Tässä on tietyssä mielessä hyvä ajatus. Ikäänkuin Wittgensteinin tikkaat, jotka heitetään menemään kiipeämisen jälkeen. Sen katan voisi periaatteessa korvata perusharjoitteilla ja vaikeammilla harjoitteilla sekä laittaa opittuja periaatteita niin kehoharjoitteisiin kuin autenttisempiin tilanteisiin.Akuma kirjoitti:Tämä nyt ei ole mikään newsflash kenellekään potku-konkarille sinänsä, mutta korostanpa sitä silti - kata on opetusväline.
Jahka opettaja on katan kautta saanut asiansa sanottua JA JOS oppilaan suunnitelmissa ei ole opettaa samaa kokonaisuutta enää eteenpäin, kataa ei enää tarvita.
Noin kauan olen samaa mieltä ja tuollaista lähestymistä tarvitaan ihan siihen katan harjoitteluun.
Olen silti sen verran eri mieltä, että jotkut katat ovat enemmän toistorutiineja ja hyviksi sellaisiksi laadittuja kuin toiset. Näkisin että osassa on kamppailukehonjalostukselliset pointit keskeisempiä kuin toisissa. Meidän Naihanchi on (meidän näkökulmasta) todella hyvä kamppailurutiini joka käyttää läpi lähes kaikki perustavanlaatuiset liikkeet ja jossa on hyvä perusharjoitteluasento. Niinpä rutiinilla on niin hyvä toistoarvo, että tätä en heittäisi menemään tai muuttaisi. Toistamalla saa ajalleen hyvää vastinetta. Meikäläisittäin kata on myös vaikea. Se hajoaa treenaamattomuudesta ensimmäisenä ja täytyy rakentaa toimivaksi pikkuhiljaa. Vaikeutta lisää myös se, ettei katassa ole toistoa kuten monissa muissa katoissa on. Niinpä harjoittelenkin usein kataa toistamalla liike kerrallaan.
Toinen pointti miksi minä en heitä menemään katoja on siinä, että oman treenin suunnittelu on duunia sekin. Jos on valmiita runkoja, niitä kannattaa hyödyntää. Siitä sitten huomaa mihin kannattaa kiinnittää huomiota. Tätä mukavuudenhalupointtia ei kannata sivuuttaa. Mitä enemmän saa nauttia luksuksesta että tekee vain mitä opettaja käskee, sitä parempi. Ja kun ei ole opettajaa käskemässä, kata voi toimia vastaavana ylempänä ideainstanssina ja siirtää fokuksen suunnittelusta tekemiseen.
Mielestäni shu-ha-ri (vastaava japsikonsepti kuin Wittgensteinin tikkaat) on ri-tasolla (katasta vapautuminen, tikkaiden heittäminen pois) silti sellainen ettei vapauduta täysin vaan vapaudutaan niin paljon kuin pystytään. Se mitä tarkoitan on vaikea selitettävä, mutta siis mielestäni ri-taso tarkoittaa sellaista vapautumista, missä periaatteessa voisi konstruoida samat asiat opettavan katan itse ja tietyssä mielessä ainakin toivottavasti saakin uudenlaisen kunnioituksen katan nerokkuutta kohtaan. Tällä tavalla minä ajattelen myös oppikirjoista. Mulla on tapana kehua niitä melko paljon ollakseni opettaja. Kuka tahansa saa mielellään tehdä itse paremman oppikirjan.