Miten ja miksi aloititte kamppailulajin harrastuksen?

[Ikkyu]

11-vuotiaana Star Wars valosapeleineen oli kova juttu. Vanhemmat olivat koittaneet keksiä minulle jotain pitkäkestoisempaa urheiluharrastusta ja äiti näki lehdessä kendon peruskurssin mainoksen. Viime syksynä tuli 20 vuotta miekkojen heiluttelua ja hameeseen pukeutumista täyteen (ja kendokin on yhä mukana pitkän tauon jälkeen tasaiseen 2 kertaa/vuosi -tahtiin).

[AriJ]

Mielenkiintoista olisi tosiaan kuulla miten ihmiset valitsevat lajin ja seuran.

Alenperin tuota lajivalintaa kun Lappeenrannassa kavereiden kanssa päissämme pohdittin, niin vaihtoehdot oli judo ja karate, ja judo tuntui silloin rajoittavammalta, joten karateen päädyttiin (tyylisuuntiakin oli tarjolla vain se yksi, eli Shūkōkai).

Karate taas lopahti siihen kilpailun painottamiseen, se kun ei ollut itselleni ollenkaan se kiinnostuksen aihe (ja meinasinkin ryhtyä painottamaan kata-harjoitteluun)...

....mutta sitten tipahti postilaatikkoon ilmoitus Ninjutsu-seminaarista Porvoossa, ja siellä kohdattu oppi kattoikin koko sapluunan aseettomasta etäisyydestä ja otteesta toimimisesta aseelliseen meininkiin.

Koska tuo oli lajin Suomeen saapumissemma, niin pioneereiksihan sitä ystävän kanssa pääsyttiin, oma treeniporukka perustettiin, Japaniin päädyttiin, opettajaluvat saatiin... jne. jne.

Itselle tuo lajin ja seuran valinta on aina ollut tavallaan pakon sanelema - ei ole ollut vaihtoehtoja

[Jasse]

Hyvä ketju

Koska He-man, Turtlesit, Karate-kid, Snake-Eyes ja Strom-Shadow. Aloitin karaten seitsemän vuotiaana. Kun luin Östermanin "maailman kamppailutaidot" niin halusin oppia kaikki ne kaikki Kokeilin painia, aikidoa, teakwondoa, taidoa, judoa, eskrimaa ja ninjutsua kunnes innostuin "Ultimatesta" ja aloin treenaamaan shootfightinkia, potkunyrkkeilyä ja BJJtä. Kolmisen vuotta sitten liityin Katori Shinto ryun jäseneksi josta näin vanhempana saa ammennettua aika lailla. Tänä vuonna tulee 30v lajien parissa täyteen.

[Lasse J]

Olin meidän koululla käymässä yhtenä iltana ja näin siellä karatekoja treenaamassa. Minuun teki vaikutuksen kihonin täsmällisyys. Kypsyttelin asiaa muutaman kuukauden ja ilmoittauduin peruskurssille tammikuussa 1974.

Kurssin vetäjällä oli ihan oranssi vyö ja seuran korkein vyöarvo oli vihreä. Isolta kirkolta Meidokanista meillä kävi treenejä vetämässä ihan sininen vyö eli sellainen Jessen tasoinen henkilö (Kim Isaksson, nykyään 9. dan). Ja kun musta vyö (joita oli Suomessa sillon 6 kpl) tuli pitämään vyökoetta niin silloin olo oli kuin olisi nähnyt Ukko Ylijumalan (Oiva Leimu, nykyään 4. dan).

[flammee]

Isoveli taisi saada karateen mukaan. En ollut erityisen liikunnallinen silloin ja vaikutuksen teki se että se oli varsin monipuolista sekä mukavaa liikuntaa, sekä sosiaalistakin aktiviteettia ilman joukkuelajien huonoja puolia. Sen jälkeen motivaatio onkin paljolti pyörinyt noissa tekijöissä.

Tauollahan tässä ollaan, tarkoitus olisi vielä joskus..

