Milloin tulisi lopettaa kamppailulajien harjoittelu?

[Eelo]

Tässä ketjussa käsitellään kamppailulajien lopettamista ja lopettamiseen liittyviä syitä. Olen itse paininut kyseisen kysymyksen kanssa jo vuosia ja olisi erittäin hienoa lukea muiden pohdintoja asiasta.

Osakysymyksiä:
(1) Missä tilanteissa ja mistä syistä olisi hyvä lopettaa kamppailulajien harrastaminen?
(2) Tulisiko lajien harrastamista vähentää lopettamisen sijaan?
(3) Voiko harjottelun lopettamisen jälkeen toimia kamppailulajien parissa?
(4) Onko lopettaminen oikeasti koskaan mahdollista?
(5) Onko lopettamisessa kysymys identiteettiin liittyvistä kysymyksistä?

Ehdotuksia lopettamisen syiksi:
- Kun ei ole enää kilpailullinen
- Vammat
- Kiinnostusta ei ole
- Ajan puute
- Ei löydy sopivaa porukkaa/lajia
- Erotetaan seurasta
- Itsetuntoon liittyvät ongelmat

Laitan erilliseen viestiin omia pohdintojani!

[Eelo]

Olen itse suhteellisen kilpailuhenkinen ja koen suurta nautintoa kehittymisestä, erityisesti suhteessa muihin harjoittelijoihin. En kuitenkaan erinäisistä syistä ikinä saanut kilpauraa käyntiin ja olenkin eräänlainen "salitiikeri", joka kepittää alottelijoita salilla ja nauttii siitä. Olen kamppaillut jollain tasolla jatkuvasti vuodesta 2005 (vai olikohan se 2006?) lähtien ja koen kamppailun eräänlaiseksi pakonomaiseksi tarpeeksi, puhtaaksi olemisen ja toimisen muodoksi.

Vammojen kanssa olen ollut vähän epäonninen ja vähän isompia leikkauksia minulle on tehty molempiin ranteisiin, selkään, vasempaan jalkaan ja vasempaan kyynerpäähän. Pari proteesiakin on jo kehossa. Näiden lisäksi mua on kolmesti käytetty lattiassa päästä tavalla, joka on vaatinut lääkärin tarkastuksen. Viimeisimmät vammat ranteisiin ovat jo fyysisesti tehneet painin mahdottomaksi, mutta lyöminen onnistuu jollain tavalla vielä. Tiedän vammojen kasaantuvan ja riskit kasvavat. Vammat alkavatkin olla sellaisia, että työkyky on jossain määrin heikentynyt eikä musta raksamiestä enään saisi millään. Nykyisten hommien vuoksi päävammojakaan ei oikeastaan voi enää ottaa.

Isona miehenä olen aina kärsinyt harjoituskavereiden puutteesta. Tämän takia kehittyminen on ollut hidasta jo pitkään ja käytännössä taitotasoni oli huipussaan joskus 2012 lajissa kuin lajissa. Tämä on tietysti epämotivoivaa niin minulle kuin pienemmille harjoituskavereilleni, jotka joutuvat treenaamaan kanssani. Pidän myös eettisti vähintäänkin ongelmallisena, että minä pyrin toteuttamaan itseäni hakkaamalla pienempiä kavereita, joila ei ole edes teoriassa mahdollisuutta pysyä mukana tahdissa.

Näistä seikoista huolimatta pidän kamppailulajien lopettamista mahdottomana, kamppailua täytyy muodossa tai toisessa tehdä. Olenkin siirtynyt enemmän valmennuspuolelle, mutta jostain syystä katselu ja auttelu ei raaputa sitä kutinaa mikä liskoaivoissa piilee. Olenkin tullut siihen lopputulokseen, että kamppailulajit ovat niin iso osa identiteettiäni, että olen koukussa tähän toimintaan ja siihen liittyviin voimafantasioihin vielä pitkään!

[YJT]

Ei ole yhtä syytä harjoitella kamppailulajeja, joten ei ole yhtä syytä lopettaa. Jos jokin yksi syy lopettaa pitäisi olla, niin se olisi ehkä se, että mikään niistä syistä joiden takia treenasi, ei päde enää.

