Salikuri ja sen merkitys japanilaisissa lajeissa

[Andy]

Japanilaistyyppinen salikuri on kokemukseni mukaan (perustuu korkea-arvoisten japanilaisopettajien pitämiin treeneihin) seuraavankaltaista. Tämä on siis kuvailu, ei tarkka määrittely.

Toiminta on myös harjoitteiden ulkopuolella rituaalinomaista. Harjoitusasu on tarkkaan määrätty ja siinä voi olla tiettyjä yksityiskohtia (vyön värit, merkit, leikkaus...) joilla ei ole harjoitusteknistä funktiota. Salille tultaessa kumarretaan tietyllä tavalla. Harjoituksen aluksi mennään riviin tietyssä määrätyssä järjestyksessä oppiarvon tms. mukaan ja tehdään tietyt kumarrus- ja muut rituaalit, joilla ei ole harjoitusteknistä funktiota. Siis esimerkiksi kumarretaan tarkalleen kaksi kertaa eikä yksi tai kolme.

Ohjaajaa puhutellaan tietyllä tavalla ja toimintaan ohjaajan opettaessa yksilöä tai ryhmää on tietty kaava miten toimitaan: istutaan tai seistään tietyssä asennossa, kutsutaan ohjaajaa tietyllä tittelillä, kumarretaan tietyssä kohtaa ja vastataan tietyillä sanoilla. Pariharjoituksissa noudatetaan myös tiettyä kaavaa, joka on tarkkaan määritelty. Kumarrus ennen toimintaa tehdään tietyn syvyisenä jne. Mahdollisesti muiden harjoittelijoiden puhuttelustakin on omat sääntönsä ja kaavansa.

Usein tähän liittyy myös se että harjoitteet on numeroitu ja luetteloitu hyvin tarkkaan, ne pyritään toistamaan mahdollisimman samanlaisina ja ne tulee osata kukin tietyllä vyöasteella. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä vaan voi olla myös epämuodollisempia harjoitteita enemmän tai vähemmän. Oleellista on toiminta harjoitteiden ulkopuolella.

Tässä siis on kuvattuna se mitä minä japanilaistyyppisellä salikurilla ymmärrän. Tiukka salikuri tarkoittaa sitä, että tällaisia sääntöjä on paljon ja niiden noudattamista valvotaan tarkasti. Löysässä salikurissa sääntöjä on vähemmän ja noudattaminen ei ole aina yhtä tarkkaa.

Onko tästä nyt jotain erimelisyyttä että salikuri tarkoittaisi japanilaisissa lajeissa jotain muuta?

[Lasse Candé]

Ihan uteliaisuudesta kyselisin, mitkä noista asioista toteutuvat missäkin lajissa?

Kirjoittelen hetken päästä omia kokemuksia sekä noista Andyn mainitsemista omia näkemyksiäni.

Jos nuo kaikki ovat yhdessä lajissa, niin kuulostaa että etiketti on siinä yhdessä lajissa melko tiukasti määrätty. Pitäisin tätä skenen laajuuteen nähden suhteellisen harvinaisena, vaikka osaa noista pidänkin hyvin yleisinä. Esimerkiksi kumarruksia.

[Lasse Candé]

Puvulla on harjoitustekninen funktio, mikäli sen erityisominaisuuksia, kuten tarttumismahdollisuutta, käytetään. Toisekseen puku on joissain tapauksissa hyvä välimalli arki- ja treenivaatteiden väliltä. Kolmannekseen, jos ei puvusta ole treenillistä haittaa, sittenhän tämä ei ole ongelma. Tämä sanottuna treenaan yksikseni mieluummin ilman pukua, mutta jos on pari ja tartutaan, puvun kanssa.

Vyöt taas ovat treeniteknisesti hyödyllisiä. Opettaja voi eriyttää. Ja ennen kaikkea niistäkään ei ole haittaa.

