kollegiassessori kirjoitti:
Mjölnir, kertoisitko lisää modernien lajien suhtautumisesta askellyöntihyökkäyksiin ja kertoisitko myös tilanteista, joissa moinen voisi tulla vastaan?
(...)
En ole Mjölnir ja hänhän jo antoikin esimerkin siitä kuinka askellyöntiä voi itse käyttää. Tässä on mielestäni syytä huomioida se mahdollisuus ja sen lisäksi myös että joutuu askellyönnin kohteeksi. Kadulla askellyönnit ovat monesti heittoliikkeen kaltaisia vastakkaislyöntejä. (Eri puolen jalka astuu kuin lyövän käden.) Saman käden tekniikkaa ovat joskus taas esim aggressiiviset yhden käden tarttumiset esim kurkusta ladatakseen toisen käden lyöntiin. Tässä ei puolustajan kannalta ole juurikaan väliä mitä se hyökkäävä käsi tekee, joskin lyönti tietenkin sattuu enemmän. Mutta harjoittelussa voi kannattaa niputtaa näitä yhteen sumentavalla ajatuksella "sieltä tulee vastustaja sekä tämän aggressio ja käsi".
Olen siis ollut ymmärtävinäni, että joidenkin karatetyylien pitkä perusetäisuus on pelkästään kilpailusidonnaista ja itsepuolustelu on asia erikseen.
Kilpakaratetyyppinen ottelu auttaa asetelmien lukemista pidemmällä etäisyydellä. Vaarojen lukemista sellaisessa kehollisessa mielessä. Toki jos sitä, ja sitä varten, harjoittelee pelkästään, voi jälki tietenkin olla ohutta noin muuten.
Karatessakin kannattaa tehdä kahtiajako omaan pitkään hyökkäykseen ja pitkän hyökkäyksen uhriksi joutumisella. Kilpailussa ovat molemmat tärkeitä, mutta itsepuolustuksessa toinen ymmärrettävästi paljon tärkeämpi. Itsepuolustusta laajemmissa strategioissa mennään taas tasoihin tai jopa ohi, strategiasta riippuen. Joissain tyyleissä sitten harjoitellaan hyökkäyksen eri ajoituksia. Aloitteellisessa hyökkäyksessähän selvästi pitää rikkoa etäisyys.
Defendossa etäisyyden puutetta nimenomaan painotettiin ja samaa asiaa kuuluu myös gurujen (Geoff Thompson, Rory Millrer) suusta.
En näe tässä ristiriitaa mihinkään. Hyökkäykset voivat tulla kaukaa, mutta tilanteen keskellä ollaan yleensä lähellä. Kadulla ei paljoa näy pitkällä etäisyydellä ottelua, mutta lyhytetäisyyksistä lyömistä ja pystypainia sitäkin enemmän. Toki pidempää etäisyyttä näkyy tavallaan esim joissain perääntymistilanteissa missä toinen haluaa käydä kimppuun. Tällaisissa voi olla suurta hyötyä jos on otellut paljon ja jos osaa perääntyä tarvittaessa vähän nopeamminkin.
Olen kuitenkin ollut hieman hämmentynyt, sillä karaten lisäksi esim. bujinkanissa ja monissa jujutsutyyleissä perustäisyys on kohtuullisen pitkä, eli hyökkäys vaatisi askeleen. Näissä touhuissa vaan kilpailullisuus ei ole vaikuttanut.
Vaikea sanoa tyyleistä joita en tunne, mutta käsitykseni on että lajeissa joissa on merkittävä fokus teräaseilla tappamisella, halutaan harjoittelussa simuloida enemmän tilanteiden alkamisia kuin siellä keskellä olemista. Tämä siis painotuksellisesti, verrattuna siihen että johonkin tarkoitukseen taas mätön aikaansaaminen, pienemmällä huomiolla siihen miten juttuun alunperin päädyttiin, on hyvää harjoitusta.
Eri mittaiset teräaseet lisäävät etäisyys-ajoitus -hahmottamisen tärkeyttä suhteessa paljaskätisyyteen missä saa enemmän "rapatessa roiskua".
Yksi tunnettu etäisyysjakohan on jako lähi- keskipitkään ja pitkään etäisyyteen. (Esimerkiksi näin nimettynä.) Nyt esiintuomassani jaossa keskipitkä etäisyys on se mistä ylettyy hyökkäämään välittömällä etäisyydenrikkomisella - askeleella. Sitten kaksi muuta ovat tätä lähemäpänä ja kauempana. Joissain lajeissa lähin jaetaan osiin ja joissain pisintä ei oteta kategoriointiin. Sanotaan että japanilaisissa lajeissa mainitsemani kolmijako olisi suosittu. En tiedä miten paljon missäkin tyyleissä puhumalla tätä erottelua tehdään, mutta käytännössä se kyllä näkyy harjoittelussa selvästi.
Käsittääkseni japanilaislajeissa myös hyökkäys on suosittu taktiikka. Sen takia ei tarvita mitään sen kummempia kilpailumuotoja lajiin, jotta pidempienkin etäisyyksien hyvä tunteminen olisi (jopa äärimmäisen) tärkeää.