Oletko miettinyt etupotkijuutta? Potkua tukemalla pääset etupotkijoiden omalle alueelle, jossa asiantuntijat vastaavat kysymyksiin. Lisäksi etupotkijana voit selata Potkua näkemättä yhtään mainosta. Tutustu ja mieti. :)

Periaatteet ja kata-harjoittelu japanilaisissa kouluissa

Japanilaiset lajit

Valvoja: Valvoja

Kuvake
Naked
etupotkija
Viestit tässä aiheessa: 2
Viestit: 2185
Lauteille: Elokuu 2005
Paikkakunta: Helsinki
Yhteystiedot:

Periaatteet ja kata-harjoittelu japanilaisissa kouluissa

#1

Viesti Naked »

Täällä on useamminkin väännetty kata-harjoittelusta ja periaatteista eri ketjuissa, ja niissä ketjuissa on aina availtu osia siitä, mitä kata-harjoittelu on tai mitä periaatteilla oikein tarkoitetaan. Ajattelin kerrankin nyt kirjoittaa auki kokonaisuudessan sen, mitä perinteisten japanilaisten lajien puolella on kata-harjoittelu ja miten siihen liittyvät periaatteet. Tästä tulee siis väistämättä vähän pitkä pätkä, vielä kun on pakko vähän pohjustella näitä asioita.

Tämä kirjoitus mukailee aika vahvasti Karl Fridayn (Japanin historian professori) loistavaa artikkelia "Kabala in Motion: Kata & Pattern Practice in the Traditional Bugei" - osa tekstistä on jopa suunnilleen suoraa käännöstä. En usko pystyväni ilmaisemaan asiaa yhtään paremmin - sen sijaan haluan vaan tämän asian sanottua suomeksi ja kaikkien foorumilaisten luettavaksi.

Japanilaiset koulut, ryūha

Japanilaisissa kouluissa on kyse oppien kulkeutuminen sukupolvelta toiselle, opettajalta oppilaalle. Kyse ei ole suoranaisesti taidon vaalimisesta, vaan tietämyksen välittämisestä. Taitoa ei voi opettaa eikä oppia, vaan se pitää itse hankkia harjoittelun kautta. Taitavaksi pääsee kuka tahansa tekemällä töitä, ilman opettajaakin. Sen sijaan tietämystä voidaan siirtää eteenpäin. Opettaja voi vuosien varrella keräämänsä näkökannat, kokemukset ja viisaudet antaa oppilaalleen niin että jokainen sukupolvi voi rakentaa aikaisempien sukupolvien evästykselle, eikä jokaisen oppilaan tarvitse keksiä pyörää uudestaan itse. Tästä syystä nimityskin, ryūha, on tullut virtauksesta, sukupolvelta toiselle.

Kunkin ryūhan olennainen olemus löytyy nimenomaan tavasta, jolla se välittää oppejaan. Ja kaikissa perinteisissä japanilaisissa lajeissa oppien välittämisen tärkein väline on kata, vanhin ja edelleen tärkein menetelmä opettamiseen ja oppimiseen.

Kata-harjoittelu on varmaan yleisimmin väärin ymmärretty harjoitusmenetelmä, jopa harjoittelijoidensa puolelta. Kata-harjoittelua on pidetty ritualisoituna taisteluna, harjoitteena perusteisiin kuten tasapainoon ja koordinaatioon, varjonyrkkeilyn kaltaisena muodon harjoitteena tai jopa meditaationa liikkeessä. Katassa voi olla piirteitä näistä kaikista ja monesta muusta, mutta mikään näistä ei kuitenkaan yksistään kuvaa sitä mitä kata on.

Kata on pariharjoitteita, joissa harjoitellaan jotain opettajan määräämää tekniikan ja vastineen yhdistelmää, tai näiden yhdistelmien sarjaa. Yksin tehtävät harjoitteet kata-nimikkeellä kuuluvat useimmiten muihin kuin alkuperäisesti japanilaisiin kouluihin, kuten vaikkapa karateen. Nämä ovat kuitenkin olennaisesti erilaisia harjoitteita, enkä käsittele niitä tässä. Katassa toinen on aina vastustaja tai hyökkääjä, ja toinen on varsinainen tekijä. Katassa tekijä aina tekee koulun omaa tekniikkaa, siis sitä varsinaisesti opeteltavaa asiaa - vastustaja taas mahdollistaa tekijän toimet, toimien usein koulun oppien vastaisesti ja täten häviten katassa.

Katat tarjovat jatkuvuuden koulun sisällä sukupolvelta toiselle, jopa kirjallisen (ja kuvallisen) materiaalin puuttuessa. Koulun harjoittelemat katat voivat muuttua (ja muuttuvatkin) sukupolvesta toiseen - tai jopa yhden opettajan elinaikana - mutta niiden katsotaan yleisesti olevan säilyneen samoina koulun perustajalta (tai muulta tärkeältä henkilöltä koulun historiassa) asti. Fujiwara Yoshinobu, Edo-kaudella elänyt kirjoittaja, sanoo että "Koulun olemuksen [ryūgi no honshitsu] säilyäkseen sukupolvelta toiselle täytyy opettaa uskollisesti, vähääkään edellisten opettajien periaatteista [jiri] poikkeamatta." Kun muutoksia tapahtuu, ne nähdään pinnallisina viilauksina katan ulkomuotoon - katan perusolemus ei muutu. Perustavanlaatuisemmat muutokset (kun ne tehdään tarkoituksella ja niistä kerrotaan) tarkoittavat uuden koulun haarautumista.

