Lajien ja seurojen rappeutuminen

[Andy]

Valitettava tosiseikka on, että Suomessakin on huomattava määrä sellaisia kamppailulajiseuroja, joiden taso on säälittävän heikko. En nyt mainitse esimerkkejä, mutta tiedän tällaisia seuroja lukuisia monistakin eri lajeista. Lisäksi on kokonaisia lajeja, joiden harrastajat ovat yligurua myöten kehnoja. Ja tämä on eri asia kuin se, että lajit poikkeavat toisistaan. Jos harrastajat eivät osaa lyödä, potkaista tai painia tehokkaasti, ovat järjestään heikkokuntoisia, omaavat epärealistisen näkemyksen kamppailutilanteisiin eivätkä omaa minkäänlaista kokemusta kamppailusta, on kyseessä huonous, ei "meidän tapamme tehdä asioita".

Mutta miten tähän säälittävään tilaan on päädytty?

Eristäytyminen on nähdäkseni yksi tekijä. Pieni seura tai muu yhteisö, joka ei ole tekemisissä muiden kanssa, alkaa helposti taantua. Jos harjoittelussa mennään metsään, ei ongelmaa havaita vertailemalla omaa suoritustasoa muihin kisoissa, leireillä tms. Myöskään ei ole tarvetta kehittyä yhtä hyviksi tai paremmiksi, kuin naapuriseuran väki. Etenkin vetäjien kehitys helposti pysähtyy ja oppilaatkaan eivät kehity sen kummemmiksi, kun ei vetäjillä kauaa ole mitä antaa.

Mielestäni yleinen seuran rappeutumisen syy on se, että seuran pääopettaja poistuu kuvioista yllättäen esim. muuton johdosta. Paitsi, että menetetään hyvä opettaja, menetetään usein myös tärkeitä kontakteja ylöspäin. tällöin käy myös helposti niin,että joku ei niin vetämiseen tottunut joutuu äkkiä vetovastuuseen. Tästä taas on herkästi seurauksena mukavuudenhalun tuoma ansa. Opetetaan vain niitä kivoja juttuja ja jätetään lajillisesti kehittävä peruspuurtaminen vähemmälle.

Tästä seuraa rappio, kun harjoittelijat tottuvat kivoihin ja löysiin treeneihin. Ja tältä tieltä on vaikea palata. Melkeinpä on parempi aloittaa puhtaalta pöydältä uudella asenteella, kuin yrittää muuttaa huonoa treenikulttuuria. Tällaisissa seuroissa on usein erittäin huonoja pitkän linjan harrastajia, jotka pitävät itseään pätevinä, koska ovat treenanneet niin kauan. Lajista riippuen he saattavat jumittaa jollekin alavyölle ja selittää, että "vyöarvot eivät kerro todellista taitoasi" tai sitten daneja on vaikka muille jakaa, vaikka taidot puuttuvatkin.

Nämä ihmiset ovat avun ulkopuolella. Pahimmat tapaukset päättävät perustaa oman lajin 27 vuoden kamppailukokemuksella (kerran viikossa treenattuna). Sisimmässään he tietysti tietävät huonoutensa ja pyrkivät välttämään taitojensa mittailua oppilaidensa, saati muiden lajien harrastajien, kanssa millään tavoin. Seurauksena on esim. lajeja, joissa ei sparrata lainkaan ja joissa muutenkaan ei harjoitella vastustelevaa henkilöä vastaan.

Eräs keino esiintyä suurena mestarina on näyttää tekniikat niin nopeasti ja huonosti selitettyinä, ettei niistä kukaan saa mitään selvää. Tällöin oppilas kuvittelee vain olevansa niin paljon opettajaa huonompi, ettei osaa, vaikka todellisuudessa opettaja itsekään ei saisi moisesta opetuksesta mitään irti.

:evil:

[sic]

Aika hyvää tekstiä, monikohan älähtää?

Mutta lisäksi huono taso voi johtua myös siitä että harrastajia on vähän. Itse tiedän ainakin yhden seuran jossa jäseniä käy treeneissä 1-5! Miten kehityt jos olet yksin treeneissä ja taitaa tehdä hallaa motivaatiollekin.

Lisäksi jos seura on uusi niin taso on matala. Jos vetäjä on vasta pari vuotta treenaillut lajia ja muut on aloittelijoita. Tätä ongelmaa voi ehkäistä leireilemällä paljon ja kilpailemalla, mutta jos kumpaakaan ei tee niin miten nopeasti tulee katto vastaan?

