Syvän kuopan kaivaminen

[Lohikäärmepallo]

Onko muilla kokemusta siitä, että harjoittelu tuntuu kiertävän kehää? Jokin juttu koukuttaa johonkin lajiin, kun esimerkiksi tapaa vaikuttavan opettajan, joka hallitsee jonkin sellaisen taidon jonka tahtoisi itsekin oppia. Sitten sitä käyttää mahdollisuuksiensa mukaan aikaansa taitojen hankkimiseen, ominaisuuksiensa kehittämiseen ja harjoitusten opettelemiseen. Sitten tulee seinä vastaan, eikä harjoittelusta saa enää mitään irti. Kuitenkin kun ei osaa olla kamppailemattakaan, päätyy ennen pitkää taas jonkin sellaisen uuden asian pariin, jonka harjoittelu on kiinnostanut ja jonka tahtoo ymmärtää. Siispä sitä on taas pitkän työn tehtyään aloittelijana uuden asian edessä ja parhaimmillaan huomaa että aiemmin opitulla ei ollut juurikaan tekoa sen kanssa mikä nyt on työn alla.

Tällä hetkellä tuossa profiilissani olevassa harrastamieni lajien kohdalla lukee epämääräisesti kungfu. Lähinnä siksi, että ajattelen olevani ensisijaisesti kungfun kautta asioita hahmottava kamppailija, vaikka joskus aiemmin japanilaiset ja korealaiset lajit hallitsivat tapaani ymmärtää ja harjoitella tappelutaitoja. Listaan voisi kuitenkin laittaa monen monta lajia aikidosta kreikkalais-roomalaiseen painiin, vaikka totuuden nimissä en voi väittää kaikkiin mahdollisiin lajeihin kovin syvällisesti perehtyneeni.

Mitä mieltä olette. Voisiko tehokkaan taistelutaidon kuitenkin saavuttaa, vaikka uusia alkuja on näköjään aina välillä? Oman harjoitteluni perustana on nykyään muutama perustekniikka, joita tukee kohtalainen määrä voimaharjoittelua. Varsinaisesti en siis kovin "sisäisiä" menetelmiä harrasta, vaikka jako sisäiseen ja ulkoiseen vähän keinotekoinen mielestäni onkin, koska esimerkiksi painonnosto on selkeästi ulkoinen laji, mutta parhaat nostajat ymmärtävät kyllä mitä merkitsee oikeanlaisen asennon, hengityksen ja mielentilan ylläpitäminen harjoittelun ja kilpasuorituksen onnistumisen kannalta. Eikä pelkkä meditointi varsinaisesti riitä pitämään yllä hyvää kuntoa ja terveyttä, vaikka siitä apua onkin.

Huijaankohan itseäni, jos ajattelen että voin poimia kaikista harjoittelemistani menetelmistä ne asiat, jotka saan toimimaan ja niiden perusteella kehittää lopulta sellaisen taistelutaidon, joka on kuin syväksi kaivettu kuoppa, jossa taito on kasvanut pikkuhiljaa suureksi ja mahtavaksi, vaikka opettajia ja menetelmiä onkin ollut useita. Esimerkiksi hermopistetekniikoita olen syventänyt opettelemalla anatomiaa, vaikka muodollista opetusta en ole saanut kuin tekemisen perusteisiin. Toimivalla taistelutaidolla tarkoitan tosin sellaista taitoa, joka toimii taitavia kamppailijoita vastaan. Treenaamattomien mutta pahansisuisten ihmisten kanssa tappeleminen ei ole tuottanut ongelmia enää pitkään aikaan, muuten kuin siinä mielessä että luonteeni soveltuu todella huonosti tappelemiseen.

Mielikuvissani on kuitenkin olemassa sellainen asia kuin täydellinen taistelutaito, jonka voi saavuttaa harjoittelemalla oikein ja ahkerasti. Taito joka on niin korkealla tasolla, että se muuttuu jo arvokkaaksi itsensä vuoksi eikä vain siksi, että sen avulla voidaan päihittää vastustajia. Harmillista on elämän lyhyys ja urakan suuruus.