[Andy]

Tämä on hyvä ketju. Seuraavaksi sitten miten ja miksi lopetitte kamppailulajin harrastuksen?

viewtopic.php?f=29&t=20239

[Eizei]

Aika samanmoista meininkiä, kuin monella muullakin. Alkuperäinen kiinnostus kasarin alun lapsena ninjaelokuvista ja muista kymppikiskan B-luokan action leffojen kansista. Myös C64 peleistä jääneet mieleen Ninjat, Kungfu Masterit, Exploding Fistit ja Int. Karatet yms. Veli meni neljä vuotta edellä ja aloitti karaten Jyväskylässä, johon itsekin 1991 (Shotokan /C. Mayer). Ei kestänyt varmaan kuin yhden koulukauden. Kolmiportaisesta graduointitsydeemistä saatiin harjoitusparini kanssa kurssin ainoina korkein arvio. Varmasti osaltaan tämän takia Karatesta jäi jotenkin fiilis, että lahjoja tällaiseen oli. Veli veteli pidempään, itsellä loppui vähän sen jälkeen, kun remmissä kulkenut luokkakaveri lopetti.

Muuten liikunnalliset kykyuskomukset eivät olleet korkealla. Olin ketterä, mutta heikko, vuosikurssini pienimpiä ja heittopussina tottuneesti. Sellaista lumipesutason paininahistelua oli aika paljon. Altavastaajana keksin, että taitaa vaan olla niin, että heikkoon paikkaan ja mielellään ensiksi, jos meinaa pärjätä. Kärrynpyörät ja takakiertopotkut eivät auta, olivat melko hyvin hallussa jo ala-asteella. Yleensä kuitenkin hyväksyi sen kyykytyksen räpiköiden vastaan, koska eipä ollut useasti tosi kyseessä, myllyttäjä oli yleensä jonkin sortin kaveri. Mulla ei ollut pelisilmää tahi kiinnostusta joukkuepeleihin, kokeilin vähän kaikkea, tuntui, että muiden jaloissa. Välineillä kikkailu sen sijaan kiinnosti. Kävin katukorismeiningillä kikkailemassa pallolla, en tykännyt pelata edelleenkään. Koripallon heittäminen on kuningasliike jousimaisen ja kokonaisvaltaisen kehonkäytön edistämiseen. Uskoisin, että tuosta oli apua tulevassa kampittelumeiningissä. Karaten jälkeen tulivat hullut teinivuodet. Tein lähinnä typeryyksiä ja olin arestissa, jolloin tietokone oli aika hyvä kaveri. Puntilla tuli käytyä aktiivisesti isoimman kasvupyrähdyksen aikaan, ninjailukiinnostus ei loppunut, mutta omien kykyuskomusten nousua lukuunottamatta Karatesta jäi tympeä kuva. Homma oli pelottavankin kurinalaista. Sensei antoi lapsille runtua. Korjaili nopeilla snäppipotkuilla asentoa. Ei ollut tavatonta, että lapsosta kaatui, kun miekkonen monotti kintuille tai uhkaavan lähelle haaroja. Ja vaikutelma jäi, että vahinkoja sattui.

Veli aloitti Hanmoodon 1993. Kävin katsomassa näytöksen ja hyvänen aika. Sinivöinen jätkä tekee vapaaohjelmaa kaksi alumiininunchakua käsissään ja hyppää kesken kaiken voltin takaperin. Näytös oli suomivetoinen, eikä lajiopettaja Jinsu muistaakseni tehnyt juuri mitään, patsasteli vaan. Oli nopeasti saanut aika vaikuttavan näytösryhmän kasaan. (laji tuli kaupunkiin 1991) Veli kirjoitti nimen lappuun, mulla dilledongteinivuodet aluillaan ja tympeät karatemuistot painoivat vielä kupissa. Aloitin 1998 alussa, kun veli toi seuran kotikylälle Muurameen. Hän lähti sitten inttiin ja mun "valmennushommat" alkoivat noin 6kk harrastustaustalla. Vaikka veli veteli edellä, oon tainnut olla aina vähän enemmän hojointoilija. Se otti tehot irti ja pystyi salin ulkopuolella miettimään muitakin asioita. Tiensä veikin kamppailu-urheilupuolelle, mikäli oli kohdallaan varmasti hedelmällinen ratkaisu. Mä laitan vieläkin aina vähän hanmoodoa aamukahviin, sillai kokonaisuutena: vähän sitä, vähän tätä ja sit maistellaan. Lajissa kiehtoi rennompi salikulttuuri, monipuolisuus (erityisesti potkut), ja että se kertoi korostavansa asioita, joilla heikompi voi voittaa vahvemman. Hyvät arvot ja kuppaisille nettisivuille ja A4:sille painetut ideologiat kuitenkin jossain määrin kiinnostivat.