1. Esim jos ei nauti siitä enää, tai se haittaa muita, elämän tärkeämpiä osa-alueita
2. Jos se tuntuu hyvältä; esim jos aika ei riitä mutta halua olisi, niin vähentäminen voi olla järkevämpää kuin kokonaan lopettaminen
3. Riippuu varmaan lopettamisen syistä; esim jos vammat estävät treenaamisen eikä halua vaihtaa sellaiseen lajiin jota voisi treenata, niin varmaan esim seuratoiminnassa on sopivia tehtäviä
4. Totta kai on. Varsinkin jos ei ole elänyt ja hengittänyt kamppailua, niin käsittääkseni esim peruskurssin jälkeen lopettaa aika moni
5. Voi olla joissakin tapauksissa. Luulen että aika usein on kysymys ihan käytännön syistä (esim ajankäyttö, seura lopettaa eikä lähellä ole muita seuroja tai itse muuttaa, jne)

Tässä varmaan tarkoitettiin henkilöä joka on treenannut ja kilpaillut huipputasolla, eikä niinkään satunnaista treenaajaa, mutta toisaalta tuo lopun kokoelma syistä antaisi tilaa myös satunnaisesti treenaavien lopettamisesta keskustelemiseen.

[Lasse Candé]

Erittäin loistava aihe.

Koska lainauslaatikot on esterin ruuminosasta jossa sataa, laitan kysymykset implisiittisesti mukaan vastauksiin.



1. Lajien harrastaminen kannattaa lopettaa mistä tahansa syystä, jos ei ole enää mielekästä laajemman elämänkuvan kannalta jatkaa, eikä keksi tapaa muokata harjoittelua sellaiseksi että jatkaminen kannattaisi.

2. Treenaamisen vähentäminen on erittäin validi tapa lopettamisen sijaan. Ehdottaisin silti vähentämisen sijaan fokuksen vaihtoa. Nuoret haluavat temppuja, kovaa fyysisyyttä ja adrenaliinia. Vanhempana jokin noista voi muuttua ja on järkevää treenata terveyttä ylläpitävästi. Niin tai näin, motiivit voivat kyllä vaihdella yksilöstä toiseen, mutta treenin pitää kehittyä ikääntyessä toisenlaiseksi kuin mitä se on teininä.

3.Harjoittelun jälkeen voi tietenkin toimia lajien parissa. Mikään ei estä, niin kauan kuin jollekulle kelpaa minähahmon panos.

4. Lopettaminen on mahdollista. Se tapahtuu varmaankin usein vahingossa. Joskus tietoisesti.

5. Lopettamisessa saattaa toki olla kyse identiteettiin liittyvistä kysymyksistä. Identiteetti muuttuu. Kroppa muuttuu. Sitä saattaa esimerkiksi kasvaa erilleen väkivaltauhkaisesta parikymppisen maailmasta niin fysiikaltaan, uhkakuviltaan kuin myös tavoitteiltaan elämässä.



Laajemmin, oma kamppailutreenini lähti alamäkeen parin vuoden päästä sen jälkeen kun lopetin fudiksen 24-vuotiaana. Ihmisen on hyvä leikkiä ja pelata. Kilpailla tällaisella. Sitten on paremmin tilaa myös huomattavasti diipimmälle harrastukselle, mitä kamppailu on. Voin kuvitella että kilpakamppailua harrastavat saavat nämä asiat yhdessä paketissa. Kamppailujutuilla on hieman synkkä klangi elämän kannalta. Itse tykkään näistä silti vieläkin koska pieni jännitys, elämän pohjimmaisen luonteen (väkivalta keskeisenä siellä) pohdinta, kehon toiminnan tutkiminen ja aivan loistava patteristo terveyden ylläpitämiseen on melkoinen paketti.