[Andy]

Sparraa enemmän ja mieti vähemmän, niin erilaisten treenitapojen hyödyllisyys selviää paremmin.

[injunjack]

Vastauksena ensimmaiseen virkkeeseen.

Ei koska karate...

Mä oon niin yksinkertanen, että kun tulee se seinä vastaan, mä hakkaan päätäni siihen niin pitkään, että siinä seinässä on reikä josta pääsen taas etenemään. Ja uskon lujasti, että mä ehkä saavutan joskus mulle itselle täydellisen kamppailutaidon tätä kautta.

[Lohikäärmepallo]

Sparraaminen on yksi tärkeimpiä treenimuotoja, joita teen. Mutta kun sitä ei voi tehdä yksin, joten pääpaino on sillä fyysisten ominaisuuksien kehittämisellä ja teknisten hienouksien viilaamisella. Sparraaminen on mukavaa hommaa ja nopea tie testata sitä millä tasolla taito on. Olen, Andy, samaa mieltä siitä että toimiva taistelutaito toimii ja että on se ja sama mistä opetuslinjasta taito on tulevinaan ja montako dan-arvoa on myönnetty, jos saa pataansa heti kun puolihuoleton käsienheiluttelu alkaa.

Eikä ongelma ole siinä etteikö olisi toimivia tekniikoita, vaan siinä että miten saisi kaiken toimimaan yhteen. Varsinkin kun treenin painopiste muuttuu näköjään kerran vuosikymmenessä ihan toisenlaiseksi.

[Andy]

Sparraaminen on yksi tärkeimpiä treenimuotoja, joita teen. Mutta kun sitä ei voi tehdä yksin, joten pääpaino on sillä fyysisten ominaisuuksien kehittämisellä ja teknisten hienouksien viilaamisella.

Jos joudut treenaamaan yksin, niin ei valitettavasti ole juurikaan toivoa mittavasta kehityksestä.

[Jorge]

Olen, Andy, samaa mieltä siitä että toimiva taistelutaito toimii ja että on se ja sama mistä opetuslinjasta taito on tulevinaan ja montako dan-arvoa on myönnetty, jos saa pataansa heti kun puolihuoleton käsienheiluttelu alkaa.

Ei kai niitä dan- arvoja nyt aivan kaikissa opetuslinjoissa myönnetä niin, että ei olisi siihen mennessä sparrattu ja pärjätty sparrissa että ei se kai ihan sama ole...

[Elina]

Minusta tuohon ei ole olemassa mitään syvällistä vastausta. Jonkin asian treenaaminen alkaa ja loppuu eri syistä, mutta jokainen kuitenkin antaa jotakin pureskeltavaa. Joskus välimatka lajiin voi olla se väline, jonka kautta oivaltaa jotakin, jota voi taas työstää harjoitellessa. Toisaalta voi olla, että oheisharjoittelulla heikkouksiaan saa vahvistettua niin, että päälaji saakin sitä kautta uutta puhtia, koska oma fyysinen suorituskyky kasvaa. Eikä siltikään ole väärin myöntää, että harjoittelu voi joskus yksinkertaisesti kyllästyttää. Ja jokaisesta ei kuitenkaan voi tulla lajissaan huippua. Tärkein kysymys varmaan onkin ei niin yllättävästi se, mitä harjoittelultaan haluaa (oma tavoite).