Kumarrukset salille tultaessa, alussa jne toimivat hyvänä ja lyhyenä keskittymistuokiona. Kouluissa käytetään vastaavaan tarkoitukseen joskus sitä että oppilaat seisovat hetken ja sitten opettajan luvalla istuvat alas. Tällä tavoin saa oppitunnin ja ulkona olevat asiat eroteltua toisistaan. Myös moderneissa lajeissa on joissain porukoissa ainakin ymmärretty riviin järjestymisen vastaava hyöty. Ainakin meillä oikein tehty kumarrus on myös kehon treeniä ja pitää sisällään myös käsien suhteen teknisiä elementtejä, jotka ovat yhteensopivia kamppailuopin kanssa. Kumartaessa saa siis toistoja tärkeistä asioista. Kun harjoittelen itse saatan välillä kumartaa moneen kertaan ja harjoitella tätä osin juuri tämän synergiaedun takia ja lämmittelynä. Toisekseen toki myös sen takia että olen yleensä jonkinasteisessa esimerkkiasemassa ja joskus harvoin opettajana, ei siinä mitään. Tästä kumartamisesta ei ole haittaa treeniteholle, koska sen ainoa hinta, eli aika, maksaa itsensä takaisin fyysisenä suoritteena. Eri syvyiset kumarrukset ovat elämän realiteettien ritualisoimista. Jos on tarkoitus harjoitella tavalla, missä on tällaista yhteiskunnan tai muun sosiaalisen toiminnan juttuja kodifioituna, niin tällöin jokaisella toistolla saa treeniä tästäkin. Hinta ei ole korkea, sillä eri syvyiset kumarrukset ovat fyysisesti erilaisia suoritteita. Itse en ole koskaan opetuksessa eksplisiittisesti kuullut peräänkuulutettavan erilaisia kumarruksia eri ihmisille. Olen kyllä kirjallisuudessa törmännyt tähän ja itse kumarran automaattisesti jotakuinkin sitä syvemmälle, mitä korkeampi henkilö, mitä paremmin se palvelee tilannetta ja mitä sopivampaa se on noin ajallisesti jne. Eli miten se palvelee tilannetta. En ole huomannut tämän vievän erityisesti aikaa.

Opettajani toivoo seizaa istuma-asentona, mutta koska me wadokat olemme tässä esim aikidokaajia huomattavasti huonompia, kuri asian suhteen on joustava. Minulle ei ole opetettu oikeaa tapaa seistä. Henkilökohtaisesti pyrin istumaan ja seisomaan tavalla, jossa on hyvä oppia, harjoittelen kamppailullista ryhtiä ja osoitan kunnioitusta. Olen huomannut että tämä on arjen kannalta hyödyllinen taito. Paitsi että Musashin sanoman hengessä ylläpidän kamppailullisempaa asentoa, mikä on itsepuolustuksellisesti hyvä asia, ihmiset kokevat että huomioin heidät enkä esimerkiksi käyttäydy ylimielisesti. Mikään seisonta tai istunta ei ole ollut treenistä pois. Kun harjoittelen yksin, seison rennon ryhdikkäästi myös levätessäni, koska saavutettua kehotuntumaa ei kannata kadottaa. Ja koska tämä on tullut täällä esiin ennenkin, ei, se ei ole huonoa lepoa. Ja jos tarvitsee vielä lepäävämpää asentoa, niin sitten ottaa vielä lepäävämmän asennon.

Kokemissani lajeissa nimittelynä "sensei" on riittänyt kaikille. En edes aina tiedä opettajieni mahdollisista titteleistä. Tämä koskee esim omaa pääasiallista opettajaani, jolla on jokin titteli muistaakseni. Titteleitä käytetäänkin yleensä viitatessa henkilöön jollekin kolmannelle osapuolelle, kuten Pääministeri Sipilä, Majuri Mjölnir jne. Kuten muualla olenkin sivunnut, on luksusta kun voi kutsua opettajaa senseiksi, eikä tarvitse arpoa miten kutsuu. Yliopistolla huolestuttaa välillä pyytää professorin huomiota, kun vanhempaa ihmistä ei tunnu luontevalta kutsua opetustilanteessa muiden edessä etunimellä. Sukunimi tuntuu vähän inttinimigeneraattorimeiningiltä ja professori tai herra professori taikka professori nönnönnöö aikaansaisi koko salin huutonaurun tai katseiden kääntämisiä ja lausahdusta toistavia kuiskailuja. Onkin helppoa kun kamppailulajeissa tätä ongelmaa ei itselläni ole ja voi keskittyä opetukseen tai opin vastaanottamiseen. Tästä on hyötyä, koska tällä tavoin oppi imeytyy paremmin kun yksi turha arvonnan aihe on poissa. Tästä ei ole haittaa.

