Aikidon harjoittelusta

[Kalle Koskinen]

No niin, olen tästä kirjoittanut joku vuosi sitten, mutta kirjoitetaas vielä kerran. Aikido on filosofialtaan tunnetusti rauhallinen budolaji, mutta tietynlaiset aikihipit tekevät parhaansa ottaakseen siitä budon pois. En haluaisi hyväksyä sitä.

Ueshiba puhui siitä, että aikidossa pyritään vähimpään pahaan. Ohje meni muistaakseni näin:
- Vältä mieluummin kuin lyö
- Lyö mieluummin kuin riko
- Riko mieluummin kuin surmaa

Tässä nyt puhutaan siitä, että pyritään hakemaan se mahdollisimman lievin keino itsensä puolustamiseen ja suurimmassa osaa tapauksista välttäminen on aika tehokas keino. Mutta maailmahan ei ole niin nätti paikka että vaikka kuinka rauhallinen ja hyvää tarkoittava yksilö on kyseessä, hän ei voi välttyä kaikelta kurjalta mitä ihmisillä on tarjota. Olisihan se ihanteeellista jos voisi tehdä kimppuun hyökkäävälle nätin nikyon ja kivulla ohjata hänet tajuamaan että hyökkäyksensä on täysin hyödytön. Mutta kun se ei aina menee niin.

Tehtävän tekniikan rajuus on monesti aika paljon riippuvainen siitä, että millaisella voimalla ja aikeella hyökkääjä tulee. Jos keskivertomies tulee täydellä voimalla päälle, aikeenaan lyödä rauhaa rakastavalta aikidokulta naama kasaan, niin siinä saisi olla aika pirunmoinen tasoero kyseessä jotta aikidoku pystyisi täysin kivuttomaan ja rauhanomaiseen tekniikkaan. Kun joku tulee pahasti päälle eikä aio luovuttaa, niin siinä joutuu aiki-dokaaja todellisen paikan eteen. Ehjänä olisi kiva säilyä. Täysillä kimppuun käyvä kauheassa kännissä oleva 35-kiloinen teinityttö onkin sitten jo huomattavasti helpompi saada kuriin lempeimpien keinojen avulla.

Kuten Jussi Häkkinen sanoi, niin ensin opetellaan kova tekniikka, josta vuosien myötä hiotaan kulmia pois, saaden tekniikasta pehmeämmän näköistä ja tuntuista. Toisin päin se ei yksinkertaisesti onnistu. Kuvitellaanpa että tällainen maailmaa syleilevä aiki-hippi kohtaa todellisen pahan ja tilanteesta olisi selvittävä. Keinoja eikä edellytyksiä ole, koska koko aika ollaan tuhlattu väärin treenaamiseen. Lempeä ohjaus ei toimikaan kun paha mies ei odotetusti tartukaan pesäpallomailalla aikidokua ranteesta kiinni ja jää odottamaan lempeää tekniikkaa. Aikidoka yksinkertaisesti häviää toisen raa'an aggression edessä. Löysään treeniin tottuneelle on erittäin kipeä paikka tajuta, että toinen kaveri laittaakin vastaan ja piru vie pyrkii vielä vahingoittamaan. Eihän uket koskaan niin tehnyt, mitä nyt kevyesti näpäyttivät atemia mikäli jätti isomman aukkopaikan tekniikkaa tehdessään.

Oletetaan että tämä lempeä aikidoka kuolee lyönnin aiheuttaman kaatumisen seurauksena. Siinä tuhoutuu kaksi elämää: aikidoka, joka tekee tästä lähtien ukemeita Taivaan Tatamilla ja tämä aggressori. Hän saa siitä seuraamukset ja linnareissuhan tuollaisesta tulee. Kuinka hyvin tämä lempeä treenaaminen palveli universumin tasapainoa?

Otetaan samaan esimerkkiin aikidoka, joka on treenannut aikidoa budolajin omaisesti, tiedostaen että nämä tekniikat ovat suunniteltu vahingoittamaan, vammauttamaan ja jopa tappamaan. Hän ymmärtää myös kuinka näitä tekniikoita ei voi noin vain seuraamuksitta käyttää kanssaihmisiin, vaan hän pyrkii myös mahdollisimman rauhanomaiseen puolustautumiseen. Nyt oletetaan että tämä aikidon harrastaja joutuu samaan tilanteeseen mihinkä edellisen esimerkin lempeä aikidoku (RIP).

