Tuo Karin mainitsema valmistautumisaspekti kumarruksessa on erittäin kohdillaan. En muista olenko täällä jauhanut, mutta noin puoli vuosikymmentä sitten puhuttiin Mjölnirin kanssa samasta asiasta potkumiitissä. Muistaakseni hekin käyttävät moderneissa lajeissa jokseenkin vastaavaa systeemiä joskus johonkin tarkoitukseen.
Näkisin itse sen niin, että kun joutuu taistelutilanteeseen, joko käy tietyn valmistautumisprosessin läpi tai sitten menee valmistautumatta. Ja ne vaiheet pitäisi pystyä käymään melko nopeasti läpi. Kuten Kari sanoi, kyse on tilanteen hyväksymisestä. Ihmisillä on nimittäin melko usein ensimmäinen reaktio kieltää todellisuus. "Rei-yoi-hajime-(toimintaa)-yame-naore" -formaatti tuo siirtymiä arjen ja kamppailun välille. Yoi tarkoittaa valmistautumista, mutta tosiasiassa koko ajan valmistautuminen etenee. Meillä yoi on aina melko eleetön ja hidas, jotta kyseisen suoritteen voi keskeyttää missä kohtaa tahansa ja siirtyä suoraan toimintaan.
Spekuloin että jos näitä valmistautumisia tekee treenissä vaikkapa noin kymmenen, niin pystyy tarvittaessa valmistautumaan nopeammin ja paremmin myös todellisissa vaaratilanteissa. Uskon myös että se asteittain lopetus palvelee tätä. Pyörittelee skaalaa edestakaisin. Jos valmistautuminen on sopivan hidas, jatkuva ja rauhallinen, uskon että taito ns dyykata moodiin paranee.
Ja sitten siihen miten nämä tehdään oikein tai väärin, paremmin tai huonommin...
Ensinnäkään, meillä ei lähellekään aina komenneta noita. Lähinnä vain ensimmäisten vyyöarvojen paritekniikoissa. Toki perustekniikoissa ja katoissa komennetaan tyypillisesti. Itse teetän peruskurssilla koko rumban joka kerta. Olen huomannut että kyseinen muoto aikaansaa välillä pientä jännittämistä, koska myös askeleet pitää opetella. Näin ollen huudan melko rauhallisesti, jotta äänensävyni ei kannusta sotilaallisuuteen vaan sen sijaan henkilökohtaiseen valmistautumiseen. En siis tahdo pilata sitä valmistautumista. Peruskurssilla teen itse mukana, jolloin joku saattaa sivusilmällä nähdä mitä tapahtuu. Ja sitten käyn kuiskaamassa tai näyttämässä jos joku ei vielä ihan ollut kartalla. Jos joku mokasi, niin sitten annan tilanteen ensin tasaantua, ennen kuin huudan hajime. Hyvin aikaisin he oppivat käyttämään tätä rutiinia hyväkseen ja niiltä osin kuin menee pieleen, hyvä vain. Ei se tuossa haittaa, jos tuntee olonsa vähän oudoksi ja jännittää vaikka vähän ekstraakin. Tämä on oikeastaan bonus, koska kun simuloidaan jännittävää tilannetta ja siinä valmistautumista, on hyvä että jännittää ja saa jopa kokemuksia siitä miten päätöksenteko-raajat -yhdistelmä voi alkaa vatkaamaan omiaan yksinkertaisissakin jutuissa. Sen verran annan aina kuitenkin tasaantua, että harjoite ei häiriinny asiasta ja saa laatua. Ja ikinä-millään-tasolla en huuda ns "reijoihasime":a. Edistyneemmillä jätän näiden käskytykset pois paritekniikoista, mutta käytän näitä otteluissa.
Muuten, Mjölnirin lisäksi myös KFM on puhunut valmistautumisrutiineista lajeissaan, jotka vertautuvat rei-yoi -yhdistelmään. Funktio oli käsittääkseni täysin sama.
En tiedä muista lajeista, mutta omassani näen eleettömän valmistautumisen selkeänä meriittinä lajilleni. Ymmärrän toki myös fyysisemmän ja isoeleisemmän valmistautumisen ja pidän näitä eroja mielenkiintoisina. Olisiko se isoeleisempi sellainen pienen boostin antaminen. Vähän niinkuin potkaistaan itseään persauksille? Vai eivätkö ne vain mieti mitä puuhaavat?
Kun meidän karatemme on vahvemmin pääsaaritaustaista (bujutsu) niin kenties siltä pohjalta Otsuka ei tykännyt suurieleisestä valmistautumisesta. Oletettavasti koska mitäs jos pitäisi jo mennä ja koska siinä tulee helposti ns "suki", eli aukko joka asettaa itsensä vaaraan.