Katan luonne

Syy, miksi kata-harjoittelusta on tärkeää puhua näin tarkasti, on että perinteisissä japanilaisissa kouluissa se oli todellakin tärkein opetuksen ja oppien välityksen työkalu. Monissa moderneissa lajeissa, kuten kendossa ja judossa, kata on vain yksi monista opetusmenetelmistä - vanhemmissa kouluissa taas kaikki perustuu kata-harjoittelulle. Monet kouluista opettavat vain ja ainoastaan kata-harjoittelun kautta - toisissa taas käytetään myös muita opetusmenetelmiä, kuten sparrausta, mutta vain täydentämään ja tukemaan kata-harjoittelua, ei koskaan korvaamaan sitä.

Kata-harjoittelun tärkeys tulee siitä uskomuksesta, että se on kaikkein tehokkain väline välittää tietämystä opettajalta oppilaalle. Ensinnäkin, koulun katat voidaan nähdä elävänä oppikirjana koulun oppeihin. Sekä koulun opetuksien olemus että niiden summa - asennot, tekniikat, strategia ja filosofia joista koulun oppimäärä muodostuu - sisältyy koulun katoihin. Täten katat systematisoivat ja tuovat säännönmukaisuutta koulun harjoitteluun. Mutta katan varsinainen tehtävä on paljon laajempi.

Taistelutaitojen oppiminen ei ole pelkästään tietoinen prosessi. Tärkeimpiä oivalluksia ei pysty välittämään pelkästään selityksin, vaan ne pitää kokea itse - niin myöskään koulun olemusta ei ikinä pysty täysin eriyttämään, vaan se pitää itse ymmärtää niistä esimerkeistä, joissa sitä käytetään. Katat ovat näitä esimerkkejä, joita oppilas pyrkii noudattamaan. Oppilas joutuu käyttämään kaiken tarkkaavaisuutensa, analysointikykynsä ja mielikuvituksensa ymmärtääkseen opetuksen. Ja tämä ymmärrys joka tulee yksittäisten esimerkkien yhteisien ja eroavien piirteiden havainnoimisesta johtaa ymmärryksen tasoon joka ulottuu laajemmalle kuin yksittäinen tekniikka tai ratkaisu ongelmaan.

Opettajan tehtävä on tässä toimia mallina ja oppaana. Opettaja esittää opetuksen pääkohdat ja pyrkii luomaan ympäristön, jossa oppilas voi omaksua ja ymmärtää ne - mutta oppien ymmärtämys ja varsinainen oppiminen tulee oppilaan omien ponnistuksien kautta. Yleinen prosessi on samankaltainen kuin vaikkapa lapsen opettaminen ajamaan polkupyörällä - lapsi ei itse osaa polkea, pysyä tasapainossa eikä ohjata, eikä ole kovin todennäköistä, että hän ihan itse ne keksisi. Mutta myöskään, kukaan ei näitä pysty suoraan opettamaan - sen sijaan lapselle voidaan vaan näyttää esimerkkiä ja auttaa lasta harjoittelemaan kunnes hän keksii itse mitkä lihakset tekevät mitäkin että polkupyörällä pystyy ajamaan.

Katan sisältö

Jotta ymmärtäisimme kata-harjoittelun koko tehtävän opetuksen ja oppimisen välineenä, on tärkeää eritellä mitä itseasiassa kataan sisältyy ja mitä sillä on tarkoitus opettaa. Koulun ollennainen sisältö - koulun olemus, ryūgi - voidaan jakaa kolmeen osa-alueeseen:
  • Hyōhō (tai heihō): strategia
  • Tenouchi - taito tai taidon soveltaminen
  • Waza - tekniikat tai taktiikat
Hyōhō tarkoittaa jotain siihen suuntaan kuin "koulun olennaiset periaatteet". Siten, hyōhō määrittää ne yleiset periaatteet, joiden ympärille koulun lähestymistapa taisteluun on rakennettu: perustelut hyökkäävään tai puolustavaan taktiikkaan, lähestymiskulmat vastustajaan, sopivat iskukulmat ja etäisyydet eri aseille, oikea henkinen lähestymistapa taistelussa, päämäärät joihin pyritään taistelussa ja niin edelleen. Tenouchi taas muodostuu niistä perusteista, joita tarvitaan hyōhōn soveltamiseen käytäntöön: asento, ajoitus, voiman tuottaminen ja keskittäminen, vartalonkäyttö ja niin edelleen. Waza taas on tilannekohtaisia sovelluksia koulun hyōhōsta ja tenouchista, eli ne erityiset taktiikat jotka oppilaalle opetetaan. Waza, tenouchi ja hyōhō; ovat toiminnallisesti erottamattomat - hyōhō ilmentyy wazassa ja wazan kautta taas tenouchissa.

Katat ovat kokoelmia wazaa ja siten näiden kolmen osa-alueen ilmentymiä. Ja katat ovat se keino, millä oppilas opettelee ja oppii tenouchin ja sitten hyōhōn. Fujiwara Yoshinobu havannoi: Tekniikka ja periaate ovat erottamattomat, kuin keho ja sen varjo - mutta tekniikan hiomista pitäisi painottaa. Syy tähän on, että periaate ilmenee itsestään teknisen harjoittelun myötä. Kaikki yritykset sanallisesti väitellä periaatteesta pitäisi äänekkäästi tukahduttaa.