Monet todelliset ja painavat iskut tatamilla vastaanotettuaan tämä urhea aikidoka osaakin toimia pahan miehen edessä. Vaikkei hän sitä tajunnutkaan että kuinka kaikki oikein menikään, hän huomaa päätyneensä aggressorin kanssa lukittautuneeseen tilanteeseen, jossa on kumminkin paikka vaikkapa sovelletulle shihonagelle. Hän vääntää kättä nopeasti ja rajusti sivulle, jolloin pahan miehen käsi napsahtaa poikki, hyökkäyksen ja hyökkäysaikeen loppuen siihen paikkaan. Aikidoku selviää sakoilla, kumpikin säilyttää henkensä ja elämänsä ja paha mies tajusi erheellisen elämänsä ja muutti vahingoittavia tapojaan.

Kummassa tilanteessa tämä tietty elämän tasapaino säilyy paremmin? Teennäisen ja itsetarkoituksellisen lempeällä tavalla vai paikoittain jopa rujolta näyttävän aikidokan tekemisellä?

Olen ollut nyt vuosia treenaamatta aikidoa ja olen perehtynyt tuohon hyökkäävään puoleenkin. Tämän etäisyyden ja muista lajeista tiedon etsimisellä olen alkanut tajuamaan aikidon luonnetta vielä enemmän. Aikido on erinomainen laji, ja mitä tahansa lajia treenatessani olen tajunnut treenaavani omaa aikidoani. Tietty vartalonkäyttö on nyt aika hyvin ajettu sisään, enkä siitä enää irti haluakaan. Mutta aikidosta ei tunnu olevan mitään hyötyä, jos ei ymmärrä eikä osaa hyökätäkään. Ranteista piteleminen tatamilla on kivaa kun se ei ole vaikeata. Surukseni täytyy todeta, että liian harvoin näin dan-arvoisten aikidokoiden treenaavan mitään isku-potku-tekniikkaa. Tai ainakaan sillä tavalla että niissä hyökkäyksissä olisi ollut mitään painoa tai uhkaavuutta takana. En minä turhaan kutsu monia aikidokoita spagettikäsiksi.

Sanoisin myös että aikidon passiivisuus on pahasta. Aikidokan ei todennäköisesti tulisi tehdä mitään aikeita hyökkäämiseen eikä aloittaa tilanteita. MUTTA. Mikäli joku on tämän aikeen kohdistanut aikidokaa kohtaan ja hyökkäys olisi juuri alkava, niin olisi erittäin tyhmää jäädä passiivisena odottamaan hyökkäystä ja uskotella selviävänsä mistä vain. Kun joku meinaa hyökätä, niin pitäisi mennä sisään rohkeasti ja jämäkästi. Silloin on melko varmasti paremmat mahdollisuudet rauhanomaisempaan lopputulokseen, kuin sillä että odotetaan ja toivotaan parasta. Aktiivisuus passiivisuuden sijaan.

Toki jokainen treenaa tavallaan ja jokaisella on omat syynsä. Mutta se mikä minua inhottaa on se, että nämä henkistä masturbointia harrastavat rauhaa ja rakkautta rakastavat aikihipit määrittelevät yksinomaan että mitä aikido on ja mitä se ei ole. Ueshiba kehoitti oppilaitaan muokkaamaan aikidoa omakseen. Joten miksi ihmeessä aikihipit kopioivat vuosikymmeniä kovasti treenanneen miehen vanhojen päivien köpöttelevää tekniikkaa? Tai mikä pahempaa, moneen kertaan vesitettyä versiota siitä.

Minulla on vahva käsitys siitä että mitä aikido on (minulle), mutta en minä jumal'auta ala kertomaan toisille että se tapa millä he treenaavat on väärin!

Onneksi suomessa on prosentuaalisesti pieni osa ihmisiä, jotka ovat aikidossaan hyvin päteviä ja uskottavia hommassaan. Nimiä olen kyllä maininnut monesti, mutta hyviä ja fiksuja treenaajia löytyy ihan riviharrastajista. Kiitokset heille kaikille, te saitte minun uskon pysymään lajissa kaikesta tatamillapiereskelijöiden sumutuksesta huolimatta!