Treenimotivaatio on silti laskenut, koska ei ole samoissa määrin kivaa peliä ja olen 25-vuotiaan sijaan kohta 40. Lisäksi värivyöasteet ja ekan danin jälkeiset muutamat vuodet ovat lajin kannalta mielenkiintoisempia kuin sen jälkeiset. Näin siis tietyissä tapauksissa. Jos ei työ- ja opiskelustressit olisi osaltaan haitannut treeniä, olisin luultavasti tästä kohdasta täysin eri mieltä, koska olen jossain määrin ADHD - Fanat ad Patolg treenailujen suhteen. Mutta korostan silti sitä miten paljon uusien tekniikoiden oppiminen värivyönä ja tämän vahvistaminen uutena mustana vyönä on antoisaa ja kuinka on mahdollista että tämän vaiheen jälkeen ei löydä samanlaista intoa.



EDIT: Tässä olisi kiva lukea Mikan ja Jussin mietteitä. Mika kai lopetti lajiharrastuksen ja Jussilla on fokus ja mielenkiinto vaikuttanut vaihtelevan. Oikeastaan haluan kyllä yleisestikin lukea kenen tahansa nuorta vanhemman ajatuksia tästä. Ehkä varsinkin jos joku on onnistunut säilyttämään intonsa sen melkein puoli vuosisataa. Kuinka tämä tehdään?

[Puni]

Kotrokos sen sanoi; siinä vaiheessa kun pelin asetelmia pitää miettiä, peli on menetetty.

[tapsaattori]

Ei koskaan?

[KungFuMiäs]

Itselläni on aina ollut sellainen "the long haul" idea mielessä kamppailulajeissa, että olisi mielekästä tekemistä loppuelämäksi. Siksi olenkin hakeutunut pääasiassa sellaisiin juttuihin jotka ulottuvat puhtaan turpaanvedon ulkopuolelle, tai että tälläinen ulottuvuus on lähellä saatavilla. Alitajuisesti ehkä jo nuoresta asti. Minulla oli vuosien varrella erinäisissä kilpakamppailulajeissa useita suht intensiivisiä pyrähdyksiä, mutta aina jotenkin "perinteiset lajit" vetivät takaisin puoleensa. Joka kerralla uudella näkökulmalla ja innolla. Pitkään työnsin tietoisesti sivulle sen "turpaanvedon ulkopuolisen asian", mutta oli hienoa kun sellainen oli siinä sivussa mahdollisuutena. Enkä ollut edes oikein varma mikä se "turpaanvedon ulkopuolinen asia" on. Kaikenlaiset henkiset kehitykset kamppailulajien kautta vaikutti olevan täyttä silmänlumetta.

Olin jo saanut todella hyvän alun kamppailusta-> syvempään puoleen vanhalta potkunimimerkiltä; Taifuunilta. Hänen kautta sain sellaisen "good shit mittarin", jolla pystyin arvioimaan asioita. Nyt tässä korona-aikana onnen kaupalla törmäsin kahteen eri opettajaan maailmanlaajuisen verkkoyhteyden kautta. Toisella oli tarjota suora yhteys niistä asioita joita jo harjoittelin shamanismiin, ilman että edes tarvitsi jättää kamppailemista täysin taakseen. Shamanismi menee sit ihan ihmisyyden olemassaolon ytimeen tällä planeetalla, mielekästä tekemistä loppuelämäksi. Kamppailusta on nyt tullut lähinnä "yhteys todellisuuteen", eikä tapa vertailla itseäni muihin ja yrittää saavuttaa jotain (loppujen lopuksi) tyhjiä päämääriä. Siitäkin puolesta nauttii ihan uudella tavalla, ei ole väliä tekeekö itseäni kokeneempien tai kokemattomampien kanssa. Toinen opettaja sitten tarjosi ihan uuden syvyyden liikkeenlaadun/"sisäisen gong fun" harjoittamiseen, joka menee täysin yhteen tämän "shamanistisen kung fun" kanssa. Näitä asioita tulen tutkimaan vielä vuosikymmeniä, vaikka kroppa sanoisi itsensä täysin irti kamppailusta lopulta. Tämä oli se jatkumo jonka aistin kauan sitten, mutta en osannut sanoa mikä se on.