Katan historia

Kata-harjoittelu on perua kahdesta opetusmallista, jotka olivat vallalla Japanissa aikoinaan: Kungfutselaisuus ja Zen. Luostareissa harvemmin opastettiin tekemään annettuja töitä, vaan oppilaan piti itse keksiä mitä häneltä vaadittiin. Tässä ilmeni niin sanottu "isshin-denshin", mielestä mieleen välittäminen. Japanin koulujärjestelmässä taas oli kungfutselainen opetusmalli vallalla. Melkein kaikki opetteleminen tapahtui toistamalla ja matkimalla ulkoista muotoa ja vasta sitten sisäistämällä opetukset. Tämä pohjasi ajatukseen, että tämänkaltainen opetusmalli voi johtaa syvempään ymmärtämykseen ja spontaaniin oivaltamiseen kuin mitä pelkän rationaalinen opetus.

Tämä on myöskin jossain määrin samankaltaista kuin miten länsimaissa on opetettu maalaamista ja piirtämistä. Taideoppilaat kuluttivat ensin vuosia kopioiden vanhojen mestarien töitä, oppien imitoimaan niitä täydellisesti, ennenkuin alkoivat tuottaa omia töitään. Kopioimisen kautta he oppivat ja omaksuivat periaatteet ja salaisuudet jotka sisältyivät mestarien tekniikoihin, ilman tietoista analysointia tai erottamista. Tavallaan, katat ovat koulun menneiden ja nykyisten mestarien "teoksia". Niiden harjoittelun kautta oppilas saa opit osaksi itseään ja myöhemmin välittää nämä taas omille oppilailleen.

Katan tarkoitus

On ensiarvoisen tärkeää olla unohtamatta, että katan tarkoitus on välittää koulun olemus oppilaille, olla koulun olemuksen ilmentymiä - ei olla koulun olemus itsessään. Kata-harjoittelun ja katojen oppiminen ei ole sama asia kuin koulun oppiminen: oppilaan opettelu alkaa kata-harjoittelusta, mutta sen ei ole tarkoitus päättyä siihen. Katoja ei ole, esimerkiksi, tarkoitettu käytettäväksi tekniikkakirjastona jota mekaanisesti käytettäisiin eri taistelutilanteisiin (niinkuin VKA aikoinaan sanoi "jos joku lyö sinua poksissaolapsiskuntao lyönnillä, tee torjunta A, sitten lyönti B ja sitten lukko C ja sitten alasvienti D"). Sen sijaan kata-harjoittelua käytetään työkaluna opettamaan periaatteet jotka sisältyvät katassa oleviin tekniikoihin. Kun nämä periaatteet on omaksuttu, työkalu kuuluu asettaa sivuun (mites on Mika, kuulostaako tutulta?).

Katsottuna oppilaan koko kasvukaaren kautta, kata-harjoittelu on tilapäinen apukeino opetuksessa ja kehittymisessä. Varsinainen päämäärä on päästä systematisoitujen, teknisten sovellusten yli, ilmaisemaan lajin ominaisia periaatteita omalla yksilöllisellä tavalla. Nousta sekä katan että wazan yläpuolelle, ihan kuin taideoppilaat siirtyivät imitoinnista ja kopioinnista tuottamaan omia töitään.

Koulun opiskelemisen aikana oppilaan suhde koulun kataan kehittyy kolmen vaiheen läpi, vaikkapa "säilytä, hajoita, eroita" ("mamoru, yabureru, hanareru" tai kovin tuttu "shu-ha-ri"). Ensimmäisessä vaiheessa oppilas pyrkii yhdistämään itsensä kataan, haudata yksilöllisyytensä sen sisälle. Oppilas imitoi opettajansa liikkeitä ja asentoja tarkasti. Kun oppilas on muokattu siihen pisteeseen asti, jossa hänen on vaikea liikkua tai reagoida millään tavalla katan antaman viitekehyksen ulkopuolella, oppilas työnnetään seuraavaan vaiheeseen, jossa hän tietoisesti pyrkii rikkomaan tämän kehyksen ja astumaan sen ulkopuolelle. Oppilas kokeilee muunnelmia muodosta, etsien milloin muoto hajoaa, hahmottaen muodon rajoja ja reunoja, samalla teroittaen ja hioen ymmärrystään muodon periaatteista. Vain kun tämä vaihe on saavutettu, voi oppilas siirtyä seuraavaan vaiheeseen, varsinaisen oppimisen vaiheeseen. Tässä vaiheessa hän saa takaisin yksilöllisyytensä. Missä hän aikaisemmin yhdisti itsensä kataan, hän tulee nyt sulautuneena koulun olemuksen kanssa. Hän liikkuu vapaasti, katan rajoittamatta, mutta hänen liikkeensä ja vaistonsa ovat täysin katan kanssa harmoniassa.

Loppusanat

Tässä yllä on paljon selitystä kata-harjoittelusta ja periaatteista, joka välillä on aika korkealentoista ja hienovaraista. Kuitenkin, kyse on varsin konkreettisesta asiasta. Kaikki asiat, joista yllä on puhuttu, ryūgi, kata, hyōhō, tenouchi, waza, shu-ha-ri, ovat ihan havainnoitavissa olevia asioita joita kuvaamaan on luotu tämä käsitteistön verkosto. Minä itse olen omassa treenauksessani kokenut nuo kaikki asiat - ja lukiessani tuota Karl Fridayn artikkelia, ajattelin monasti että "just, juuri noinhan se menee". Tähän ei siis tarvita mitään meditointia tai suurempaa ymmärtämystä, vaan kaikki tulee tavallisen treenaamisen kautta.