Huomasin kehittyväni Hanmoodossa nopeasti ja nauttivani harjoittelusta. Se oli isoin juttu, tuntui että löytyi oma juttu. Vedettiin myös ihan hyvin jengiä mukaan salille. PIenen kyläpahasen eka peruskurssi veti reilut 10hlö kurssille, mutta pari vuotta myöhemmin pienessä painisalissa pyöri yhdellä molskilla jo viidestä kuuteen kymmeneen henkilöä. Keski-Suomessa harrastajia oli enemmän, kuin tänä päivänä maassa yhteensä. Paini olikin ainoa kamppailulaji, jota kunnassa oli lisäksemme tarjolla.

Onpas tapahtunut tuon jälkeen... Pieni off-topic jatke tuohon, jospa tarinassa sulkeutuisi jonkinlainen ympyrä:

Hanmoodoa edelleen. Koronan vuonna perustettiin muutaman dinosauruksen kanssa uusi lajiorganisaatio. Vuosi on ollut mitä se on ollut, mutta vastaanotto on ollut skenessä hyvä. Maltilla odottaen parempia aikoja. Harkinnassa on mahdollinen paluu tuohon samaan painimolskiin vuoden sisään ja hanmoodon nostaminen tuhkasta vanhalla ja kenties tulevalla kotikylällä. Aikanaan ahdisti se, että kaikki lähtivät pois (myös valmentajat). Nyt se olisi kutakuinkin unelmatilanne laittaa se 3-5 vuotta likoon paikalliseen nuorisoon ja antaa heidän lähteä kotipesästä viemään ilosanomaa uusille paikkakunnille. Sulkeutuuko ympyrä, sen aika näyttää. Pieni askel ihmiskunnalle, suurempi askel Muuramelle.

[Eizei]

Ai niin yksi tärkeä leffavaikute jäi mainitsematta. Tämä mies. Jotenkin ukon kehonkäyttö ja tapa tehdä jäivät mieleen. Aika moni edeltäjä, aikalainen ja jälkeensä tullut näyttää jäykältä tapaukselta rinnallaan. Diggasin lapsena ja diggaan vieläkin. Jotenkin hienoa, että mukulana erotti jotain sellaista, mitä arvostaa vieläkin korkealle. Ehdottomasti suurin lapsuuden elokuvaidoli, jolla on ollut vaikutusta omaan tekemiseen.

[Nommo]

Kävin elokuussa 2018 naisten itsepuolustuskurssin. Tämä kesti vaivaiset 4 t, mutta huomasin homman niin veretseisauttavan hauskaksi että lisää piti saada. Pohdiskelin karatea ja Krav Magaa, ja päädyin jälkimmäiseen. Sitä muutama tuttavakin suositteli.

Olin tuolle naisten IP-kurssille ilmoittautunut jo keväällä, mutta kuinka ollakaan hirmuisen hellekesän aikana tuolloin vuonna 2018 keväällä oli kaksikin ikävää kohtaamista ilmeisesti jonkinlaisissa aineissa olevien juippien kanssa. Mitään ei sinänsä tapahtunut, mutta koin tilanteet erittäin ahdistaviksi. Näin ollen en todellakaan ole katunut sitä että aloitin IP-lajin.