[Kalle Koskinen]

Ihan mielelläni lukisin kotimaisista seuroista ja jopa harjoitusten vetäjistä, että tietäisi missä tätä toimivaa aikidoa harjoitellaan. Ja mikäli pokka riittää niin mieluusti lukisin myös niistä joiden aikido ei toimi.

Voi voi kun tekisi mieli vastata ja vieläpä ihan rehellisesti Mikäli olet kiinnostunut, voin tehdä pienen selonteon vaikkapa privaattiviestien avulla. En viitsisi alkaa julkisesti mollaamaan, kun ei kaikki tajua tekevänsä hallaa lajille.

Niin hyvät kuin pahatkin tulisi mainittua.

Ja nyt mietin että olikohan edellisessä viestissäni jokseenkin katkera sävy?

[AriJ]

Miten jos kieltäydyn salille tullessa kumartamasta, koska koen sen sotivan uskontoani vastaan. En halua kumartaa salin Hengelle. Haluaisin harrastaa tätä, mutta mitä muut ajattelevat?

Dojo etiketti

Harjoitussaliin (dojo) tultaessa kumarretaan ovelta keskustaa kohti. Keskusta (shomen) on paikka, missä O-sensein kuva, mietelause, kukkalaite tai muu vastaava sijaitsee. Samoin tehdään poistuttaessa dojosta. Ulkoa tultaessa lakki otetaan pois päästä. Hyvän tavan mukaista on tervehtiä opettajaa ja harjoituskumppaneita.

Matolle (tatami) mentäessä sandaalit jätetään siististi lattialle maton reunalle siten, että kantapäät osoittavat maton reunaa kohti. Matolle ei ole kuitenkaan suotavaa mennä "perä edellä" eli takapuoli kohden shomenia. Maton reunalla asetutaan istuvaan asentoon (seiza) ja kumarretaan (zarei) dojon keskustaa kohti. Sama kumarrus tehdään poistuttaessa matolta.

Harjoitus aloitetaan alkukumarruksilla. Opettaja istuu edessä ja oppilaat rivissä maton reunalla. Opettajan johdolla kumarretaan dojon keskustaa kohti, jonka jälkeen opettaja ja oppilaat kumartavat yhtäaikaa toisilleen sanoen "onegai shimasu" [onegai shimas] (= tahdon harjoitella vilpittömästi). Alku- ja loppukumarruksilla ei ole uskonnollista merkitystä, vaan ne osoittavat kunnioitusta lajin kehittäjän muistolle. Lisäksi niiden avulla siirrytään vaihe vaiheelta kohti harjoittelumielialaa, jolloin dojon ulkopuoliset asiat poistuvat mielestä tehden tilaa keskittymiselle harjoitteluun.

http://www.nozomi.fi/aloittaminen/dojo_etiketti/" onclick="window.open(this.href);return false;

[Teemu]

Älkää luulko ettei mulla olisi mitään sanottavaa! (mutmutmut miten mulla on sellanen olo, että tää keskustelu on käyty aiemminkin..)

..Mä oon vaan ihan kuitti niin en jaksa alkaa runoilla nyt mitenkään perusteellisesti. Myöhemmin sitte lisää!

Kuiteski muutama kohta ranskiksin:

- Tonin ja Jaskan näkemykset ovat molemmat ihan oikeita. Aikidoa kun voi harjoitella useammalla tavalla, ja päämääränhän jo molemmat myönsitte samaksi. Mun mielestä osa sitä kuuluisaa "lajin filosofiaa" on ymmärtää, että totuuden ja päämäärän voi saavuttaa erilaisia polkuja kulkien :3some: (hitto ku löyty hyvä hymiö!)

- En enää jaksa selittää mitä tarkoittaa Aikikai. Mutta mun mielestä jonkinlainen SEURATIETOKANTA tms. olisi loistava! Sillä tavoinhan kysyntä kohtaisi oikeanlaisen tarjonnan

- Seuratietokannan avulla tällainen määräajoin toistuva hedelmätön (tai siis jos se seuratietokanta nyt sitte ois se "hedelmä":)) tortapåtortan jauhanta jäisi.. Tai ainakin muuttaisi muotoaan ja asioista olisi helpompi puhua oikeissa yhteyksissä! Uskallan olla sitä mieltä, että suurin osa aikidoseuroista nimenomaan haluaa profiloitua juuri omanlaisensa aikidotyylin edustajaksi

- Ja nyt tuttu lause: Dojossa dojon tavalla! Tämä tarkoittaa sitä, että esim. mun treeneissä harjoitellaan dojoetikettiä noudattaen. Tämä pitää sisällään esim. tietyt kumarrukset. Muuta tapaa ei ole. Heh, tai siis eihän treeneihin ole pakko tulla..

