Potku.net

Moi!

Mitä teille tarkoittaa, jos joku sanoo harjoittelevansa perinteistä Karatea? Mitä oletatte tällöin harjoitteluun kuuluvan?
Olen meinaan huomannut aika suuren eron tässä asiassa kiinalaisten ja japanilaisten lajien välillä...


Tapani

Muutama juttu tulee mieleen, en tiedä onko oikein vai ei:
- henkinen puoli (mokuso, ki, yms.)
- ei kilpavalmennus (tähän kyllästyin itse silloin kun treenasin karatea, koko ajan oltiin enemmän tai vähemmän painostamassa kilpailuvalmennettavaksi)
- aseelliset tekniikat (kobujutsu/kobudo)

- Marko

"Perinteisissä" tyyleissä ei mielestäni keskitytä
harjoittelussa "kevyt" kontaktikisoihin valmentautumiseen.

Muuten tuo määritelmä perinteinen on aika häilyvä...
Varmaan kaikki tyylisuunnat saavat vedettyä, jollain aasin sillalla
historiansa johonkin Okinawalaisiin mestareihin?

Jos joku sanoo harjoittelevansa perinteistä karatea, kysyn yleensä heti tarkennusta. Sillä voidaan tarkoittaa useampaakin asiaa.

Parhaiten määritelmään sopivat alkuperäiset okinawalaiset tyylit, joista tietääkseni ainoana Suomessa harjoitellaan Seibukania. Koryu Uchinadi on tietääkseni myös koostettu näiden tyylien elementeistä, joten se pääsee ainakin lähelle.

Yleisimmin perinteisellä karatella tarkoitetaan kuitenkin Japanin pääsaarilla -30-50-luvuilla kehitettyjä tyylejä, jotka eivät ole suuntautuneet WKF-tyyppiseen ottelukilpailuun.

Sitten on vielä olemassa joukko pseudoperinteisiä tyylejä, joista tunnetuimpina erilaiset hermopistekikkailutyylit.

Niin, minulle on siis tullut seuraavanlainen käsitys, jota saa muuten vapaasti korjata, mikäli se on väärä:
Kun karate-harrastajat puhuvat perinteisestä karatesta he viittaavat usein karaten henkisiin arvoihin ja harjoituksiin. Siis esim. mediataatioon, taustalla vaikuttavaan filosofiaan jne, siis tyyliin Klemolan Karate-do.
Kun kiinalaisten lajien harrastajat puhuvat perinteisestä, tarkoitetaan sillä mahdollisimman kovaa ja realistista treenaamista ja nimenomaan käytännön sovellusten treenaamista.
Yksi aika korkea-arvoinen karate-opettaja ei oikein edes ymmärtänyt mitä tarkoitin, kun sanoin harrastavani perinteistä kungfua ja selitin, että se tarkoittaa vapaaottelua ja tekniikoiden soveltumista katutappeluun.


Tapani

Andy kirjoitti: Parhaiten määritelmään sopivat alkuperäiset okinawalaiset tyylit, joista tietääkseni ainoana Suomessa harjoitellaan Seibukania.

Muistaakseni Suomessa harjoiteltava Goju ryu on myös okinawalainen

TimoS kirjoitti:

Andy kirjoitti:Parhaiten määritelmään sopivat alkuperäiset okinawalaiset tyylit, joista tietääkseni ainoana Suomessa harjoitellaan Seibukania.

Muistaakseni Suomessa harjoiteltava Goju ryu on myös okinawalainen

Lyhyesti: Tuota, kyllä.

Pitkästi:
Suomessa on laskutavasta riippuen 5-6 Goju-ryu -seuraa. Karateliitossa Goju-ryulla on oma tyylisuuntakollegio, jonka jäsenet kuuluvat myös Suomen Jundokaniin. Joka puolestaan on Goju ryu-tyylin karateseurojen yhteistyöelin ja toimii myös kontaktina Okinawa Goju Ryu Karate Do Kyokai Jundokaniin (joka nyttemmin tunnetaan nimellä Jundokan dojo, lisää alla). Tyylisuuntakollegiolle suoritetut dan-arvot rekisteröidään sekä Suomen Karateliitolle että Jundokan Finlandin kautta Okinawalle. Miyazaton kuoltua 1999 Jundokan otti siipiensä suojaan Goju-kain (japanilaisen - tai pitäisikö sanoa japanilaisemman - version Goju-ryusta). Seurasi firman sisäistä vääntöä, jonka seurauksena Jundokan erosi 2004 Okinawa Goju-Ryu Karate-Do Kyokai:sta - ja samalla Goju-kai poistui ohjelmasta. Olen kuitenkin ymmärtänyt, että Jundokan -kytkös elää ja voi hyvin Suomen Goju-ryussa.