Tänä vuonna saatan tutustua BJJ:hin, koska matto ja otteet on alkanut kiinnostaa. Varsinaisesti olen kyllä aiemmin mieltänyt itseni lyöntikeskeiseksi yksilöksi. Mutta jos joutuisin IP-tilanteeseen, tuskin näillä koivilla karkuunkaan pääsisin, joten olen mietiskellyt josko hunsvotilta kannattaisi vaikka kuristaa taju pois.

Taustalla tietenkin iänikuiset koulukiusaamiset jne. Arka luonne, introvertti ynnä muuta. Niin aina...

[halmehe]

Tuli luettua Judo Aikido Karate (Korpiola/Päiviö/Kihlberg) ja aloitettua Takadon ekalla kurssilla.

[Kari Aittomäki]

Mullakin oli tuo kirja ja kaikki tekniikat matkittiin.
Aikido oli paha hahmotus ilman mallia.

Vastaavasti, miksi aloitin laskuvarjohyppelyn.
Halusin addre- ja endorfiinikylvyn ikäänkuin päivänpaisteisemmin. Rimpuilin ikäänkuin poiespäin aivotatuoinnistani.

Häneksi meni, alko v-tuttaan se jengi rehvasteluineen ja puolihaastimisineen ja hyppääminen kävi vaan tylsäksi.
Tuli lasekttelu mieleen, samoin kävi sille. Oon laskenu kakarana mittani täyteen ilmeisesti.
Kiipeily loppu ku ku paino nousi yli yhsikympin ja kanoottipeli.. ois saattanu jatkuakin jos ois ollu jokia ja kenties rapidseja kauhoa.
Mutta pelkkä merimelonta.. mälsäksi kävi.

Mukiloimaan piti päästä.
Tauti mikä tauti.

[halmehe]

Mullakin oli tuo kirja ja kaikki tekniikat matkittiin.
Aikido oli paha hahmotus ilman mallia.

On se paha vaikka tässä on jokunen hetki tullut lajin parissa. Joku pakkomielle jääny selvittää itselle mitä se on ja miksi. Sellasta vuoristorataa. Tajuan ja en. Ehkä jokaisen oma aikido on oikea juuri hänelle itselleen kuten sanotaan tulkoon jokainen autuaaksi uskossaan. Jotenkin sinut kaikkien muiden treenattujen lajien kanssa, mutta toi on piikkinä lihassa. Kait mä sitä suhdettani lajiin selvittelen lopun ikäni vaikken tatamille koskaan menisikään.

[Puni]

Aivan aikojen alussa, ~87, oli hauskan näköisiä pyjamia Kangaslammin Manttaaliseurakunnan talolla. Hiihdettiin takarivissä pari kaverin kanssa minkä kyettiin, mutta, noh, apinointiahan se vain, "Karate".

Sitten myöhemmin tuli Jinsu ja Varkauden liikuntatalolla pidetty 6h treenit ja "näytös" jossa itse pääsi kaatuilemaan, Han Moo Do oli itseasiassa melko pitkäänkin pienen kaveriporukan veruke kokoontua Harjurannalla, Kangaslammilla. Hankittiin vehkeitä ja vaikka mitä, mutta tosiasiassa tais olla Volvo-miehen pirtukauppa, mikä meitä loppujen lopuksi yhdisti.

Mistä itse katson todella aloittaneeni, oli Varkaudessa, WT-Taekwondon parisssa 90-luvun alulla, varmaan 30-henkinen kaveriporukka lähti kuka milläkin syyllä treenaamaan; toiset itsepuolustamaan, toiset potkimaan, joku laihtumaan ja joku muuten vaan. Itse menin, koska näytöksessä oli hyvännäköisiä tyttöjä. Toisiin treeneihin taisi tulla peräti kaksi ja kolmansiin itseni mukaan luettuna yksi kaveri porukasta, samalla tiellä yhä, vaikka päälaji, tai oikeastaan tyylisuunta sittemmin vaihtui ja kauniit tytöt ovat joko menettäneet arvoaan tai vähentyneet piireissä.

Rehellisyyden nimissä kisailun lopettamisen ja sairastelun jälkeen pyjamajumppa on vakavasti katkolla, osin fyysisistä, osin motivaatiollisista syistä johtuen. Ehkä etelä nousee vielä.