[KungFuMiäs]

Pointti oli lähinnä tähän keskusteluun että ei sitä tarvitse täysin lopettaa, miettii mitä muuta siitä voisi kehittyä.

[tohtorismies]

Pointti oli lähinnä tähän keskusteluun että ei sitä tarvitse täysin lopettaa, miettii mitä muuta siitä voisi kehittyä.

No tämä juuri.

Itsekkin olen ollut lopettamassa ja tekemässä vaikka mitä mutta olen ymmärtänyt että semmosta syklistähän tämä elämä on vammoineen ja kaikkineen. Välillä enemmän ja välillä vähemmän. Ja varsinkin siinä vaiheessa kun se 40 alkaa lähentyä on äärimmäisen tärkeää muistaa se että näitä kungfumiähen mainitsemia syvempiä arvoja ja tekniikan olemusta on järkevämpää tutkia. Allekirjoittaneen tämän hetkinen tavoite on pysyä kuosissa,oppia lyömään kovempaa ja olla kaikinpuolin ärsyttävä venkula joka vie edes silmän mennessään.

[Mika Väyrynen]

Mä en ole koskaan lopettanut treenaamista, mutta aktiivisia ja passiivisia kausia on ollut tietenkin. Parista kuviosta olen lähtenyt lätkimään politikoinnin, liian vastuun ja pinnallisuuden vuoksi. On vaan laji vaihtunut ja mulla on ollut ilo treenata ihan vakavasti neljää lajia elämäni aikana. Koreanhommat jäi siinä runsaan parinkymmenen treenivuoden kohdalla. Karate, jota oli treenannut jo taipaleeni ihan alussa varhaisteininä, palasi kuvioihin sellaiset runsas kymmenen vuotta sitten. Oli myös mukava palata riviin monien vuosien ohjaamisen jälkeen.

Nyt ikää on jo runsas 50 (ja vuosia hojoamisen aloittamisesta nelisenkymmentä) mutta en vieläkään ole lopettanut. Treenaan kotona kataa, Helsingissä käydessäni käyn vanhan Goju ryu porukkani luona ottamassa osumaa ja shimettämässä. Nykyisellä kotipaikkakunnalla on Shotokan seura ja olen tervetullut poikkeamaan siellä kun huvittaa, ja treenejä pyysivät vetämäänkin jos kiinnostaa harvakseltaan. Ovet on auki ja niinpä mun on helppo aktivoitua silloin kun siltä tuntuu. En ole edes ajatellut jyrkkää lopettamista vaan mennyt elämäntilanteen ja motivaation ehdoilla. Uskon että en lopetakaan vaan pidän hommat takataskussa.

Yksi suurenmoinen etu tästä taipaleesta on, tai usempikin. Vuosien mittaan on muodostunut tiettyjä arvoja oman fyysisen kunnon suhteen. Kun alkaa vaikuttaa siltä että vyötärö lähtee pullistumaan, en siedä sitä. Asialle pitää tehdä heti jotain. Paino on pysynyt koko aikuiselämän aika vakaana - vieläkin, liikkuvuus on vieläkin tasolla johon moni nuorempi ei yllä, edes lähelle. Mä kun venyttelen/ylläpidän liikkuvuutta lähes päivittäin, sekin on tapa hojoilusta. Periksiantamattomuus on jotenkin pysyvää ja haastan itseäni myös muissa hommissa. Korkeanpaikankammoisena kävin taannoin teknisen kiipeilyn kurssilla - rohkenen väittää että kamppailuasenteella sen pelon kohtasin. Seuraavat tavoitteet, kun tämä kulkutauti sen sallii, liittyy HImalajaan.

