Lajiuupumus - Burnout

[Mika]

Virallisten kilometrikorvausten muodossa noita ajoja ei katettu, mutta bensat maksettiin. Koska olin innokas ja nuori (26-27-vuotias) silloin, se kaikki oli uutta ja jännää. Poikamiehenä samaan aikaan baareilin aika ahkerasti. Tuntuu aika hurjalta ajatella moista elämäntyyliä nyt. Luonnollisestikaan en käynyt missään töissä silloin. Leirit ja seminaarit maksoin, ja nehän olivatkin ja taitavat olla vieläkin Choy Lee Futissa aina erittäin kalliita, mutta muuten sain treenata eli ohjata ilmaiseksi.

Jenkkilässä rekisteröin yliopistolle Choy Lee Fut -seuran. Yhtenä keväänä [mention]Tapani[/mention] tuli pitämään seminaaria sinne meille kaikille. Seuramme maksoi viulut. Eli ihan hyvin kaikki sielläkin pelitti.

Suomessa itämaiset lajit olivat kysyttyjä vielä '90-luvulla. Tilanne alkoi kuitenkin olla toisenlainen vuosituhannen vaihtuessa. MMA ja kehälajit olivat kaikkien huulilla, ja se trendi näkyy vieläkin. Sillä peruskurssilla, jolla vuonna 1992 aloitin Choy Lee Futin, oli yli 100 ihmistä salissa ekoissa treeneissä. Se ei ollut edes tavatonta, vaan samaa näkyi muissakin lajeissa. [mention]Faustiino[/mention] kertoi TKD:stä joskus samaa. Ja moni muukin on kertonut samanlaisia tarinoita muista lajeista nihin aikoihin. Sellainen tietenkin automaattisesti antoi paljon motivaatiota.

Kymmenen vuotta myöhemmin olikin aivan erilaista tuoda maahan itämainen laji ja luoda sille perustaa. Se oli kovaa työtä, jossa sai useamman kerran lyödä päätään seinään. Oma treenaaminen, treenien suunnittelu ja ohjaaminen, ohjaaja- ja ensiapukoulutukset, leirit ja seminaarit, yhteydenpito Puolaan, leirimatkojen järjestäminen ulkomaille, ulkomaisten opettajien leirittäminen Suomessa, lajin markkinointi, suhteet muihin kamppailuyhteisöihin, kisojen järjestäminen muiden lajien kanssa... Sitä työtä vain oli todella paljon ja se oli melko epäkiitollista. Eipä siinä juuri jäänyt aikaa tai energiaa muulle elämälle. Vaikken tietenkään yksin tehnyt kaikkea, olin huono delegoimaan ihan siksikin, etten halunnut vaivata muita. Se oli oma oppituntinsa se. Noihin aikoihin ihan muissa yhteyksissä IT-guru [mention]Terhonaattori[/mention] sanoi, ettei kannata tehdä itsestään korvaamatonta. Se jäi mieleeni.

Jos sitä kaikkea olisi tehnyt kymmenisen vuotta aiemmin, tilanne olisi ollut ja olisi varmaan vieläkin erilainen. Mutta nyt kävi näin. Vaikkei siitä ihan hirveästi kiitosta herunut, parhaani tein, virheidenikin kanssa. Se riittäköön. Nyt panostani liikuntakurssien ohjaamisessa arvostetaan kaikilta puolilta ja kurssit ovat koko ajan täynnä. Jokainen valinta johtaa juuri tähän hetkeen, joten hyvinhän tässä lopulta kävi.

Kiitos terapiahetkestä.

[AriJ]

Kymmenen vuotta myöhemmin olikin aivan erilaista tuoda maahan itämainen laji ja luoda sille perustaa. Se oli kovaa työtä, jossa sai useamman kerran lyödä päätään seinään. Oma treenaaminen, treenien suunnittelu ja ohjaaminen, ohjaaja- ja ensiapukoulutukset, leirit ja seminaarit, yhteydenpito Puolaan, leirimatkojen järjestäminen ulkomaille, ulkomaisten opettajien leirittäminen Suomessa, lajin markkinointi, suhteet muihin kamppailuyhteisöihin, kisojen järjestäminen muiden lajien kanssa... Sitä työtä vain oli todella paljon ja se oli melko epäkiitollista. Eipä siinä juuri jäänyt aikaa tai energiaa muulle elämälle. Vaikken tietenkään yksin tehnyt kaikkea, olin huono delegoimaan ihan siksikin, etten halunnut vaivata muita. Se oli oma oppituntinsa se. Noihin aikoihin ihan muissa yhteyksissä IT-guru @Terhonaattori sanoi, ettei kannata tehdä itsestään korvaamatonta. Se jäi mieleeni.