Pari kaveria kävi vielä ainakin jokunen vuosi sitten säännöllisen epäsäännöllisesti Jundokanin päädojolla Okinawalla kuluttamassa vaivalla ansaittuja rahoja ja lomapäiviä. Okinawanihmeitä on nähty myös Hämeessä: Jundokanin joka toinen vuosi järjestettävä Euroopan Gasshuku pidettiin Tampereella kesällä 1996. Paikalla oli mm. Tetsunosuke Yasuda ja Ryoichi Onaga (Jundokanin Euroopan pääopettaja) ja epälukuinen määrä muita alempia vöitä (7 dan ja alaspäin).

Tukholmassa asuva Jundokan Goju-opettaja Hiromi Suzuki (8 dan) on vuodesta 1984 toiminut jonkinlaisena Suomen Goju-jengin kummisetänä/suojelusenkelinä. Lautalla ollaan matkusteltu kumpaankin suuntaan.

Tampereen porukka on myös - nykyisen puheenjohtajan Brysselin keikan johdosta - rakentanut suhteita belgialaiseen Eddy de Vosiin (muistaakseni 5 täppiä), joka edustaa kaiketi Yuishinkan Goju-ryu Karate-do Internationalia. Hauskoja harjoituksia kaveri vetää; viimeksi teemana taisi olla 24 tuntia karatea ulkona (lue: metsässä).

Yleinen trendi on, että (onneksi) siitä Finn-karate -hömpötyksestä on päästy eroon.

MikaHS kirjoitti: Yleinen trendi on, että (onneksi) siitä Finn-karate -hömpötyksestä on päästy eroon.

Hmm, mitäs tämä "Finn-karate" oikein sitten on? Koitin guuglettaa mutten oikein saanut hännästä kunnolla kiinnì...

Finn-karate oli 80-luvulla voimansa päiviä elänyt ajatus suomalaistyyppisestä kisapainotteisesta karatesta, jossa tyylisuuntien vaikutus olisi minimoitu.

Miten karatessa harjoitellaan käytäntöön niitä opittuja tekniikoita? Kuten Tapani jo aikaisemmin tähän viittasi, perinteisissä kungfuissa käydään paljasnyrkkimatseja hyvin minimaalisilla säännöillä, mutta kiinnostaisi tietää käytetäänkö karatessa ja yleensäkkin muissa taistelulajeissa/ip-lajeissa/kamppailulajeissa, ihan miten haluaa ilmaista, tätä samaa metodia vai mitenkä niitä tekniikoita opitaan tekemään kunnolla? Pisteottelua ja kilpamatsausta ei lasketa käytännönsoveltamiseksi.

Hollow kirjoitti: Miten karatessa harjoitellaan käytäntöön niitä opittuja tekniikoita?

Erilaisilla sovellus- ja skenaarioharjoitteilla (sekä ennalta sovituilla, puolivapailla että vapailla) ja sangen vapaalla ottelulla.

Yleistä, kattavaa vastausta ei voi antaa - karatea kun on montaa sorttia ja eri tyyleissä on eri tavat. Nuo kertomani ovat kuitenkin käytöissä useissa okinawalaisissa karatetyyleissä kataharjoittelun osana.

Sinällään tekniikoista puhuminen on osittain harhaanjohtavaa. Tekniikat ovat tiettyjen periaatteiden opetusvälineitä, eivät sinällään se päämäärä.

Jussi Häkkinen kirjoitti:

Hollow kirjoitti:Miten karatessa harjoitellaan käytäntöön niitä opittuja tekniikoita?

Erilaisilla sovellus- ja skenaarioharjoitteilla (sekä ennalta sovituilla, puolivapailla että vapailla) ja sangen vapaalla ottelulla.

Yleistä, kattavaa vastausta ei voi antaa - karatea kun on montaa sorttia ja eri tyyleissä on eri tavat. Nuo kertomani ovat kuitenkin käytöissä useissa okinawalaisissa karatetyyleissä kataharjoittelun osana.

Sinällään tekniikoista puhuminen on osittain harhaanjohtavaa. Tekniikat ovat tiettyjen periaatteiden opetusvälineitä, eivät sinällään se päämäärä.

Oivaan vastaukseen lisäkommenttina että, ei ainoastaan Okinawalaisissa tyyleissä, vaan esim. meillä tuo harjoittelu on "Kivikäden" vetäessä erittäin käytännön läheistä.