[Ars Dimicatio]

Olen aloittanut ja lopettanut lajeja useaan kertaan. Aloittamisen syy on aina ollut oikeastaan sama: Jotain kamppailullista pittää tehdä. Lopettaminen on aina liittynyt paikkakunnan vaihtoon ja siihen, että uudessa paikassa ei ole ollut vanhaa tuttua lajia ja porukkaa. Oikeastaan vain viimeisimmän aloittamisen, Niten Ichi Ryun, osalta syy on hiukan erilainen. HEMAilu jatkuu edelleen ja siinä pääsee kyllä kamppailemaan, mutta vastapainoksi HEMA:n hyvin vapaamuotoiselle ja kokeilulliselle tekniikan kehittelylle halusin lähteä kokeilemaan miten sitä teräaseellista väkivaltaa on noin perinteisesti harjoiteltu.

[Jklak]

Vuonna 1985 olin teininä aika hukassa mutsin itsarin jälkeen. Isä näyttikin minulle telakalta tuomaansa mainoslehtistä judokurssista Turussa. Minulla oli kyllä alkeellinen kuva mistä oli kyse. Meinin paikalle ihan jotta saisin jotain tekemistä ja muuta ajateltavaa. Sittemmin selvisi että kyseessä oli hyvinkin pieni ryhmä jonka vetäjäkin oli ikäiseni vihreä-vyö tyttö ja vuoden vanhempi poika. Kyseinen ryhmä joka kuitenkin harjoitteli samoissa tiloissa kuin Turun Budokwai, joten näin hetimiten myös 'oikeita' judokoita. Budokwain Mustat vyöt omaavat opettajat Reijo Ojalan ja Teppo Uimonen olivat karsmaattisia ja toimivat minulla yhä opettajuuden esikuvina. Kaikki budopiireissä eivät kuitenkaan olleet aina kovin mukavia ja opetuksellinen ote oli toisinaan heiveröinen. Tatamit ja dojo olivat käytöstä poistetussa, ajat sitten puretussa tehdasrakennuksessa jossa oli talvella niin kylmä että tatamin reunoilla piti tatameista pyyhkiä huurre pois ennen treeniä. Treenien karuus on jäänyt mieleen ja tuolloin ajateltiin että se kuuluu asiaan...

Kun ko. teollisuusrakennus purettiin, dojo siirtyi Lonttisiin ja samalla vaihdoin seuraa Budokwaihin. juuri ennen vihreän vyön gradua loukkasin polveni ja budo jäi tauolle kun ylppäritkin oli edessä. Intin jälkeen koitin tehdä come backiä ja se lähtikin hyvin liikkeelle. Dojo siirtyi Parkerin tiloihin ja siellä kiinnostuin budokwain aikido-jaoston touhuista. Petteri Silenius oli tuolloin jo lähtenyt Budokwaista vieden leijonanosan aikidokoista mukanaan ja treenasin sitten seuraan jäljelle jääneen aikidoryhmän kanssa. Porukkaa veti tuolloin Risto Vaihinen kunnes lähti Kiinaan johonkin työprojektiin. Teemu Kurki jatkoi Riston jälkeen aikidojaoston vetoa.

Olin jo muuttanut Raisiosta Turkuun naisystäväni kanssa ja jatkoin treeniä. Tuskastuin kun mitään vyökokeita ei aikidossa saatu järjestettyä useampaan vuoteen, ja niin vaihdoin seuran Turku Aikikaihin joka treenasi tuolloin Nahkurinkadulla. Paikan tiesin kun lukiokaverini oli treenanut siellä karatea Jalamon opissa. Siellä olikin sitten oikein budofiilinki kun tuli sivusta seurattua myös Ilpo Jalamon ja Kaj Westersundin vetämiä treenejä. Aikidossa rupesi bokkenin ja jo-sauvan käsittely kiinnostaa yhä kuumemmin joten jatkoin moista miekkatreeniä Turun kendoseura Rendainossa. Sen jälkeen onkin tullut oltua siellä ja täällä...