[KungFuMiäs]

Näkisin että olet nyt sen edessä mihin tietyn kamppailujärjestelmän seuraaminen hyvin helposti johtaa. Jotkut voisi sanoa että kamppailujärjestelmien kehittäminen ja standardisoiminen oli meidän edeltäjien suurimpia virheitä kamppailutaidon eteenpäin saamisessa. Erityisesti kun seuraavat sukupolvet ovat herkästi jatkaneet asioiden standardoimista. Periaatteessa kamppailujärjestelmä ei koskaan voi olla itsessään tappelua, se ei koskaan voi automaattisesti johtaa kamppailutaitoon. Pahimmassa tapauksessa se voi vaan johtaa syvän kuopan kaivamiseen itselleen. Heti kun asioita aletaan intellektualisoida niin ei enää liikuta sillä alueella missä tappeleminen on. Järjestelmät ovat nimenomaan yrityksiä intellektualisoida tappelu tai ainakin tie tappelutaitoon. Se on mielenkiintoista huomata että mitä lähempänä järjestelmä on sitä alkuperäistä tarkoitusta niin sitä vähemmän standardisoitua materiaalia siinä yleensä on. Oikeasti vanhat Kiinalaiset lajit eivät sisältäneet kovinkaan paljon tekniikoita tai muotoja, ne ovat muodostuneet ajan saatossa kun tietyt henkilöt ovat halunneet standardisoida asioita eri syistä. Mutta mielestäni nimenomaan tämä standardisoiminen on vienyt näitä opetustapoja kauemmaksi siitä mitä ne pitäisi oikeasti kehittää.

Oikea kamppailutaito tulee täysin omalla työllä, tutkimisella ja testaamisella. Niikuin Andy sanoi, enemmän sparria jne. Jos jää kiinni jonkun järjestelmän seuraamiseen niin ei koskaan tule kehittämään itselleen käyttökelpoista taitoa. Silloin kehittää itsestään vain järjestelmätuntijan, mutta se riittää yleensä ihmisille jotka ei hae mitään syvempää kamppailun treenaamisesta, ei mitään negatiivista siinä. Pari juttua jostain järjestelmästä riittää hyvin, sitten vaan laittaa niihin eloa ja sovellusta, miettii mitä kaikkea niistä saa irti ja miten niitä voi käyttää mahdollisimman laajasti. Ehkä olet nyt siinä tienristeyksessä että joudut nyt valitsemaan mihin suuntaan lähdet, turvallinen ja mukava tie on se järjestelmätuntija, toinen vaihtoehto on yleensä hemmetin vaikea ja epämukava.

[DeusVult]

Mikä sen lajin sitten määrittelee, jos siinä ei ole tekniikoita eikä muotoja, eikä muutakaan standardisoitua?

Ymmärtääkseni kamppailutaitojen idea on niinku siinä että tiettyjä fyysisiä ja psyykkisiä lainalaisuuksia hyväksikäyttämällä pienempi ja heikompi voi voittaa isomman ja vahvemman. Omalla työllä ja tutkimisella voi kenties noita lainalaisuuksia löytää, (paitsi jos treenaa yksin, jolloin tuskin löytää yhtään mitään) mutta miksi ei hyödyntää niitä jonkun jo löytämiä? Sitten taas jos homma perustuu vaan johonkin omaan lihaskunto- ja nopeustreeniin, niin ei se sitten enää ole mikään kamppailutaito. Se on vaan sitä että itse on se isompi ja vahvempi - mikä varmaan tappeluissa kyllä toimii ihan kivasti.

Andy on kyllä siinä asian ytimessä, että yksin treenaamalla susta ei kyllä mitään kovin loistavaa koskaan tule. Ja vaikka KAIKKI lajit on kehitetty niin että joku on treenannut jotain ja sitten yhdistänyt ne uudeksi lajiksi, niin loputtomalla alkeiskurssien tahkoamisella tuskin tulet kovin pitkälle myöskään pääsemään. Ehkä kannattaa siis funtsia jonkun sellaisen lajin aloittamista, jonka treenaaminen on sinulle oikeasti mahdollista.

[KungFuMiäs]

Mikä sen lajin sitten määrittelee, jos siinä ei ole tekniikoita eikä muotoja, eikä muutakaan standardisoitua?