Mulle nämä hommat on yksi kaistale elämääni, ja en näe syytä deletoida niitä elämästä mitenkään ehdottomasti. Ihmisiin ja organisaatioihin voi kyllästyä mutta oman tekemisen ydin voi säilyä. Ja vaihtaa kuvioita. Treeni on treeniä. Pikapuoliin kun on muusta elämästä muutamana viikkona hiukan iltaisin vapaata aikaa niin taas dojolle ja sitä tunnelmaa kokemaan. On kuin kotiin menisi... Dogin päälle pukeminenkin tuntuu hyvältä. Se, mikä on jonkun liikkeen turpaanvetosovellus ei varsinaisesti enää kiinnosta. Mä elän sen verran rauhallista elämää. Kaipa sitä sitten edes jotain lihasmuistista löytyy jos ihan pakko on. Eräs mun vanha treenikaveri joka on nähnyt ja kokenut mut nuorena testokahjona, Ihalainen, sen kiteytti yhteen kysymykseen kun vuosien jälkeen tavattiin. "Mika,onko se peto vielä siellä?". Vastasin: "On. Se nukkuu." Ja mun puolesta saa nukkua ihan rauhassa. Mutta treeni on piintynyt tapa ja pysyy kuvioissa tavalla tai toisella koko elämäni, niin uskon. Kaipa tämä mulle on sitä do-ta. Elämäntapa, osa elämää. Ei sitä lopettaa tarvi. Eikä kannata.

[Mänzy]

Vastaan ensin lyhyesti otsikkoon: silloin, kun harrastamiselle asettamat tavoitteet eivät enää täyty tai niitä kohti ei mennä.

Jokaisella on omat syynsä harrastaa ja syyt vieläpä todennäköisesti muokkaantuvat treeniuran aikana. Oma alkuperäinen ensimmäinen, vieläkin mukana kulkeva syy, on terveydellinen. Muitakin syitä oli ja on, mutta ne ovat toissijaisia terveyden ylläpitoon nähden. Tuon vuoksi on pitänyt myös tehdä välillä muuttavia valintoja joko lajin sisäisesti tai sitten lopettamalla lajin treenaus, vaikka se olisi muuten hauskaa ja/tai kunnolle hyväksi.

Monet eivät eittämättä nuorina aloittaessaan tarkemmin pohdi motivaatiotaan treenata, kunhan on kivaa. Se on mielestäni täysin oikein. Luulen kuitenkin etteivät kenenkään ajatelmat jää treenivuosien karttuessa tuohon, vaan niitä motivaatioita aletaan tunnistaa, ne muuttuvat ja niitä kyseenalaistetaan. Pahinta minusta on, jos treenaamisen on jokin pakko.

[AriJ]

Mä en ole koskaan lopettanut treenaamista, mutta aktiivisia ja passiivisia kausia on ollut tietenkin.

Eräs japanilainen opettaja puhui tästä kerran verraten entisaikojen legendaarisiin sotureihin - esim. MUSASHI Miyamoto - jotka eivät myöskään koko uraansa vaan sitä juttuaan tehneet, vaan saattoivat olla poissa kuvioista joskus pidempäänkin, ja palaten sitten taas uuden energian myötä, ja luoden taas jotain isompaa.

Faktaahan on että ei se homma voi kokoajan vaan nousujohtoista olla, välillä pitää antaa asioiden upota, antaa hautua sinne omaan olemukseen, ja eikös tämä ole myös ihan fyysisen kehityksenkin suhteen niin - välillä pitää antaa palautua.

Itsekin olen välillä laittanut säästöliekkiä, mutta samalla sitä koko hommaa tutkailee joltain muulta kantilta, ja tämä on aina johtanut johonkin uuteen suuntaan ja... virkistänyt... energisöinyt... ja taas on jaksanut painaa seuraavan vuosikymmenen!

[Eelo]

Onko tämä kysymys helpompi itämaisten (tai "perinteisten") lajien harrastajille? Minusta tuntuu, että eräänlainen liukuma turpaanvedosta erilaisiin henkisiin jumppiin (tarkoitukseni ei ole arvottaa tässä) on jotenkin luonteva osa näitä lajeja. Länkkärityylisissä kilpalajeissa ei oikein ole tätä liukumaa kun fokus on niin vahvasti siinä realisoitavassa ja jollain tapaa mitattavissa olevassa kamppailukyvyssä.

Onko "perinteisissä" lajeissa olemassa joku tajiliukuma, jossa vanhat härät siirtyvät yksin tehtäviin harjoituksiin ja raihnaiselle keholle sekä rauhoittuneelle mielelle sopivampiin treeneihin?