[Elina]

Hyvä kirjoitus Andyltä.

Seurauksena on esim. lajeja, joissa ei sparrata lainkaan ja joissa muutenkaan ei harjoitella vastustelevaa henkilöä vastaan.

Tuo vastusteleminen on hyvä pointti. Oikeastaan opin itse siitä vasta taannoin leirillä, koska aiemmin olen jotenkin vain ajatellut että "täytyy antaa toisen tehdä" (ettei ns. jäpitä, jolloin uutta tekniikkaa osaamaton ei saa yhtään mitään kokemusta ja tuntua siitä, kuinka tekniikka menee) - ei toki nyt sillä tavalla, että ei yhtään vastustele, mutta kuitenkin niin, ettei nyt taistele henkeen ja vereenkään vastaan. Cuculcanin avulla sitten luulen löytäneeni jotain oikeaa juttua tuosta eli että ensin voi tehdä tosiaan niin, että toinen löytää tekniikan ja sitten kokeilla niin, että toinen laittaa kunnolla vastaan.

Jotenkin tällä tavalla kirjoitettuna tämä kuulostaa itsestäänselvyydeltä, mutta laiskana harrastajana sitä ajautuu helposti tilanteeseen, jossa tehdään harjoitusta samalla intensiteetillä eli sillä, ettei toinen hirveästi vastustele. Toki tietysti jotkut harjoitukset menettävät järkevyyttään, jos toinen pistää liikaa vastaan, mutta olen yleensä palauttanut kohteliaisuuden Mutta siis pointtina myös se, että toki moinen voi olla harrastajasta eikä lajista kiinni.

[Mika]

Sanon vain siis potkutyynyille ja muille tässä kohtaa sen, että tässä ketjussa ei siis ole tarkoituksena alkaa ruotia, mitkä seurat sopisivat avausviestin kuvaukseen, vaan Andy on tarkoittanut pohtia tällaisen tilanteen eri puolia.


Asia on tärkeä. Avaus on hyvä, palaan ketjuun paremmalla ajalla.

[bob]

Itse uskon myös tuohon, että tuollainen huono kehitys tarvitsee suljetun ympäristö.

Asiaan liittyvä järkyttävä kokemus oli kerran takavuosina Norjalainen judoleiri. Vetäjä oli onneksi jonkin itäblokin maan vanha maajoukkuevalmentaja; kohtelias kyllä, mutta joutui taajaan puistelemaan päätään.

[riku]

Hyvää tekstiä - jälleen kerran - Andylta. Millaisia parannus- tai korjausvaihtoehtoja sitten voisi olla? Ilmeisesti tuo suljetun piirin vaikutus tekee jonkinlaisen syklin: onko vastaus sitten verkostoitumisessa ja yhteisleireissä tms?

Riku Ylönen

[Jussi Häkkinen]

Hyvää tekstiä - jälleen kerran - Andylta. Millaisia parannus- tai korjausvaihtoehtoja sitten voisi olla? Ilmeisesti tuo suljetun piirin vaikutus tekee jonkinlaisen syklin: onko vastaus sitten verkostoitumisessa ja yhteisleireissä tms?

Riku Ylönen

Kyllä. Ainakin oman lajin sisällä kannattaa kansallisesti ja kansainvälisesti pitää yhteyttä ja verrata tasoa lajin yleiseen tasoon - ja pyrkiä sen yläpuolelle aina.

Sekalajileirit...hmm, näistä en välttämättä näe niin valtavaa etua seurojen tasoa ajatellen, mutta nämä toimivat toki hyvinä nupintuulettajina ja saavat myös huomaamaan, että ihmisiä ne väärienkin lajien treenaajat ovat.

[S_L]

Mutta miten tähän säälittävään tilaan on päädytty?

Yksi yhteinen tekijä on mielestäni liian iso ego. Ei tietenkään kenellekään ole helppo pala saada pataansa pienemmiltä, vähemmän treenanneilta eikä varsinkaan muiden lajien harrastajilta, mutta on olemassa sellaisia "guruja" jotka oikeasti pelkäävät tätä. Kaikki tietävät tyypin, löytyy alalta kuin alalta. Isot puheet, paljon ylenkatsetta, mutta ehdotappa ystävällismielistä pikku sparria ja johan tulee selityksiä...

"egoton" treenaus => eksponentiaalinen kehitys

[Roitto]

Mutta miten tähän säälittävään tilaan on päädytty?