Tämä koskee ihan konkreettisesti myös noita periaatteita. Harjoittelun tuloksena ei siis ole tilanne, jossa tietoisesti pitäisi yrittää soveltaa periaatteita, vaan ne ilmenevät kaikessa tekemisessä. Kouluni ominainen tenouchi näkyy selvästi riippumatta sitä, mitä teen, vaikka en tekisi mitään mikä olisi lähelläkään kouluni wazaa. Ja on hauska huomata koulun hyōhōn ilmenemistä lähes täydellisenä joidenkin koulun opettajien nettikirjoituksissa. Tämä on sitä holismia, jos sitä tuolla termillä haluaa nimittää. Minä ilmennän kouluni ryūgiä, vaikka aika raakile ilmentymä vielä olenkin.

Tämän opetusmenetelmän tehokkuudesta voi tietysti olla varsin montaa mieltä. Hyvin harvassa asiassa länsimaissa käytetään vastaavankaltaista menetelmää. Mutta kannattaa ottaa huomioon, että tämä on kuitenkin se menetelmä, joka saavutti ehdottoman valta-aseman aikoinaan Japanissa - ja varmasti siellä oli myöskin niitä, jotka kokeilivat muita menetelmiä taistelulajien opettamiseen. Tämä on myöskin ainoa menetelmä, joka on onnistunut siirtämään oppeja vuosisatoja ja silti tuottamaan taisteluissa ansioituneita oppilaita.

Mutta jokatapauksessa, riippumatta tämän opetusmenetelmän tehokkuudesta, niin tämä on se tapa jolla japanilaisissa lajeissa opetetaan. Tämä on se menetelmä jolla periaatteet japanilaisissa lajeissa välitetään. Jos tämä menetelmä hylätään tai asetetaan toisarvoiseksi jollekin toiselle opetusmenetelmälle, niin mennään aika kauaksi juurilta - ja olisi kiva kuulla, että miten jatkossa pyritään kuljettamaan periaatteet eteenpäin.

:bow:
Nuutti Kotivuori

"Karvainen ja helppo"
Kuvake
JariR
reiteenpotkija
Viestit tässä aiheessa: 1
Viestit: 329
Lauteille: Lokakuu 2005
Paikkakunta: Espoo

Re: Periaatteet ja kata-harjoittelu japanilaisissa kouluissa

#2

Viesti JariR »

(EDIT:) Tämä artikkeli on muokattu ja kopioitu tähän ketjuun moderaattorin pyynnöstä ketjusta "Perinteinen/Moderni Jujutsu". Tarkoitus on tukea ja kansantajuistaa Nakedin artikkelia joka käsittelee Kata- ja periaateharjoittelua sellaisena kuin se esiintyy japanilaisissa esimoderneissa kamppailulajeissa (koryu bugei) ja jossain määrin myös joissain näistä polveutuvissa moderneissa lajeissa.


Kataharjoittelusta

Vaikka Naked edellä kuvasikin tyhjentävästi tämän "liikesarjaharjoittelun" tai kataharjoittelun reseptin ja sen merkityksen tiedon siirrossa niin tarkoitukseni on tässä vielä hieman kansantajuistaa aihetta kytkemällä sitä konkreettisiin esimerkkeihin.

Alkuperäisessä ketjussa kyseenalaistettiin koko kataharjoittelu ts. periaateharjoittelu mm. kuvaamalla miten keho toimii paniikki- ja väkivaltatilanteissa (adrenaliinia pukkaa, vaikeeta on ja silleen). Tätä käytettiin sitten perusteena lähestymistavalle "niin taistelet kuin treenaatkin" ja argumentoitiin että kamppailuun tulee valmistautua tekemällä juuri niitä samoja asioita kuin kamppailussakin tullaan tekemään eli siis niitä "tekniikoita". Ja sitten tästä vedettiin johtopäätös että "periaateharjoittelu" ts. harjoittelu jossa harjoitteessa tehdään joskus jopa ihan erilaisen näköistä asiaa kun sitten itse kamppailutilanteessa odotetaan nähtävän, on abstraktia touhuamista - kamppailutilanteessahan ei oikeasti ehdi miettimään mitään monimutkaisia "periaatteita" joiden mukaan muka pitäisi kamppailla.

Mielestäni tässä kohtaa on eräs usein esiintyvä syy väärinymmärryksille. Sitä voisi kutsua vaikka nimellä "skaalavirhe".

On tietysti täysin totta että kannattaa harjoitella siten kuin aikoo kamppailla. Tai ainakin tehdä harjoitteita joissa kamppailussa oikeasti tarvittavat ominaisuudet esiintyvät niin luonnollisessa ympäristössä kuin mahdollista. (Poislukien ehkä se että jotkin liikeradat kutistuvat adrenaliinin vaikutuksesta. Tätä silmälläpitäen joissain liikkeissä harjoitellaan laajoja liikeratoja jotka sitten "käyttötilanteessa" kutistuvat toimiviksi.)