[Mänzy]

Omalta osaltani vastaan, että olen mennyt enemmän sinne turpaanvedon suuntaan kuin poispäin viime aikoina. Paradoksaalista kyllä, mutta se toimii tavoitteeseeni paremmin.

[KungFuMiäs]

Onko tämä kysymys helpompi itämaisten (tai "perinteisten") lajien harrastajille? Minusta tuntuu, että eräänlainen liukuma turpaanvedosta erilaisiin henkisiin jumppiin (tarkoitukseni ei ole arvottaa tässä) on jotenkin luonteva osa näitä lajeja. Länkkärityylisissä kilpalajeissa ei oikein ole tätä liukumaa kun fokus on niin vahvasti siinä realisoitavassa ja jollain tapaa mitattavissa olevassa kamppailukyvyssä.

Onko "perinteisissä" lajeissa olemassa joku tajiliukuma, jossa vanhat härät siirtyvät yksin tehtäviin harjoituksiin ja raihnaiselle keholle sekä rauhoittuneelle mielelle sopivampiin treeneihin?

Vastaisin että suurimmissa osissa lajeissa itsessään tätä liukumaa ei ole pinnalta katsottuna. Mutta se että harjoittelussa katsoo syvemmälle kehomekaniikkaa, mistä tämä liike oikeasti koostuu ja miten siitä voisi tehdä tehokkaampaa (useimmiten syvemmälle kuin koskaan olisi tarpeen), on "henkistä toimintaa". Silloin ollaan energeettisissä asioissa ja tämä on yksi taso kaikessa "henkisessä toiminnassa". Siitä ei ole kovin pitkä liukuma siihen että aletaan katsomaan mieltä ja mitä sen mielen takana on.

Toinen liukuma on että laajoissa lajipiireissä voi löytyä oppia kaikenlaiseen, vaikka itse lajissa ei ole. Ainakin Kiinalaisten perinteisten lajien ryhmät on suht pieniä, joten luonnollisesti sitä verkostoituu oman dojonsa ulkopuolelle, jos ei tälläistä ole erikseen kielletty (kultti). Tämän tyylisiin lajipiireihin päätyy hyvin laajaa kirjoa "fringe kamasta" kiinnostuneita tyyppejä ja joskus sieltä löytyy jotain oikeasti kiinnostavaa.

Kiinalaiset lajit ovat viimeisen noin 100 vuoden kehityskulkunsa aikana liitetty "henkisiin pyrkimyksiin", tätä puolta löytyy helposti ja henkilökohtaisesti se ei ole minussa koskaan herättänyt kiinnostusta, vaikka sitä yritinkin tutkia. Mielestäni aika samankaltaista kuin Japanin puolella lajeissa ja sekään ei taida olla kovin vanhaa? Mutta en sano että nämä olisivat arvottomia asioita, sieltä varmasti löytyy työkaluja elää täyttä elämää. Itse löysin jeesukseni siitä huomattavasti vanhemmassa ajatusmaailmassa, joka vaikuttaisi olevan näiden minun lajieni kehityskulun alun ajatusmaailma josta ne ovat kumpuaneet.

Realisoitava ja mitattava on mielenkiintoinen asia tässä yhteydessä ja mielestäni tärkeä, oli pyrkimykset kamppailullisia tai muita. Tätä on todella vaikea toteuttaa näissä tuoreemmissa liitetyissä henkisyyksissä ja ne mielestäni perustuvat enemmän uskoon. Vanhemmissa ajatusmalleissa usko nimenomaan täytyy saada pois, käsitteiden ja mielikuvituksen mukana. Alastoman todellisuuden kokeminen on päämäärä. Kamppailulajit ja niiden painetestaus on tapa päästä tähän mielentilaan, intensiivisessä sparrissa ei ole tilaa uskomuksille tai mielikuvitukselle, palaute on välitöntä. Tätä samaa tilaa haetaan kaikialla muuallakin, vaikka metsässä samotessa.