- Minä en opettaisi tai harjoittelisi aikidoa ilman ideologisia syitä. Minä en välittäisi pitkällä tähtyksellä opettaa aikidoa sellaiselle, kenen kohdalla katsoisin toivottomaksi herättää kiinnostusta lajiin kokonaisuutena.

- Vastaavasti mä en jaksaisi pelkkää filosofiaakaan, aikido on aikidoa just siksi että se on aikidoa ja aikidossa nyt vaan on se tietty ajattelumaailma. Ei biljardiakaan oikeen voi pelata ilman palloja. Psykofyysinen kokonaisuus:)

- Mä vierastan tekniikkaa pelkän filosofian välineenä (eli "pelkän teorian" harjoittelemista). Se ei ole mun tapa. MUTTA se on silti yksi olemassa olevista tavoista, ja ihan vilpittömästi sitä arvostan

No mut joopajoo, lisää luvassa ku kerkeen.

[Teemu]

Ainiin..

Jos aikihippi on taidokas aikihippi niin homma on kunnossa. Jos aikihippi on OIKEIN taidokas, on asia merkityksetön. Enkä selitä

[Ile]

Meinaat, että kotegaeshin voisi suorittaa kauniisti vastustaja pylläyttäen - saamatta itse turpaan? Mielenkiintoista.

Lähinnä retorisesti kysyen: onkohan tällaisen kysymyksen esittäjälle koskaan tehty kotegaeshia kenenkään osaavan taholta?

Tunnistan erinomaisesti haasteet, jotka liittyvät laajalti käyttökelpoisen itsepuolustustaidon hankkimiseen kohtuullisessa ajassa puhtaasti edellä mainitun "hippiaikidon" keinoin. Ja tuo oma lajihistorianikin kertonee jotain näkemyksistäni.

Silti osa tämän ketjun kommenteista huokuu kyllä epärealismia ihan toisessakin mielessä.

Voin esim. kertoa itse käyttäneeni nikkyota menestyksekkäästi ihan tositilanteessa mitään rikkomatta. En tosin vienyt riehujaa maihin asti, vaan piti horjuttaa vähän pidemmälle kun tämä piti saada samalla vauhdilla kapakan ovesta pihalle. Matkalla kolautin kyllä näytteeksi päätä oveen mutta se ei ollut aikidon epätäydellisyyttä vaan omaani.

Potkun ammattimaisemmat voimankäyttäjät voinevat kertoa paljon tarinoita siitä, miten väkeä on otettu ihan pehmein keinoin kontrolliin ja torjuttu oikeita uhkatilanteita mitään rikkomatta - varmasti välillä myös aikidotyyppisin vääntelyin.

Aika moni on myös nähnyt esim. tilanteita joissa lupaavasti alkanut nyrkkitappelu hyytyy ihan tylsäksi painimiseksi ja loppuu johonkin niskalenkkiin eikä siltä urpommaltakaan tule edes verta nenästä.

Pointtina siis nyt ensisijaisesti se, että jos ns. tositilanteeseen joutuminen on tilastollisesti melko harvinaista - varsinkin sellaiselle, joka peace-henkisesti pyrkii niitä välttämään - niin vielä harvinaisempaa on, että niissä nyt sitten oikeasti on pakko vahingoittaa toista. Vaikka toki sellaistakin sattuu (ihan vaan nyt vielä kerran sen sanoakseni).

Jos haluaa arvoida aikidoa jotenkin kriittisesti modernin ihmisen ip-tarpeiden kannalta, niin itse lähtisin oikeastaan liikkeelle vähän muualta kuin "vahingoittamattomuus"-tavoitteen ruotimisesta.

[Teemu]

Mut ihan vakavissaan Kalle K, kirjoitat aikidosta oman kokemuksesi perusteella, ja niin saa ollakin, sitä vartenhan tällaiset palstat ovat.