Ymmärtääkseni kamppailutaitojen idea on niinku siinä että tiettyjä fyysisiä ja psyykkisiä lainalaisuuksia hyväksikäyttämällä pienempi ja heikompi voi voittaa isomman ja vahvemman. Omalla työllä ja tutkimisella voi kenties noita lainalaisuuksia löytää, (paitsi jos treenaa yksin, jolloin tuskin löytää yhtään mitään) mutta miksi ei hyödyntää niitä jonkun jo löytämiä? Sitten taas jos homma perustuu vaan johonkin omaan lihaskunto- ja nopeustreeniin, niin ei se sitten enää ole mikään kamppailutaito. Se on vaan sitä että itse on se isompi ja vahvempi - mikä varmaan tappeluissa kyllä toimii ihan kivasti.

Niin sehän sen lajin\systeemin juuri määrittelee, että on standardisoitu asioita. Mutta mun äskeinen pointti oli että että tällänen voi osoittautua ansakuopaksi myös, eikö koskaan kehitä mitään omaa sovellusta asioista vaan seuraa vain tiukasti sitä lajia. Standardoinnit on aina jonkun muun ihmisen preferenssejä, jotka voi avata asian sinulle tai sitten ei. Hyvä tilannehan olisi jos olisi mahdollisimman vähän standardointeja, vain pieni määrä mahdollisimman laaja-alaisia juttuja joista harjoittelijan on pakko kehittää omaa sovellusta. Ja se on mielestäni systeemin\lajin tarkoitus, toimia ponnahduslautana harjoittelijalle josta hän saa eväät omaan kehitystyöhön.

Henkilö joka on itse kehittänyt asioita pieksee yleensä jonkun joka vain on seurannut systeemiä. Vrt. joku katutappelija vs. lajin X mustavyö.

[Jorge]

Ketä nämä mystiset katutappelijat ovat?

Entä jos on musta vyö takaviistosta, varoittamatta lyötävästä sucker punchista?

[KungFuMiäs]

Ketä nämä mystiset katutappelijat ovat?

Entä jos on musta vyö takaviistosta, varoittamatta lyötävästä sucker punchista?

Taisi mennä viestini tarkoitus ohi? En kirjoittanut kenestäkään tietyistä ihmisistä, vaan hyvin yleismaallisesti. Pointti ei ollut ihmisissä, vaan kirjoitin lajeista\järjestelmistä.

[Jorge]

Joo, mutta mun mielestäni kirjoituksesi lajeista/systeemeistä sisälsi ajatuksen siitä, että ne olisivat jotenkin itsestäänselvästi rajoittava tekijä.

[KungFuMiäs]

Joo, mutta mun mielestäni kirjoituksesi lajeista/systeemeistä sisälsi ajatuksen siitä, että ne olisivat jotenkin itsestäänselvästi rajoittava tekijä.

Joo asiani varmasti tuli ulos aika itsestäänselvällä sävyllä. Tarkoitushan oli vain presentoida näkökulma. Tämä asia on itselläni aika lähellä sydäntä ja itsekin vielä prosessoin sitä, hyvin mielelläni keskustelen tästä aiheesta ja vastaanotan uusia vaikutteita ja ajatuksia aiheesta. Netissä on vain aika vaikea jutella tälläsistä syvemmistä jutuista kun pitää olla vastapuoli joka on oikeasti kiinnostunut aiheesta.

[Mika]

KFM kirjoittaa erittäin painavaa asiaa. Kun täällä Wu Guanin puolella kirjoittelemme, perinteisten kiinalaisten lajien tarkoitus onkin osoittaa polku, ei antaa valmiita vastauksia kaikkeen. Oman oivaltamisen merkitys on suuri. Joidenkin kiinalaisten lajien perinteisiin kuuluu se, että opettaja opettaa jonkin tietyn ajatuksen (tai vaikka tekniikan, jos niikseen tulee) vaikka vain kolme kertaa. Jos oppilas ei sitä sen jälkeen itse osaa työstää, hän ei ole oikeaa ainesta. Tällöin hän on vain seuraaja, ei etsijä.