On hyvä että harjoitteet on numeroitu. Tässä on pedagoginen hyöty, kun järjestys auttaa kaiken muistamisessa. Jos tekniikat olisivat nimettyjä ja niillä olisi järjestys, niiden mukana menisi silti numerointi jota sitten vain ei lausuttaisi eikä aina muistettaisi. Jos taas järjestystä ei ole, pitää erikseen nähdä vaivaa muistaa kaikki. Molempia tapoja kokeilleena, numerointi on erittäin paljon asioita helpottava niin opettajalle kuin oppilaallekin. Tästä on hyötyä. Tästä ei ole haittaa.

Kun opetuksia on paljon, on myös erittäin järkevää taltioida ne katoihin. Eli toisin sanoen "toistamaan mahdollisimman samanlaisina". Soveltavassa muodossa sitten poistetaan osa, liioitellaan osaa jne. Tämä palvelee yhteisöä, opettajaa ja oppilasta. Näiden lisääminen vyöasteittain on myös erittäin toimiva malli. Tällä tavoin oppilas voi keskittyä pienempään osaan, asioita saa järjesteltyä vaatimustason mukaan jne. Tämän lisäksi on tyypillistä että asioita harjoitellaan myös tulevilta vyöasteilta. Tästäkään katamenettelystä ei siis ole haittaa vaan hyötyä.

(Tekniikoiden muoto, niiden numerointi ja niiden sijoittaminen vyöjärjestelmään ei kylläkään liity salikuriin vaan enemmänkin oppijärjestelmään.)

Ei kai siitä mitä salikuri tarkoittaa ole erimielisyyttä. Harvemmin sitä vain näkee noin pitkälle vietyä salikuria japanilaisessa lajissa. Olisiko jopa suomalaisessa Hokutoryussa tuollaista enemmän? Kokemani salikuri on muutamaa tuossa suhteessa huonompaa opettajaa lukuunottamatta ollut pelkästään treenitehoa lisäävä asia. Ei tarvitse arpoa epäoleellisuuksien suhteen ja voi keskittyä oleellisempaan settiin. Toisekseen kokemani salikuri on ollut lähinnä itsekuria. Aikuisissa ihmisissä on se hyvä puoli, että he tietävät mitä elämältään haluavat ja heitä ei tarvitse erikseen ruoskia. Hyvä opettaja saa oppilaista irti asioita sanomatta joka jutusta erikseen. Varsinkin salietiketti on sellainen asia, mitä esim itse en opeta kovinkaan natsisti vaan vähän kerrallaan, rennosti ilman mokaamisen pelkoa ja käskyttämättä turhia. Kun mahdollisimman moni menettelykäytäntö automatisoituu (helposti), oppimisympäristöstä tulee ydinsisällön kannalta parempi. Opetuksessa on rutiineilla paikkansa. Tämä on ymmärretty myös koulumaailmassa.

Eli summa summarum:
Harvoin on kai noin tiukkaa kuria.
Jos on, niin monissa mestoissa joissa etiketti ajaa asiansa, sitä noudatetaan rennosti ja oma-aloitteisesti.
Yksikään listatuista käytännöistä ei vaikuta oppimisen kannalta haitalliselta - suurimmassa osassa on hyötyjä.

[flammee]

Japanilaistyyppinen salikuri on kokemukseni mukaan (perustuu korkea-arvoisten japanilaisopettajien pitämiin treeneihin) seuraavankaltaista. Tämä on siis kuvailu, ei tarkka määrittely.