Tuo ohje korvaamattomuudesta minusta liittyy meidän alkuaikoina saamaamme toimintamalliohjeeseen salin pyörityksestä; ala heti katsoa kuka voisi ottaa ohjat sun jälkeen! Aka "älä pidä kesädojoa"

Oma esimerkkini tähän; kun avasin Bujinkan Dojon Vantaalle 2001, niin aloin siinä jo ekoissa treeneissä silmäillä mukaan tulleista potentiaalia, ja Kasken Tuomas nousi sieltä hyvin pian kuin kipeä peukku haarniskaan iskemisen jälkeen

Tuomas-sensei onkin nyt yksi parhaita lajin opettajia Suomessa!

[doomor]

Viisi vuotta täyteen potkussa, tosin vain aktiivisen lukijana. Tämä aihe liippaa niin läheltä omia tämän hetken tuntemuksia ja kuvioita, etten voi jättää kommentoimatta.

Myöskin viimeiset viisi vuotta ollaan menty vuorotyö + kamppailutreeni -kombolla ja tavoitteena ollut aina päästä kisailemaan jossain omista lajeista (BJJ/lukkopaini, thaikku) tai jopa useammassa lajissa. Peruskoulu ikäisenä kilpailin judossa, mistä kaipuu kisatatameille varmasti johtui. Joskus oli treeniä pari kertaa päivässä ja siitä sitten yövuoroihin. Vapaat menikin usein joko treeneissä tai niiden ajattelemisessa tai omien tavoitteiden osalta itsensä psyykkaamisessa. ”Kyllä mä vielä kisoihin lähden!”

Mutta kuten arvata saattaa, vuorotyö toi omat esteensä asioiden etenemiseen. Lisäksi fakta siitä, ettei tässä enää nuoremmaksi tulla alkoi tuntua konkreettisemmalta; ei vaan enää pystynyt treenaamaan riittävästi riittävän kovalla tasolla ja tekemään pitkää vuoroa yhtä aikaa. Noh, kun sitten vuorotyöt jäi hetkeksi tauolle ja aikaa jäi treenaamiselle, alkoi tulla niitä pieniä ja ikäviä loukkaantumisia. Ja treenit niiden myötä tauolle. Vaikkei treeni itsessään koko elämä ollutkkan, tuntui silti siltä, että oli jollain tasolla epäonnistunut.

Kokeilin käydä treeneissä nyt kesällä, jolloin tahti on perinteisesti hieman kevyempi. Vaan tuntuipa pahalta. Terä ja hohto tuntui kadonneen, eikä hommassa tuntunut olevan enää mitään järkeä. Ei harrastamisen kuulu olla näin kuormittavaa henkisesti, eihän? Tein päätöksen, että tavoitteellinen treeni saa nyt jäädä ja sitä myötä myös koko kamppailu harrastus pidemmälle tauolle. Turha se on yrittää väkisin vääntää. Tykkään kuitenkin ajatella asioita aina myös positiiviselta kantilta. Nyt on aikaa kaikkeen muuhun ja löytyipä viimoisen loukkaantumisen myötä kesällä uusi harrastus, jousiammunta. Sitähän tuossa alkupostauksen linkin artikkelissakin jo puhuttiin, että kannattaa tehdä myös jotain ihan muuta, kuin treenata kamppailua.