Yksi yhteinen tekijä on mielestäni liian iso ego. Ei tietenkään kenellekään ole helppo pala saada pataansa pienemmiltä, vähemmän treenanneilta eikä varsinkaan muiden lajien harrastajilta, mutta on olemassa sellaisia "guruja" jotka oikeasti pelkäävät tätä. Kaikki tietävät tyypin, löytyy alalta kuin alalta. Isot puheet, paljon ylenkatsetta, mutta ehdotappa ystävällismielistä pikku sparria ja johan tulee selityksiä...

"egoton" treenaus => eksponentiaalinen kehitys

Tuohon tuli ainakin mieleen tälläinen ilmiö jonka olen itse huomannut, en kyllä tiedä kuinka monella tätä esiintyy mutta: Mitä huonommin sparraan, ja saan köniini oman-ja muiden lajien harrastajilta, niin sitä enemmän innostun itse treenaamaan, niin kauan että en saa enää jatkuvasti köniini samoilta tyypeiltä.
Näyttää jo paremmalta kuin ennen loman alkua

[katekan]

Andyn tekstissä oli todellakin vinha perä. Henkilökohtaisesti tiedän tämän varsin hyvin, koska ilman jatkuvaa työtä ja tarkkailua oma seuramme olisi hyvin helposti kuvatussa tilanteessa.

Täällä kyseisen ongelman aiheuttaa lähinnä kaksi asiaa. Ensimmäinen on se, että paikkakuntamme on suhteellisen pieni. Potentiaalinen harrastaja määrä ei tämän kokoisessa kaupungissa ole kovinkaan suuri. Samoista harrastajista kilpailee lisäksi useampi laji. Potentiaalisten harrastajien määrän rajallisuus aiheuttaa lisäksi sen, että jokainen hyvä vuosi syö harrastajia tulevaisuudesta (vaikka uusia kasvaa kokoajan tilalle). Näin peruskurssille osallistujien määrä kulkee noin viiden vuoden syklissä. Kolmea hyvää vuotta seuraa aina kaksi huonompaa. Tämä yksin ei aihauta vielä kovinkaan suuria ongelmia, kunhan joku jaksaa vetää porukkaa perässään ne hiljaisemmat vuodet.

Toinen ja suurempi ongelma on se, että paikkakunnallamme ei ole kuin yksi oppilaitos, johon pääsee lukion ja ammattikoulun jälkeen. Tästä aiheutuu se, että juuri kun olemme saaneet koulutettua uusia ylempivöisiä vetäjiä, he lähtevät opiskelemaan jonnekkin muualle (ei kaikki, mutta suurinosa).

Välillä tuollainen syö miestä, mutta ei auta valittaa. Se on normaalia elämän kiertokulkua.

Miten tälläinen pieni seura pienellä paikkakunnalla sitten saadaan pysymään tasokkaana? Se ei todellakaan ole helppoa. Leireily on yksi avain tekijä. Kehitystä ei voi tapahtua pyörimällä omalla porukalla hikisessä liikuntasalissa ympyrää ja vaihtamalla paria. Sen lisäksi, että käydään muualla leireillä, on tärkeää pyrkiä järjestämään omia leirejä. Näin suurempi osa jäsenistä saadaan mukaan. Toinen tärkeä jutta on se, että niistä ylempivöisistä, jotka tänne sattuvat jäämään, pidetään niin hyvää huolta, etteivät he halua treenaamista lopettaa.

Onneksi meillä on täällä hyvä päävetäjä, joka ei ainakaan näillä näkymin ole lähdössä täältä minnekkään.

jkn

[Jointti]

Mutta lisäksi huono taso voi johtua myös siitä että harrastajia on vähän. Itse tiedän ainakin yhden seuran jossa jäseniä käy treeneissä 1-5! Miten kehityt jos olet yksin treeneissä ja taitaa tehdä hallaa motivaatiollekin.

Aivan niin, hyvin sanottu, suomessa on paljon seuroja kehä kolmosen pohjoispuolella joissa puurtaa ja pakertaa alle kymmenen harjoittelijan ryhmiä, toki monet käyvät aktiivisesti leireillä ja pitävät yhteyttä muihin seuroihin mutta varsinkin pienillä paikkakunnilla on ERITTÄIN vaikeaa saada uusia treenaajia mukaan toimintaan. Hyvin helposti käy niin että vetäjän/vetäjien motivaatiot lentää aika ajoin ovesta ulos jos treeneihin raahautuu vain muutama aktiivinen ja nekin puolivillaisella asenteella ja jos siinä sitten vetäjä alkaa vaatimaan ryhtiä treenaamiseen niin saattaa olla että seuraavalla kerralla on taas muutama vähemmän, toki sitten on aiheellista kysyä että miksi ihmeessä seuraa ylipäätään vedetään tekohengityksellä eteenpäin.