Kuitenkin jos ajattelee tekniikkaa esim. siten että ymmärretään sekä tekniikka että siinä oikeasti opeteltava asia tasolla: "Ahaa! Lyönti A lähestyy -> S-blokki -> nyrkki nenään -> heitto -> hallintalukko" niin kyseessä on aika pitkä lista touhuamista. Tälläinen tekniikka (tai sanotaan sitä vaikka kataksi) tuskin menee koskaan tositilanteessa ihan koko niinkuin elokuvissa. Ainakaan koko litania.

Suurin osa nykyaikana väkivalta- tai voimankäyttötilanteita kokeneista henkilöistä kuvaa kokemuksiaan päinvastoin niin että homma nimenomaisesti ei mene dojolla tyypillisesti harjoiteltujen rutiinien mukaisesti. Eli mikä neuvoksi?

Moderneissa RBSD- lajeissa ymmärtääkseni on tutkimustyön jälkeen tunnistettu että ne palaset joita harjoittelusta voi "viedä mukaansa" kamppailutilanteeseen ovat merkittävästi yksinkertaisempia, pienempiä ja lyhyempiä elementtejä kuin tuollaiset pitkät, käsikirjoitetut tekniikkalitaniat ts. "tekniikat" - siten kuin niitä monissa moderneissa japanilaispohjaisissa kamppailulajeissa on totuttu ajattelemaan. Tuo sama RBSD- väen saavuttama tulos on itseasiassa lähtökohtana ja sisäänrakennettuna kataharjoitteluun, ainakin sellaisena kuin sitä esimodernina aikana japanilaisessa bugei- harjoittelussa yleisesti käytettiin.

Tabitha kirjoitti alkuperäisessä ketjussa fyysisistä periaatteista; DeusVult sitten ihmetteli miten on ylipäätään mahdollista että moiset abstraktit "periaatteet" oikein sopivat kamppailutilanteeseen - eikö olekaan tarkoitus että kamppailutilanteessa tehtäisiin niitä tekniikoita joita on vaivalla vuositolkulla harjoiteltu?

Luulen että tässä on yhteisymmärryksen esteenä se edellämainittu skaalavirhe. Jos hieman yksinkertaistetaan ja ajatellaan noita opeteltavia ja kamppailutoimivia periaatteita ihan vain fyysisinä kehonkäytön periaatteina (tenouchi) niin noiden periaatteiden paikkaa kamppailussa voisi kuvata seuraavilla esimerkeillä modernista täyskontaktiurheilusta.

Useimpien nyrkkeilijöiden tapauksessa heidän "ryuginsa" iskostaa heihin vahvasti ainakin kaksi kehonkäytön periaatetta, tenouchia. Ensinnäkin periaatteen sisääntulevan iskun "ohittamiseksi" siirtämällä päätä/kehoa sivuun ("slipping") tai taakse (myötäileminen). Toiseksi periaatteen siitä miten isketään kovia ja painavia iskuja (optimaalinen rekyylivoimanhallinta, tasapainon käyttö ja kehon painon käyttö). Jokainen joka on otellut oikeasti osaavan nyrkkeilijän kanssa tietää nahoissaan että iskut saattavat olla todella kovia ja jykeviä vaikka ne lähtisivät aivan kummalllisista asennoista ja tilanteista; sellaisista asennoista joista niitä ei taatusti ole harjoiteltu tekniikkaharjoittelussa. Sisäistetty periaate mahdollistaa taidon käyttämisen sen alkuperäisen hankinta/harjoitusviitekehyksen ulkopuolella.

Painijat taas opettelevat lukemaan vastustajan hienovaraisista liikkeistä ja painonsiirroista hänen tasapainoaan ja sitä mihin suuntaan sitä olisi edullisinta lähteä kampeamaan tai vyöryttämään. Tämä lukeminen ja vaistonvarainen tulkinta on "taitopainimisen" ehdoton edellytys, heidän "tenouchinsa".

Näin kuvattuna melko harva lähtee kyseenalaistamaan kyseisiä periaatteita. Vrt: "Eihän noita abstrakteja periaatteita voi/ehdi/tajua käyttää kamppailussa". Periaate "ilmentyy" sekunnin murto-osan ajan kun nyrkkelijä lipsahtaa juuri osumaisillaan olevan suoran alta pois ja vetää oman koukkunsa perille. Samoin "periaate" tai tenouchi ilmentyy sillä ohimenevällä hetkellä kun painija saa kömpelönnäköisen könyämisen ja vääntämisen tuloksena nollattua kaverin yritykset pitää tasapaino hallinnassaan. Ja takavyöheitto rävähtää liikkeelle.

Samaan tapaan jonkin klassisen koulukunnan ryugissa voi olla systeemi jolla harjoittelija ehdollistetaan esim. tietyntyyppisten painonsiirtojen yhteydessä vaistomaisesti astumaan vastustajan taspainolinjan "läpi" (Jigenryu?) jolloin kaveri menee joko kokonaan nurin tai ainakin on sen hetken aikaa huonossa tasapainossa jolloin koulukunnan edustaja ehtii kääntää tilanteen edukseen. Tällöin ne harjoitteet joilla pyritään ohjelmoimaan tuota reagointitapaa harjoittelijaan voivat joko näyttää aidolta kamppailulta tai olla näyttämättä siltä. Kyse on siitä millä tavoin saadaan parhaiten taottua sinne kaverin kaaliin tiettyjä "triggereitä" jotka saavat hänet luotettavasti ja spontaanisti esim. astumaan sen keskilinjan poikki. Vaikka kyseinen haluttu reaktio saattaisi joskus maalaisjärjllä ajateltuna tuntua luonnottomalta, hölmöltä tai jopa itsemurhahommalta. Todellinen reaktio tai "tekniikka" joka pyritään siirtämään harjoittelutilanteesta käyttötilanteeseen saattaa siis olla todella yksinkertainen reaktio tai lyhyt, ohimenevä hetki. Kuten nyrkkeilijän refleksinomainen päänkallistus iskun tullessa kohti.