Jääkö tatamin tuoksu elämästä nyt lopullisesti? Tuskinpa. Tavoitteellisen urheilun osalta todennäköisesti. Toivottavasti. En oikeastaan edes koe potevani varsinaista uupumista kamppailu- ja taistelulajeja kohtaan, vaan pikemminkin sitä niiden tuomaa kilpailuhenkisyyttä ja kilpailuihin tavoittelevaa treeniä kohtaan. Muistelisin joskus ylä-asteikäisenä lopettaneeni judon hyvin samanlaisista syistä. Jousiammunnan myötä kiinnostukseni on herännyt myös taistelulajien ja sodankäynnin historiaan, varsinkin perinteisiin japanilaisiin asetaitoihin ja samurai kulttuuriin.

Summa summarum; kilpailuhaaveet on nyt kuopattu ja nyt on aika antaa kehon ja mielen levätä. Jahka maailman tilanne pandemioineen alkaa laantumaan, saattaa jossain kohtaa tulla hetki, jolloin käännän kurssin kohti jotain perinteisempää, ei kilpailuun tähtäävää lajia, esimerkiksi juuri perinteisiin asetaitoihin syventyvää. Mutta päivääkään en menneistä kadu, vaikkei minusta kilpailijaa tullutkaan. Ei kaikista tarvikkaan tulla.

Vuorotyöt saa myös jäädä, ei niitä oo ihmiselle tarkoitettu..

[Eizei]

Vuorotyöt saa myös jäädä, ei niitä oo ihmiselle tarkoitettu.

I feel you man! Hienoa, että uusi harrastus ja sen myötä ideoita on löytynyt! Kaikkea hyvää ja aikansa kutakin!

[Lasse Candé]

Hyvä viesti!

Motiiveja kannattaa miettiä paljon. Yksi, mikä on tullut vastaan todella monen pitkän linjaan aktiivitekijän kautta, on että yhteisöllisyys on varmaan se, mikä pitää heidät tällaisten lajien parissa.

Lajeja on myös erilaisia. On varmaankin motiiveissa aika isoja eroja vaikkapa Senshidon itsepuolustustreenin ja terveys- ja hyvinvointimotiiveilla harrastetun Taichin välillä.

Esim omassa lajissani Wadossa (minun treenaamanani) on tärkeintä kehittymisen tunne tekniikassa ja muussa taidossa ja kehollinen hyvinvointi. Sellainen laji ei niin helposti poistu kokonaan menulta, vaikka on itselläni ollut matalatehoisella liekillä jo vuosia. Sellaisessa lajissa ei välttämättä yhteisöllisyys ole kovin välttämätöntäkään, kun projekti on paljolti jotakin omaa ja henkilökohtaista. Mutta itse haluan sekä sen oman ja henkilökohtaisen että sen sosiaalisen puolen. (Luulen ja toivon että palailen isommissa määrin treenin pariin ehkä jo syksyllä.)



Jollakin tapaa sitä lajia ja harrastamistaan pitää miettiä ja viisastuakin. Itse huomasin yhdessä kohtaa, että minulle sopii noin klo neljän treenit parhaiten jne. Ja olen miettinyt eri aikoina eri tavoilla kuinka kauan olisi hyvä treenata. Siinä helpottaa se, ettei ole liikaa aikatauluissa kiinni. Toisaalta todella monessa elämäntilanteessa taas juuri aikataulut (esim seuran) ja rutiinit ovat hyväksi.

Mutta ei pelkästään että milloin, vaan myös että miten paljon ja mitä muuta? Pallopelit antavat eri tyyppistä liikunnan iloa ja uskon myös mainitsemasi jousiammunnan antavan. Kaikki tuollainen muodostaa elämässä kokonaisuuden ja kamppailulajit voivat pelittää osana jotakin liikunnaniloa toisellakin tavalla tuottavaa kokonaisuutta paremmin kuin jos kaikki tuntuu puurtamiselta.



Niin, ja kyllä tuo kuulostaa aikalailla tauon paikalta, ellei motivaatiota tule. Ei treenin pidä olla kuvailemallasi tavalla henkisesti kuormittavaa. Nyt ainakin vuosi jotakin muuta! Luultavasti enemmänkin. Ja samaa mieltä vuorotöistä...

[Andy]

Siis hetki. Treenasit kahdesti päivässä, etkä kehittynyt mielestäsi riittävästi, että olisit voinut kilpailla BJJ:ssä? Siis lajissa, jossa jengi menee kisoihin parhaimmillaan suoraan peruskurssilta.