[L.K.]

Nythän on varmaan hyvä miettiä,että mikä on se "säälittävä" taso?
Entä onko se aina välttämättä ohjaajien vikakaan?Joihinkin seuroihin/lajeihin kun tuntuu hakeutuvan vaan tietyn tyyppistä porukkaa.

Kaikki seurat eivät voi Suomen huippuja,Andylla on hyvä pointti,mutta ehkä pikkaisen kärjistetysti.Ja pitää taas muistaa,että eri seuroissa (en nyt puhu omastani esim.) treenataan eri motivaatiolla ja mentaliteetilla.
Joissain seuroissa ei välttämäti haeta sitä ultimate fighter-muottia mihin kaikki pitäsi valaa.Kaikkien seuran jäsenten ei tarvitse olla kulman kovimpia.

[Andy]

Tietysti seuran taso on mitoitettava sen historiaan. Jos oranssin vyön karateka Kalle ja brasilian jujutsua 6kk treenannut Ville pistävät pystyyn vapaaotteluseura MMA Peräpötkön, niin eihän sen taso ensimmäisinä vuosina mikään huima ole. Toivottavaa kuitenkin olisi, että seuran taso nousisi vuosi vuodelta, kunnes oltaisiin huomionarvoinen vapaaotteluseura. Ei ehkä Suomen paras, mutta ainakin jollain lailla vertailukelpoinen muihin seuroihin nähden.

Huolestuttavampia sen sijaan ovat seurat, joissa treeataan vuosi toisensa jälkeen, mutta taso ei nouse ja on aivan totaalisesti huonompi, kuin saman lajin useimpien muiden seurojen. Voihan tämäkin tietysti olla valittu linja (vrt. kuntonyrkkeily) mutta ainakaan useimmat eivät pidä huonoutta minään toivottavana olotilana, vaan jonkinlainen kehitys on tavoitteena. Erityisen ikävää on se, jos/kun tätä huonoutta ei myönnetä edes itselle, vaan kuvitellaan osattavan jotain.

Ja nyt tällä huonoudella tarkoitan nimenomaan lajillista huonoutta. Esim. jossain näytöswushussa ei yleensä olekaan tavoite tulla pysäyttämättömäksi taistelukoneeksi. Olisi kuitenkin aika säälittävää, jos wushuseuran päävalmentaja ei osaisi edes kuperkeikkaa ilman ilmanpäästöjä, rippumatta siitä, miten kova hän on tappelemaan.

Mielestäni seuroihin ei "vain hakeudu" tietyn tyyppistä porukkaa. Nimenomaan päävetäjän ja tämän lähipiirin asenne ratkaisee sen, millaista porukkaa peruskursseille tulee ja ennenkaikkea sen, millaiset ihmiset jatkavat treenausta. Jos henki on se, että taitavuutta ja menestystä (kisoissa, vyöarvoissa tai vaan kehityksessä) arvostetaan ja kovaa treenaamista ihannoidaan, porukkaan jää ihmisiä, jotka tällaisesta pitävät valmiiksi tai sitten näiden asenne muuttuu tällaiseksi. Jos taas sisäpiirin meininki on enemmän salilla hengailua kavereiden kanssa, jää porukkaan tällaisesta meiningistä pitäviä ihmisiä ja kovaa, tavoitteellsita treenausta haluavat lähtevät muualle.

[Kurki]

Mutta miten tähän säälittävään tilaan on päädytty?

Ehkäpä yksi surullinen aspekti on se, että turpaansaaminen ei ole mukavaa. Ei minusta tunnu mukavalta ottaa osumaa, joutua taputtamaan kuristukseen jne. (matsaaminen ym kyllä on kivaa) Joillakin, kuten ainakin toistaiseksi minulla, tämä asiaintila johtaa siihen, että purraan hammasta ja koitetaan olla ottamatta päihin ihan kamalasti. Ja kehitytään, jossei muuten niin iskunkestävyyden suhteen. Toisilla se johtaa asioiden välttelyyn ihan muilla tavoin.