Yhtälailla tuon ehdollistamisen tulos voi olla esimerkiksi pyrkimys ikäänkuin "kääriä" kaverin yritykset vääntää voimalla aina takaisin häneen itseensä, siten että koko homma ikäänkuin "tukahtuu" alkuunsa (Daitoryu?). Tuokin on omanlaisensa tenouchi - paras suomennos tässä yhteydessä olisi varmaan "näppituntuma".

Tälläiset kehonkäytön periaatteet voivat siis olla tyypiltään yleisiä, kuten esim. "syvien vatsa- ja selkälihasten käyttö optimaalisesti asentoa ja voimantuottoa tukemaan" joka ilmeisesti esiintyy lähes kaikissa klassisissa jujutsuissa. Tai sitten ne voivat olla luonteeltaan "hämärämpiä". "Hämärällä" tarkoitan sitä että monissa japanilaisissa klassisissa koulukunnissa on joitain erikoislaatuisia, fyysisiä "jujuja" joilla saavutetaan (tai pyritään saavuttamaan) jotain etua verrattuna tavalliseen kehonkäyttöön. (Ts. sellaiseen kehonkäyttöön joka perustuu ihmisen normaaliin arkitodellisuuden kautta opittuun.)

Jotkin näistä kehonkäytön periaatteista voivat olla harjoittelun aluksi, tai "sivusta katsottuna" hankalan ja luonnottoman tuntuisia. Useimmiten ovat kuitenkin sellaisia että ne saa sopivilla harjoitteilla "ohjelmoitua" harjoittelijan liikeskaalaan niin että niistä tulee ikäänkuin "toinen luonto".

Uskon itse että mitä tahansa vapaavalintaista liikemallia, kikkaa tai ideaa ei ole mahdollista "ohjelmoida" tuolla tavalla ihmisen liikeskaalaan - liikemallin itsensä tulee olla sellainen että se on yhteensovitettavissa ihmislajille ominaisten liikemallien kanssa, ennenkuin sen "ehdollistaminen" on kunnolla mahdollista.

Eli siis nimenomaan klassisten japanilaisten koulukuntien harjoittelumenetelmät on siis usein rakennettu siten että saadaan aikaan koherentti, kokonaisvaltainen "ehdollistamispaketti" jolla koetetaan esimerkiksi saada harjoittelija käyttämään vaistomaisesti joitain yleispäteviä kehonkäytön taktiikoita melkein tilanteessa kuin tilanteessa. (Jalkapallon potkimisesta miekan käyttöön). Tästä ilmiöstä voidaan hyvin käyttää sanaa holismi, silloin kun tämä ehdollistaminen alkaa kattaa yksinkertaisten fyysisten reaktioiden lisäksi laajemminkin koulukunnan taktiikan ja ajattelutavan noudattamisen omissa asenteissaan ja arkielämässään.

Humoristisenä esimerkkinä voitaisiin vaikka sanoa että Internet- väittely Jigenryu- koulukunnan doktriinin täysin sisäistäneen henkilön kanssa ei varmaankaan olisi kovin miellyttävää. ("Enhän mä saanut sinne sanaa väliin. Hitto miten aggressiivinen jänkkääjä!")

Tällätavalla holistisista lähtökohdista rakennettu "kamppailuohjelma" poikkeaa jo lähtökohdiltaan, mutta usein myös harjoittelukäytännöiltään todella paljon siitä kamppailutraditiosta mitä (ainakin alkuperäisen ketjussa kirjoitetun mukaan) moderni länsimaalainen jujutsu edustaa. Moderneihin systeemeihin liittyvien syntytarinoiden valossa niitä rakentaessa on usein pyritty valitsemaan eri käyttötarkoituksiin sopivia tekniikoita eri lajeista ja integroitu niitä yhteen. Ainakin klassisen bugei- ajattelumallin kautta tarkasteltuna tälläinen prosessi kuulostaa varsin pintapuoliselta ja enimmäkseen fyysisellä tasolla liikkuvalta kehitystyöltä. ("Teimme otteluasennosta hieman pystymmän jotta siitä pystyy asentoa vaihtamatta potkaisemaan Thai- potkun"). Tämä lähestymistapa kuulostaa varsin tehokkaalta ja luonnolliselta kehitykseltä, moderniin urheilu- tai itsepuolustuslajiin pyrittäessä. Tällöinhän ei pyritäkään (ainakaan ensisijaisesti) holistiseen tulokseen ja prosessissa on mahdollista samanaikaisesti "jättää turhat tekniikat pois ja valita parhaat tekniikat pakettiin".