Eniten pidän siittä kun kivikäden treeneissä voivat halukkaat yleensä matsata suht vapailla säännoillä (kunhan eivät riko toisiaan) tarvittaessa mattoon jatkaen. Alkuperäistä karatea kun ei rajoitettu perustekniikoilla jotka tehdään tietystä asennosta, vaan opetettiin periaatteita joita voitiin soveltaa eri tilanteissa.

PS. Vastoin yleistä käsitystä perustekniikat erotteltiin vasta viime vuosisadalla, ja esim. seibukanissa vasta 60? luvulla. Vai kuinka Jussi?

Ale kirjoitti: PS. Vastoin yleistä käsitystä perustekniikat erotteltiin vasta viime vuosisadalla

Taitaapa olla 1800-luvulla Itosun kouluopetuksen myötä alkanut trendi nimetä nuo tekniikat joillakin yleisesti tunnetuilla nimillä...

ja esim. seibukanissa vasta 60? luvulla. Vai kuinka Jussi?

Eiköpähän Kyan-sensei (Shimabukuro Zenryon opettaja) ole jo erillisistä tekniikoista puhellut, Funakoshin aikalaisia kun oli. Tuolloin oli jo ilmassa tekniikoiden systemaattista nimeämistä - varsinainen kihon-harjoittelu on taas katan osana ollut mukana todennäköisesti yhtä kauan kuin katoja on tehty. Katan pätkiähän ne perustekniikkaharjoitteet vain ovat, eivät muuta.

Seibukan toki - rakennuksena - perustettiin 60-luvulla, Shimabukuro Zenryon karate sitä vastoin on huomattavasti vanhempaa perua - Kyan Chotoku kuoli 1945 (kuten moni muukin Okinawalla - kuolema erään tapahtuman seurauksena oli siihen aikaan siellä eräänlainen trendi) ja ennen tätä ehti opettaa Shimabukuroa pitkähkön ajanjakson 1920-luvulta alkaen.
Shimabukuro opetti ilman varsinaista dojoa 2. maailmansodan jälkeen, kunnes 1962 perusti Seibukan-dojon.

Systematisoidut perustekniikkasarjat - Kihon Renshu ja Zenshin Kotai - ovat alkujaan peruja Shimabukuro Zenryon pojalleen ja tämän serkulle antamasta opetuksesta. Tämän jälkeen toki perustekniikkapuolen opettaminen on kehittynyt vahvasti ja kattaa nyt aika hyvin katojen ydinliikkeet ja erilaiset periaateharjoitteet.


Tekniikkanimistä on mainittava sen verran, että ne ovat meilläpäin sangen yleisluontoisia. Chudan uke (keskitorjunta) todellakin tarkoittaa vain keskitorjuntaa (ja on perustekniikassakin kahdessa eri muodossa - ulkoa sisään ja sisältä ulos - samalla nimellä). Ashibarai taas on jalkapyyhkäisy - eli pyyhkäisy jalalla (alas tai keskelle), jalan pyyhkäisy sivuun kädellä jne. Käytännössä siis ilmaistaan enemmänkin periaate kuin pilkuntarkka tekniikkamääritelmä.

*huoh*

Kyllä näitä Jussin kirjoituksia lukiessaan tulee pahoitteleva ikävä ettei Karate-opetus jota itse aikoinaan sai Shukokaissa ollut tuonne päinkään - eli perinnettä mukanaan kantavaa, vaan kilpaurheilua.

Itseäni on kiinnostanut näissä tekniikoiden nimeämisissä se, että onko tuo pilkuntarkkuus ihan länsimaisten, kieltä ymmärtämättömien ansiota. Itse en japania osaa, mutta kun noita nimien merkityksiä funtsii niin nehän tosiaan ovat aika lailla sinne päin kaikki. Näin siis karatessa. Mikäli oikein muistan niin esim. judossa ne ovat ehkä hieman kuvaavampia.

Toki joka tyylissä on omat tapansa tehdä esim. juuri se keskivartalotorjunta, mutta ajan takaa sitä, että kun se nimitys on vähän eksoottisemman kuuloinen niin tämmöinen kieltä taitamaton yhdistää sen helpommin juuri siihen yhteen tiettyyn tapaan kun taas japania ymmärtävä käsittää sen enemmänkin periaatteellisena.

Itselleni ainakin "etukäden suora" kuulostaa periaatteellisemmalta ja epämääräisemmältä kuin "oi-zuki".

Tiedä häntä.