[Lasse Candé]

Tässä hyvä juttu Aleksi Nurmisesta, 28-vuotiaasta vapaaottelijasta.

https://www.is.fi/urheilulehti/parhaat/ ... 94684.html



Oikeastaan tämä sopisi muuten paremmin ylikuntoa tai vastaavia fyysisen puolen juttuja käsittelevään ketjuun, mutta kuvaukset ovat paljon vahvemmin sen henkisen puolen oireiluissa ja suhtautumisessa lajiin, minkä takia laitoin tähän.

Ilmeisesti tuosta ylikunnosta ja muista ongelmista on palauduttu melko pitkälti ja homma pelittää nyt hieman rauhallisemmin. Tavoitteellisuus alkaa silti nostamaan päätään ja lopummalla saattaa lukijalla levitä optimismista myös hymy huulille.



Tämä on yksi parhaista vastaantulleista suomenkielisistä aihepiiriemme teksteistä pitkään aikaan, eli vahva lukusuositus!

[doomor]

Siis hetki. Treenasit kahdesti päivässä, etkä kehittynyt mielestäsi riittävästi, että olisit voinut kilpailla BJJ:ssä? Siis lajissa, jossa jengi menee kisoihin parhaimmillaan suoraan peruskurssilta.

Kisat jäi aina väliin töiden takia, kun pääosin kaikki viikonloput oli kokonaan tai osittain töitä. Lajitreeniä ei toki ollut kahdesti päivässä juuri koskaan, vaan mukana oli tietty kuntosalit ja lenkkipolut. Oma pointti ei ollut se, ettenkö olisi taitojen takia pystyny kisoihin osallistumaan. Ylirasitustilaankaan en koskaan itseäni vetänyt, edelleen siis liikun ja nautin siitä. Kyse oli siis siitä, että loin itselleni liian korkeat tavoitteet käytettävissä olevaan aikaan nähden; Tottakai kisoihin oltiin menossa voittamaan. Samalla piti näyttää töissä, että mihin sitä oikein pystyy (vaihdoin turvallisuusalalle siinä 25-vuotiaana, samoihin aikoihin kun aloitin kamppailut. Vuorotöitä tehnyt jo aiemminkin). Näin jälkeenpäin ihan järjetöntä. Toivottavasti selkeytti!

Tässä hyvä juttu Aleksi Nurmisesta, 28-vuotiaasta vapaaottelijasta.

Hyvä artikkeli!

Itsellä tulee puolen vuoden päästä 30v täyteen, eli iän puolesta ei harrastamiselle vielä mitään esteitä välttämättä kymmeniin vuosiin. Ensin vaan saatava mentaalipuolelta ajatukset kuntoon sen suhteen, miksi ylipäätään treenaa ja/tai harrastaa.

Kiitos kommenteista!

[Kari Aittomäki]

Minusta hiukan tuntuu näitä lukiessa että sällit eivät ole oikeen sisäistäneet sitä että kroppa ja pönttö pitää totuttaa tehoharjoitteluun.
Ei se mene niinkuin leffoissa että aletaan vaan juosta aamulenkkejä ja ladataan päiv täyteen, ei sitä kestä pää eikä kroppa.
Oikeat urheilijat treenaavat pirun pitkään treenaamista, vasta kropan (psykofyysisen kokonaisuuden) ollessa valmis aletaan takoa kunnolla.

[Mika]

Doomor, nuo ovat oikeasti kovia juttuja. Se on hyvä että olet osannut purkaa sitä noin ja osaat suhtautua siihen rakentavasti.

[Lasse Candé]

Minulta menee vähän ohi, keneltä Kari tarkalleen kokee noiden asioiden menneen ohi. Erityisesti kiinnostaa kuitenkin miten tämä näkyy kirjoituksissa. On kuitenkin eri asia puhua burnouteista kuin varsinaisesti olla yllättynyt sellaisten olemassaolosta, jos siis tarkoitat jotakin tuollaista?

[Kari Aittomäki]

En mä nyt ketään erikoisesti tarkoittanut vaan tuota yleissävyä.
Ei sitä kovanharjoittelurautaa voi alkaa muokata jollei ahjo ole tarpeeksi kuuma.
Ja se kuumeneminen ottaa aikaa, kaikessa treenissä on peruskuntokausi se kivijalka johon rakennetaan.