Lajin rakentamisen kehityskaari on kuitenkin tällöin mennyt tietyssä mielessä täysin käänteisessä järjestyksessä verrattuna siihen miten se klassisessa bugeissa nähdään. Sama yksinkertaistettuna: Klassisessa mallissa perustaja on saavuttanut mielestään jonkin perustavanlaatuisen oivalluksen (kts. kohta "kehonkäytön perusteet ja "hämärät jutut") ja sitten sen jälkeen tekniikat on sovitettu siihen oivallukseen. Ja sovitettu vieläpä siten että näitä tekniikoita tietyllä tavalla toistelemalla (kata) syntyy looginen kokemusten polku jonka pääasiallinen tarkoitus on johdatella harjoittelija sen saman oivalluksen äärelle joka aikoinaan "kolahti" perustajalle.

Ja tämän saman ajattelun mukaanhan suurin osa tekniikoistahan nyt yleisesti ottaen on triviaaleja; varsinainen juju on siinä miten teet niitä tai sovittelet niitä yhteen.

Lähes 80% jokaisen klassisen bugei- koulukunnan tekniikasta (waza) voidaan nimittäin kuvata seuraavasti: "Kato, vääntelet isoja niveliä vääriin suuntiin, tarraat jotenkin kiinni ja tönit ja taklaat kaveria nurin. Muksit matkalla jos tulee hyvä paikka, mutta älä jää vartavasten hakemaan sitä lyömistä. Kun ei sitä paljain käsin lyömisellä kuitenkaan saa hyvin kaveria hiljaseks. Ja mätkit kepakolla pitkin korvia kunnes se ei enää liiku. Aijoo, ja terävillä esineillä on hyvä myös tökkiä. Tähtää suojaamattomiin kohtiin. Oothan sä nämä jo hiekkalaatikolla nahistellessa oppinut, hä?". Siinä siis hieman yksinkertaistettuna klassisten koryu- koulujen waza, lähes kokonaisuudessaan. Ja varsinaista arvoa sille wazalle tulee siis vasta kun sitä tehdään tavoilla jotka johdattavat harjoittelijaa niiden koulukunnan ydinoivallusten lähteille (eli tenouchi ja heiho)

Mielestäni tällä perusteella voidaan sanoa että jos verrataan lajityyppiään puhtaasti edustavaa modernia länsimaista jujutsua ja lajityyppiään puhtaasti edustavaa klassista japanilaista jujutsua (mistähän tämmönen pari löytyis?) niin kyse on käytännössä jo eri lajeista. Näin siis kamppailulajien osaajien ja tuntijoiden kanssa keskustellessa.

Ja edelleen alkuperäiseen aiheeseen liittyen - mielestäni tätä tekstiä ei pidä missään yhteyksissä käyttää perusteluna jujutsu- termin käytön puolesta tai vastaan, "hatulla" tai ilman. Käyttäkää kaikki vaan jujutsu- termiä jotka haluatte. En ihmettele yhtään että herkemmät modernin jujutsun edustajista ottavat aina nokkiinsa näistä usein käydyistä nimikeskusteluista vaikka niihin lähdettäisiin kuinka viattomin ja akateemislähtöisin motiivein tahansa. Oma (tai omaksi koettu) nimi on kuitenkin jotain kovin henkilökohtaista, vaikka toinen (ja vieläpä ulkopuolinen) taho kuinka esseellä ja laskelmilla todistaisi ettei nimi kestä historiallista tai asiapohjaista tarkastelua. Vakiintuneen nimen riistämisestä on alkanut isompiakin sotia.

Monissa ketjuissa nähdyn meiningin valossa on helppo ennustaa että tämä kuvaukseni eri lajien opetustyylien eroista menee jossain yhteydessä vääntämiseksi "toimivuudesta". Eli sanotaan nyt vielä tähän perään erikseen että mielestäni netissä ei kannata väitellä siitä onko meidän isin jujutsu toimivampaa kuin teidän isin jujutsu. Siitä tulee helposti....hassua.

Sen voi kuitenkin kommentoida, tuolta toimivuuspuolelta asiaa miettien että tuon klassisen menetelmän avulla koulutetun ihmisen olisi täysin lähes mahdotonta muokata harjoitteluaan esim. siten että otetaan "toimivat iskut karatesta" ja "jumalattoman koviksi tunnetut potkut thaiboxingista".

Ei siksi etteivätkö kyseiset potku- tai lyöntimenetelmät itsessään saattaisi olla tehokkaita (tai jopa tehokkaimpia mahdollisia) vaan siksi että ne eivät vain sopisi kyseisen yksilön lajinomaiseen käyttäytymiseen. Eli sama asia vielä enemmän rautalangasta vääntäen - todennäköisesti tuollaisella klassisella menetelmällä ehdollistettu (ts. koulutettu) henkilö menisi ihan jumiin siinä vaiheessa kun pitäisi ruveta kaivamaan taskustaan (ts. tajunnan syövereistä) kesken hulinan Thaityylistä potkua.

Vaistonvarainen toiminta keskeytyisi ja vaikka sieltä sen thaipotkun saisikin väännettyä niin se ei olisi enää osa sitä samaa "tajunnanvirtaa" jota kamppailun pitäisi toimiessaan olla. Eli siis siinä kamppailutilanteessa ei oikeasti ole tilaa ajattelulle ja näiden klassisten menetelmien ajatusmaailman mukaan se varsinainen ehdollistaminen ulottuu varsin syvälle siinä olemisessa, niin syvälle että tuollainen "rytmin vaihtaminen" ei kesken mylläkän ole mahdollista.