Kirjoitat kuitenkin hyvin yleistäen. Irroitat myös lajiin liittyviä asioita niiden oikeasta kontekstista.. Mutta uskon että et kuitenkaan noita tekstejä skraibailisi ilman jotain tiettyä syytä!

Olet ilmeisesti saanut aika karvaasti pettyä omaan aikidotreenaamiseesi? Kuulisin mielelläni lisää!

Huomaattekos kaikki muuten: Kysyntä ei ilmeisesti ole kohdannut tarjontaa-- Taas olisi ollu seuratietokannalla sijansa!

[PDC]

Jätkä jaksaa kyllä tuosta tietokannasta Miten lähtisit toteuttamaan? Entä miten siinä tapauksessa, että yhdessä seurassakin voi olla korkeampia treenaajia, jotka jokainen voi käydä eri leireillä, ja treenit voi erota toisen treeneistä enemmän ja vähemmän? Miten se seura "määritellään"?

[Kalle Koskinen]

Niin, minähän en missään nimessä kärjistänyt esimerkkejäni. Totta helvetissä nikyon voi tehdä oikeastikin niin ettei mitään rikota. Mutta eläpä siinä illuusiossa että se tulee menemään niin kun kerran tatamillakin toimii...

Teemu, olen varmasti nähnyt vetäjiä ja seuroja enemmän kuin keskivertotreenaaja. Ja jatkuvana etsijänä esitin myös tiettyjä kysymyksiä, joihin sitten vastattiin miten vastattiin. Ne kertoivat aika paljon.

Onneksi muualta sitten löytyi ihmisiä, jotka eivät pimittäneet tietoa. Tai sitten olivat rehellisiä jos eivät jotain osanneet. Jep, oli helvetin hauska huomata treenanneensa aivan väärin vuosien ajan. Tuntui siltä että aika tuli käytettyä hyvin. Mutta se on kaikki nyt paikattu ja oma aikido tuntuu luontevammalta. Kikkailua vähemmän.

[Mjölnir]

Potkun ammattimaisemmat voimankäyttäjät voinevat kertoa paljon tarinoita siitä, miten väkeä on otettu ihan pehmein keinoin kontrolliin ja torjuttu oikeita uhkatilanteita mitään rikkomatta - varmasti välillä myös aikidotyyppisin vääntelyin.

Joo, mä olen käyttänyt useita kertoja iriminagea. Tosin se vastustaja ei tehnyt pyörähtävää kaatumista pehmeästi sinne takaviistoon, eikä me ennen sitä pyöritty tanssinomaisesti kahta kierrosta myötäpäivään, mutta kyllä siinä oli aggressori nopeasti lattialla.

[Lasse Candé]

Miten jos kieltäydyn salille tullessa kumartamasta, koska koen sen sotivan uskontoani vastaan. En halua kumartaa salin Hengelle. Haluaisin harrastaa tätä, mutta mitä muut ajattelevat?

Dojo etiketti

(...)

Alku- ja loppukumarruksilla ei ole uskonnollista merkitystä, vaan ne osoittavat kunnioitusta lajin kehittäjän muistolle. Lisäksi niiden avulla siirrytään vaihe vaiheelta kohti harjoittelumielialaa, jolloin dojon ulkopuoliset asiat poistuvat mielestä tehden tilaa keskittymiselle harjoitteluun.

http://www.nozomi.fi/aloittaminen/dojo_etiketti/" onclick="window.open(this.href);return false;

Itse ajattelen kumartavani samalle asialle mille se opettaja siinä kuvassa kumarsi. Tällöin myös se kunnioitus sitä opettajaa kohtaan tulee luonnollisen automaattisesti suureksi, ihan lajitekijänä. Kaikki on lajivirran kumartamista. Jos ei tätä kunnioitusta ole esim uskonnollisista syistä, ei kannata harjoitella ollenkaan. Voi toki olla muissa lajeissa toisin, mutta meillä ei kumarreta salin hengelle tai nosteta henkilöitä puolijumaliksi, paitsi toki jotkut hörhöt ehkä. Ei kannata ensiksi tulkita väärin ja sen jälkeen dissata. Lajillinen kumartaminen tuskin on minkään vakaumuksen vastaista. Joissain tapauksissa se saattaa olla, mutta tällöin kannattaa joko hankkiutua sellaiseen lajiin jossa poikkeukset sallitaan tai jättää väliin kokonaan. Esim meillä lajia ei tosiasiallisesti harrasta jos tuosta tinkii liikaa, vaan silloin tekee jotain muuta. Varmaan aikidossa about samoin. Jossain lajissa jossa kumarretaan saattaa olla että kumartamisen rooli on pienempi.