Kamppailuun liittyy yleisesti myös mukavia asioita, joiden tähden harrastuksiin lähdettiin. On mukavaa sanoa, että kikpoksaa tai on suuri karateka, ninjasta nyt puhumattakaan(taitaa kyllä olla jo pois muodista, anteeksi Yamazulle), tai vaikka kunffuhirosta. On kivaa olla vähän kovempi jätkä. Paritekniikoissa on kivaa, kun osaa tehdä vaikka mitä hienoja juttuja, vaikka irtautumisen ja kaadon. Se ei ole kivaa, että ikävä tyyppi, jonka parina on, edesauttaa irrottautumistaan vaikka tämäyttämällä pariaan vähän rennommaksi ja vähemmän tasapainoiseksi. On paljon kivempaa, jos kivalla tekniikalla toinen vain luistaa alas. Vaikka se toinen kyllä luistaisi tässä tapauksessa jo kohti kävelystä, koska sehän oli tarkoituksena, eikö?

Ydinajatuksena: jossei kukaan patista eteenpäin, tehdään kaikenlaista kivaa. Ja on kivaa, ja mukavaa. Eri asiat ovat eri ihmisistä mukavia, mutta surukseni olen huomannut, että aika monen mielestä jokin muu kuin ottaa päihinsä matkan varrella paremmaksi harrastajaksi on sitä kivaa. Jos seura on täynnä kivanhakijoita, ei siellä kukaan muukaan viitsi kauaa reenailla. Joko rappio on saavutettu?

[Samurai]

Hyvä avaus taas Andyltä.

Tuo eristäytyminen on kyllä mielestäni todella vaarallista. Siinä taustalla on myös kuvio, jota selitän aika ajoin oppilaille:

Oma osaaminen on kuin ympyrä, jonka keskellä seisot, siinä ytimessä, jossa kaikki on helppoa. Siinä on mukava olla, koska ihmiset mielellään tekevät sellaisia asioita joita jo osaavat.

Tärkeää olisi kuitenkin mahdollisimman paljon yrittää hyppiä myös tämän osaamisympyrän laidoille, ja laitojen yli, eli kokeilla jotain sellaista mitä ei vielä osaa. Tällöin ympyrän laidat pikku hiljaa laajenevat, ja liikkumavaraa omassa ympyrässä on aina enemmän ja enemmän. Tämä tietysti vaatii nöyryyttä ja epäonnistumisten kestämistä.

Jos sitten eristytään, eli oman salin ulkopuoliset kontaktit jäävät vähäisiksi, niin ei tule muistutuksia (turpiin) että pitäisi treenata niitä asioita joita ei vielä niin hyvin osaa, eikä tyytyä treenaamaan asioita jotka menee jo hyvin. Tällöin se oma ympyrä alkaa pienentyä laidoilta, eikä ainakaan kasva, ja vetäjän, ja sitä kautta seuran, rappeutuminen alkaa.

Mitä pienempi seura ja kokemattomampi vetäjä, sitä enemmän pitäisi olla yhteydessä muihin alan seuroihin, käydä leireillä jnejne. Capoeirassa on ihan lajin yleisenä tapana aina käydä vierailemassa muissa seuroissa, jos on matkoilla tms. Osaksi juuri tuosta syystä, että aina voi oppia tai opettaa jotain uutta.

Toinen todellinen ongelma on tuo, että vetäjä tai vetäjät muuttavat toisaalle, tai vastaavasti vanhemmat harrastajat muuttavat toisaalle. Myös tuo, että muutaman vuoden jälkeen aktiivit (siis ne 5% jotka vielä ovat peruskurssilta 3 vuoden jälkeen jäljellä) muuttavat toiselle paikkakunnalle töiden perässä on rankkaa.

Tämä syö eritoten vetäjien motivaatiota, sillä seuran energiat ja taso väistämättä yleensä laskevat tälläisistä, jonka lisäksi kyseessä saattaa olla ne harvat ihmiset, joiden kanssa vetäjä(t) saattoivat ottaa vähän enemmän mittaa miehestä/naisesta ilman että täytyy matkustaa johonkin leirille viikonlopuksi hakattavaksi.

Meillä nämä ihmiset ovat niitä jotka ovat oppineet lajista myös musiikkipuolen, ja tuovat treeneihin/rodaan hyvää fiilistä ja haastetta, ja jotka ovat alkaneet ymmärtämään oikeasti mistä lajissa on kyse.

- samurai