Mä olen katsellut kun ripari-ikäiset hiihtäjätytöt vetää sauvat kädessä pitkin mettiä kuuttakin tuntia putkeen.
Pohja pitää tehdä. Ja hiihto on syklistä, matsaaminen epä.
Pulssileikittely on välttämätöntä mutta sitä ei voi tehdä ilman pohjia.

Kuunon kanssa tästä juteltiin kun molemmat treenas kovia tuntimääriä vuorokauteen ilman varsinaista kondishuipputavoitetta.
Funtsailtiin siinä että oiskohan se karaten monomaaninen perustakominen fyysisellä tasolla myös peruskuntotreeniä.
Kuunohan aloitti karatella ennen jutsuun siirtymistään.
Ja me molemmat treenattiin aika-ajoin parikertaa päivään, kovalla intensiteetillä.

Ei traditiomaailma ja urheilullinen hahmotus kaukana toisistaan ole.
Pitää vaan rakastaa treenaamista ja uupumusta.

[Kai Kastemato]

Luulisin, että aika usein uupumisen syy on siinä, ettei osata valita tai ei ymmärretä sen välttämättömyyttä. Voidaan valita tapa, jolla on mahdollista päästä jonkun homman terävimpään kärkeen, oli se sitten UFC, kitarasoolot tai aivokirurgia, mutta ei muisteta että sitten pitää valita jotain pois.

Ehkä tässä on taustalla joku aikamme vinoutuma, tuntuu ainakin että nykyään kun on helppoa seurata vaikka huippu-urheilijoita aateekoossa, niin tulee helpommin samaistuttua heidän elämäntapaansa ja samalla unohtuu, että heidän ei aina tarvitse jumpata korporaatiojudoa kahdeksasta neljään ja iltapalaverit päälle, tai jos täytyy niin ainakin lasten vieminen nappulaliigaan ja viulutunneille kahdeksan päivää viikossa on harvinaisempaa kuin väestössä keskimäärin. Ja lisäksi ihan siitä omasta vertaisryhmästäkin löytyy Jenni (nimi muutettu), joka hauduttaa jotain mokkapaloja tuntikaupalla kun naapurit tulevat kylään ja Heikki opetteli kansanopistossa espanjaa, kyllä se olisi hyvä kieli osata. Sitten pikaruokaummetustaan purkaessa itselle selattua arvottomuuden tunnetta lähtee paikkaamaan, niin saattaa loppua kellosta tunnit ja äijästä patterit.

Pitäisi opetella tyytymään niin määrässä kuin laadussakin siihen riittävän hyvään ja jättää se optimaalinen ja paras mahdollinen esimerkiksi hammasharjamainoksiin. Paitsi tietysti jos ihan oikeasti on intohimoa johonkin, jolloin taas pitää sitten karsia aika ankarasti.

Tai jotain, mun track recordillani ei näistä kannattaisi oikeastaan puhua mitään.

[doomor]

Luulisin, että aika usein uupumisen syy on siinä, ettei osata valita tai ei ymmärretä sen välttämättömyyttä. Voidaan valita tapa, jolla on mahdollista päästä jonkun homman terävimpään kärkeen, oli se sitten UFC, kitarasoolot tai aivokirurgia, mutta ei muisteta että sitten pitää valita jotain pois.

Ehkä tässä on taustalla joku aikamme vinoutuma, tuntuu ainakin että nykyään kun on helppoa seurata vaikka huippu-urheilijoita aateekoossa, niin tulee helpommin samaistuttua heidän elämäntapaansa ja samalla unohtuu, että heidän ei aina tarvitse jumpata korporaatiojudoa kahdeksasta neljään ja iltapalaverit päälle, tai jos täytyy niin ainakin lasten vieminen nappulaliigaan ja viulutunneille kahdeksan päivää viikossa on harvinaisempaa kuin väestössä keskimäärin. Ja lisäksi ihan siitä omasta vertaisryhmästäkin löytyy Jenni (nimi muutettu), joka hauduttaa jotain mokkapaloja tuntikaupalla kun naapurit tulevat kylään ja Heikki opetteli kansanopistossa espanjaa, kyllä se olisi hyvä kieli osata. Sitten pikaruokaummetustaan purkaessa itselle selattua arvottomuuden tunnetta lähtee paikkaamaan, niin saattaa loppua kellosta tunnit ja äijästä patterit.

