taas muutamien ihmisten kanssa tuli puheeksi lajiharrastuksiseni, miksi heiluin pihamaalla puukon kanssa... Tajusin jälleen, että enpä nyt siitä mielelläni puhu. Miksi? Koska minustakin ko. toiminta on erittäin kyseenalaista (tai sitten vaan pystyn kattomaan asiaa ulkopuolelta).
Aina välillä omat teot ja olemus myös haastavat pohtimaan millä puolella viivaa seisoo. Mikä on hyvää ja mikä pahaa. (Ehkä tällaisessa pohdinnassa on kyse oman mielenterveyden säilyttämisestä, mutta... no ei, minä uskon hyvään ja pahaan. Ihmisen on pyrittävä hyvään!)
Lajien harjoittelun yleensä selitän/selittelen tyyliin: thainyrkkeily, joo no se on urheilua; aikido, joo no se on semmonen henkinen budo-juttu... Mutta ei sitä perimmäistä syytä reenaukselle vaan oikein mielellään lausu ääneen muille: jotta oppisi tekemään toisille ihmisille paremmin väärin. "Miks oikein kovetat käsiäsi?" "No harjottelen tätä X-taistelulajia..." vaikka vastaus oikeastaan on "jotta voisin lyödä ihmisiä paremmin päähän."
Minun teoriani on, että ennen muinoin kun ihmiset elelivät pienemmissä heimoissa erinäköisessä maailmassa joka sukupolvessa piti olla näitä ns. "poikkeusyksilöitä", tai muuten emme enää tänää tässä olisi, tai ainakaan sen heimon jälkeläisiä ei olis, näin kärjistetysti. Nykymallinen kiva sosiaalisuuteen perustuva järjestäytynyt yhteiskunta on niin hemmetin uusi juttu, että kaikilta osin ihminen ei siihen ole ihan sopeutunut. Esim. juuri näiltä osin, historian läpi tärkeä ihmistyyppi on nyt enemmän tai vähemmän ulkopuolisia. Käytetään nyt vaikka termiä paimenkoira. Toki on olemassa turvallisuus-alaa yms. valtuutettuja voimankäyttäjiä, jotka ovat vitaaleja yhteiskunnan pystyssä pysymiseksi. Nämä ovatkin ainoa valoisa ja yhteiskunnan hyväksymä polku jota nämä "poikkeusyksilöt" voivat tänä päivänä kävellä.
Mutta minun pointtini on ihmisten ja yhteiskunnan yleinen suhtautuminen näihin kulmahampaat omaaviin epäjäseniinsä.
Minusta on oikein, että yhteiskunta pääsääntöisesti tuomitsee väkivallan, ja että siihen kotoisammin suhtautuvat ovat 'ulkopuolisia'. Näinhän on oltava kehittyneessä, hyvässä yhteiskunnassa!
Tärkein seikka on se, että henkilö toimii pyrkien vilpittömästi hyvään.
Jos joku 'paimenkoira' pystyy löytämään jonkun muunlaisen, hyväksytyn, väheemmän kyseenalaisen tien olla hyödyksi, se on erittäin hieno juttu. Suurin osa ei varmaan pysty. Minä jeesaan ja suojelen siten kuten minä osaan! Kyse on pyyteettömästä auttamisesta/suojaamisesta.
Eli, olen vakaasti sitä mieltä, että kaikki väkivallan ja muut omankädenoikeuden työt tulee kyseenalaistaa vahvasti, joka kerta. Siis henkilön itsensä toimesta, tekojen tekemisen jälkeen. Moraalinen pohdiskelu ja 'kilvoittelu' on erittäin tärkeää. Jos se loppuu, ollaan luisumassa 'pahaksi'. Teot pitää koittaa jakaa hyviin ja pahoihin, joskus pitää katua ja ottaa opiksi. Piste.
Eli, voiko väkivallan treenaus olla täyspäistä hommaa? Voinko olla 'hyvä' jos teen tällaisia juttuja? Haluan uskoa, että kyllä voi(n). Ehkä tärkeä tämän mahdollistava pointti on tämän jo tuossa toteamani tiedostaminen: On oikein, että yhteiskunta pääsääntöisesti tuomitsee väkivallan, ja että siihen kotoisammin suhtautuvat ovat 'ulkopuolisia'. Näinhän on oltava kehittyneessä, hyvässä yhteiskunnassa!
Tärkeää on ainakin yrittää kehittyä 'parempaan' suuntaan. Mutta in the meanwhile, "pysy sä rauhassa nättinä / ja v***u mä pysyn rumana ja kauheana".
Vaikeita kysymyksiä nämä minusta ovat kuitenkin, tärkeitä silti, väitän ma...
Ja viel hieno biisi osittain aiheestakin: " onclick="window.open(this.href);return false;