Muuten olen sitä mieltä että kyllä näille kaikille eri harjoittelutavoille maailmassa tilaa löytyy, niin moderneille kuin klassisillekin.
:bow:

t. J
Kuvake
Naked
etupotkija
Viestit tässä aiheessa: 2
Viestit: 2185
Lauteille: Elokuu 2005
Paikkakunta: Helsinki
Yhteystiedot:

#3

Viesti Naked »

Jari laittikin varsin oivasti konkretiaa sanahelinäni taakse. Mutta on yksi asia mistä vielä haluaisin esimerkein puhua.

Katojen ajattomuus

Ilman ymmärrystä kata-harjoittelun tarkoituksesta vaikuttaa suuri osa harjoittelusta perinteisissä japanilaisissa lajeissa olevan täysin ilman päätä ja häntää. Esimerkkinä vaikkapa haarniskassa tehtävien tekniikoiden harjoittelu.

Vanhemmista kouluista usein löytyy nykypäivänäkin osa katoja, jotka on tarkoitettu tehtäväksi perinteinen japanilainen haarniska päällä. Kuitenkin, on ollut jo satoja vuosia varsin epätodennäköistä, että ikinä tulisi oikeasti tarve taistella haarniska päällä - tai jos tulisi, niin sen saisi tietää kuitenkin etukäteen ja voisi haarniskaa harjoitella silloin, eikä kuluttaa vuosikausia etukäteen harjoittelemaan asiaa, jota ei ikinä tule käyttämään.

Voidaan tietysti väittää, että haarniskaopetus on mukana vain perinteiden vuoksi - halutaan että myöskin uudet harjoittelijat muistavat lajin juurien olevan taistelukentällä. Ja että on hyvä kuljettaa mukana vanhoja haarniskakatoja, niin että tutkijat vielä nykypäivänäkin voisivat saada jonkinlaista kuvaa mitä taistelukentillä taisteleminen oli. Kuitenkin, tässä tarkoituksessa olisi järkevää, että näitä tekniikoita opetettaisiin muun opetuksen ohessa, toissijaisina - tai pyrittäisiin säilyttämään mukana vain ulkoisena muotona. Sen sijaan useassa koulussa haarniskassa tehtävät tekniikat muodostavat tärkeän osasen aloittelijan opettamisessa koulun oppeihin. Haarniskakatoja käsitellään sillä samalla tekemisen tarkkuudella ja tärkeydellä kuin koulun muitakin katoja.

Toisaalta voidaan keskittyä niihin asioihin, jotka ovat edelleen sovellettavissa nykypäiviin. Haarniskakatoissa usein hyökättiin kainaloihin, koska haarniskassa oli aukkoja siellä - nykyään samat tekniikat mahdollisesti toimisivat jotakuta luotiliiveillä varustettua vastaan. Tekniikan yksityiskohdille voi kaikille keksiä jonkun nykypäiväisen sovelluksen, jossa ne ovat hyödyllisiä osata. Kuitenkaan nämä mahdolliset tilanteet joissa taitoja voisi tarvita eivät ole kovin todennäköisiä - eivätkä todennäköisyyden puolesta lähimainkaan ansaitsisi sitä harjoittelumäärää mitä niihin uhrataan.

Nämä koulut ovat syntyneet ja selviytyneet yhteiskunnassa jossa on ollut rankkaa kilpailua eri koulujen välillä, niin taisteluiden kuin haasteotteluidenkin muodossa. Myöskin paine oppilaan mahdollisimman nopeaan kehittämiseen on ollut merkittävä. Miksi sitten säilyttää näennäisesti hyödyttömiä katoja olennaisena osana opetusta?

Vastaus löytyy luonnollisesti kaikesta mitä yllä on sanottu. Haarniskatekniikkojen katat ovat sellaisenaan melkein täysin soveltumatonta materiaalia nykypäivään. Wazat katoissa ovat ehkä marginaalisesti käyttökelpoisempia, mutta usein niin erikoistuneita että vastaavia tilanteita tulee vain aniharvoin. Sen sijaan niistä löytyvä tenouchi ja hyōhō on edelleen ajatonta - ja varsin relevanttia oppimiseen. Haarniskatekniikat ovat nykypäivänä siis vain yksi opetusväline matkalla ymmärtämään koululle ominaista tenouchia ja hyōhōa.

Sama ajatus yleistyy myös moneen muuhun tekemiseen. Monissa kouluissa on erikseen katat joilla opetetaan ja katat jotka on tarkoitettu varsinaiseen käyttöön. Nämä opettamiseen tarkoitetut katat on usein tehty tietyin rajoituksin tai painotuksin, jotka tuovat koulun tenouchin ja hyōhōn selvemmin näkyviin, vaikka wazalle löytyisi yksinkertaisempiakin vaihtoehtoja. Myöskin käytännössä katsoen kaikissa kouluissa opetetaan perusoppimäärän lisäksi erikoistuneita katoja, joissa on joku oivallinen niksi tai käytännön pointti, mutta jotka eivät ole kovin hyviä opetustyökaluina.

Tämä on siis yksi esimerkki lisää asioista, jotka vaikuttavat täysin absurdeilta, jos niitä ei katso kata-harjoittelun varsinaisen tarkoituksen kautta.

:bow:
Nuutti Kotivuori

"Karvainen ja helppo"
Vastaa

Lauteilla

Käyttäjiä lukemassa tätä aluetta: Ei potkulaisia ja 31 kurkkijaa