Pitäisi opetella tyytymään niin määrässä kuin laadussakin siihen riittävän hyvään ja jättää se optimaalinen ja paras mahdollinen esimerkiksi hammasharjamainoksiin. Paitsi tietysti jos ihan oikeasti on intohimoa johonkin, jolloin taas pitää sitten karsia aika ankarasti.

Tai jotain, mun track recordillani ei näistä kannattaisi oikeastaan puhua mitään.

Hyviä pointteja.

Omalle tekemiselleen tulee helposti sokeeksi. Ei nähdä tai ei haluta nähdä, että homma alkaa menemään retuperälle.

Lisäksi massa saleissa, suosittujen lajien parissa perus treenaajalle ei välttämättä synny sen syvempää henkilökohtaista kontaktia valmentajaan/valmentajiin, eikä välttämättä siten saada oikeanlaista kuvaa siitä, miten homma tulisi hoitaa. Lähinnä yleisenä ajatuksena. Onko kukaan huomannut vastaavaa?

[Andy]

Minusta hiukan tuntuu näitä lukiessa että sällit eivät ole oikeen sisäistäneet sitä että kroppa ja pönttö pitää totuttaa tehoharjoitteluun.
Ei se mene niinkuin leffoissa että aletaan vaan juosta aamulenkkejä ja ladataan päiv täyteen, ei sitä kestä pää eikä kroppa.
Oikeat urheilijat treenaavat pirun pitkään treenaamista, vasta kropan (psykofyysisen kokonaisuuden) ollessa valmis aletaan takoa kunnolla.

Minähän tein juuri näin vuonna 2005, kun olin hurahtanut potkunyrkkeilyyn, enkä ajautunut ylikuntoon. Nykyisen tietämykseni perusteella niin olisi pitänyt käydä lähes varmasti. Olin 28-vuotias, opiskelin puolipäiväisesti, tein puolipäivästä (ei fyysistä) työtä ja aloin yhtäkkiä treenaamaan kahdesti päivässä kilpaurheilijatasolla, kun aiempi treeni oli ollut harrastekuntoilijan luokkaa.

Olen jälkikäteen analysoinut, miksi tämä aivan älytön projekti onnistui. Syynä on kolmen tekijän yhteisvaikutus:

1. Olen lahjaton potkunyrkkeilijä, käytännössä todella hidas mutta kestävä. Tämä aiheuttaa sen, että kykenen treenaamaan todella suuria määriä, koska en pysty koviin irtiottoihin jotka olisivat lajisuorituksessa todella tärkeitä, mutta kuormittavat sekä lihaksistoa että keskushermostoa.

2. Olen psyykkisesti sellaista tyyppiä, että mielelläni keskityn johonkin asiaan todella intensiivisesti, eikä se kuormita minua henkisesti. Jos olen kiinnostunut potkunyrkkeilystä, nimenomaan haluan keskittyä siihen ja esimerkiksi rentoutuakseni katson potkunyrkkeilyotteluita sen sijaan että tekisin jotain aivan muuta. Tämä on harvinainen piirre ihmisessä.

3. Pääsin heti alusta Lepan pätevään valmennukseen, jossa harjoitusohjelma suunniteltiin niin että siinä on myös palauttavia elementtejä. Kokonaiskuormitus oli erittäin kova, mutta jokainen harjoitus ei ollut kova. Ehkä ikäni ja aiemman kamppailulajikokemukseni vuoksi ( = senseikultti) myös uskoin valmentajaa, enkä alkanut muokkaamaan treeniohejlmaa.

Olen siinä käsityksessä, että yhdenkin näistä kolmesta tekijästä puuttuminen olisi aiheuttanut vakavan ylikunnon muutamassa kuukaudessa. Siihen aikaan en tietenkään ymmärtänyt tätä vaan olin siinä uskossa, että totta kai tämä onnistuu, eikä tässä ole mitään ongelmaa.