[Jussi Häkkinen]

Laji ei kuitenkaan ole ne kumarrukset. Laji on se tekninen ja fyysinen sisältö - ja osin se perinne, millä niitä opetetaan. Käytännössä pokkaukset jne. ovat lainattua tapakulttuuria ja jos ne kokee rasitteeksi, niitä ei välttämättä tarvitse ottaa mukaan - itse lajista ei näin menetä mitään, mutta pystyy treenaamaan sen konkreettista osaa.

[Jussi Häkkinen]

Potkun ammattimaisemmat voimankäyttäjät voinevat kertoa paljon tarinoita siitä, miten väkeä on otettu ihan pehmein keinoin kontrolliin ja torjuttu oikeita uhkatilanteita mitään rikkomatta - varmasti välillä myös aikidotyyppisin vääntelyin.

Kyllä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan todennäköistä, ellei voimankäyttäjällä ole sitä potentiaalia myös ottaa järeämpi arsenaali käyttöön.

Ueshiba korostaa teksteissään - etenkin tuossa aiemmin lainatussa - sitä, että turpaanantopotentiaali on oltava, jotta voi tarvittaessa täryyttää koko skaalan lähes hengenottoon asti. Siinä vain sanotaan, että kun treenaa, sitä paukuttelua ei aina tarvitse viedä rajulle tasolle.

[nomad]

Potkun ammattimaisemmat voimankäyttäjät voinevat kertoa paljon tarinoita siitä, miten väkeä on otettu ihan pehmein keinoin kontrolliin ja torjuttu oikeita uhkatilanteita mitään rikkomatta - varmasti välillä myös aikidotyyppisin vääntelyin.

Kyllä. Tämä ei kuitenkaan ole kovinkaan todennäköistä, ellei voimankäyttäjällä ole sitä potentiaalia myös ottaa järeämpi arsenaali käyttöön.

Ueshiba korostaa teksteissään - etenkin tuossa aiemmin lainatussa - sitä, että turpaanantopotentiaali on oltava, jotta voi tarvittaessa täryyttää koko skaalan lähes hengenottoon asti. Siinä vain sanotaan, että kun treenaa, sitä paukuttelua ei aina tarvitse viedä rajulle tasolle.

Tässä ollaan jussin kanssa samoilla linjoilla. Jos ei tarvitse käyttää kuin osa suorituskyvystä niin asiakkaan (kohdehenkilön) osa on paljon kivuttomampi. Ja se näkyy läpi tekemisessä vähänkään asioista perillä olevan silmiin.

lisäys:
Mä näen aikidon parhaimmillaan juurikin tällaisena tekemistapana naapurin ehjänäpitäminen mielessä vaikka muuhunkin olisi paukkuja. Ainoaksi treenimuodoksi pehmeässä muodossaan en pistäisi, mutta hemmetin kova lisä on kelle vain. Liekkö suomessa muuten näitä käytännön osaajia opettamassa aikidopohjaista juttua? Kysyn kun en tiedä.

Esimerkkinä vaikka tämä kaveri:
[youtube][/youtube]

[TeeVee]

Meillä pohdittiin aikidon ohjaajakoulutuksessa skenaariota, jossa joku kieltäytyy esim vakumuksensa perusteella osallistumasta kumarruksiin. Tulimme siihen tulokseen, että dojoetikettiä tulisi noudattaa. Muuten tämän harjoittelijan kohdalla harjoittelu hänelle voi muodostua hankalaksi.

Ongelmia voi tulla osallistumisesta japanilaisen opettajan leirille. Jotkut ovat hyvinkin tarkkoja etiketin noudattamisesta.

Aikidoliiton sivuilla on listattu peruskurssitason 6. kyun vaatimuksiin:
"On osattava dojo-reiho (kumarrukset: minne, miten, milloin ja miksi)."