Toiminta on myös harjoitteiden ulkopuolella rituaalinomaista. Harjoitusasu on tarkkaan määrätty ja siinä voi olla tiettyjä yksityiskohtia (vyön värit, merkit, leikkaus...) joilla ei ole harjoitusteknistä funktiota. Salille tultaessa kumarretaan tietyllä tavalla. Harjoituksen aluksi mennään riviin tietyssä määrätyssä järjestyksessä oppiarvon tms. mukaan ja tehdään tietyt kumarrus- ja muut rituaalit, joilla ei ole harjoitusteknistä funktiota. Siis esimerkiksi kumarretaan tarkalleen kaksi kertaa eikä yksi tai kolme.

Ohjaajaa puhutellaan tietyllä tavalla ja toimintaan ohjaajan opettaessa yksilöä tai ryhmää on tietty kaava miten toimitaan: istutaan tai seistään tietyssä asennossa, kutsutaan ohjaajaa tietyllä tittelillä, kumarretaan tietyssä kohtaa ja vastataan tietyillä sanoilla. Pariharjoituksissa noudatetaan myös tiettyä kaavaa, joka on tarkkaan määritelty. Kumarrus ennen toimintaa tehdään tietyn syvyisenä jne. Mahdollisesti muiden harjoittelijoiden puhuttelustakin on omat sääntönsä ja kaavansa.

Usein tähän liittyy myös se että harjoitteet on numeroitu ja luetteloitu hyvin tarkkaan, ne pyritään toistamaan mahdollisimman samanlaisina ja ne tulee osata kukin tietyllä vyöasteella. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä vaan voi olla myös epämuodollisempia harjoitteita enemmän tai vähemmän. Oleellista on toiminta harjoitteiden ulkopuolella.

Tässä siis on kuvattuna se mitä minä japanilaistyyppisellä salikurilla ymmärrän. Tiukka salikuri tarkoittaa sitä, että tällaisia sääntöjä on paljon ja niiden noudattamista valvotaan tarkasti. Löysässä salikurissa sääntöjä on vähemmän ja noudattaminen ei ole aina yhtä tarkkaa.

Onko tästä nyt jotain erimelisyyttä että salikuri tarkoittaisi japanilaisissa lajeissa jotain muuta?

Nuo kaikki piirteet menevät aika hyvin japanilaisen kulttuurin alle, eli eivät varsinaisesti ole niinkään mitään erillistä japanilaisille kamppailulajeille pelkästään kuuluvia juttuja.. Siinä aiemmin mainitsemassani kirjassa on tällainen tapaus japanilaisesta junasta. Kirjan länkkäri ei kehtaa vastata puhelimeen junassa, kun kännykkään puhuminen junassa ei ole sopivaa. Kokee myös että soittoääni päällä kännykässäkin oli suuri moka, ja laittoi kiiresti hiljaiselle. Japanilaiset eivät sinänsä koe että kyse olisi tiukkapipoisuudesta, vaan että he haluavat yhdessä noudattaa sääntöjä ja hyviä tapoja hyvin tarkasti. Japanilaiset eivät myöskään todellakaan ylitä tyhjää tietä, jos liikkennevalo ei ole vihreä. Japanilaiset korostavat yhteisöllisyyttä, eli siksikin kaikilla on samanlaiset asusteet ja tarkka etiketti että miten eri tilanteissa toimitaan, että kukaan ei yksilönä eroaisi joukosta. Japanilaisilla onkin tällainen metafora tästä heidän ihanteestaan: “nails that stick out are hammered down”.

Eli se kuri ei välttämättä tule niin tarkasti sieltä ylhäältäpäin, vaan se on porukan tapa toimia. Toisaalta kyllä heilläkin on sitten myös tiukkojakin, fyysisellä tavalla kuria pitäviä...

Tai sitten siinä kirjassa maalailtiin hieman korostetun eksoottista kuvaa. Joku Japanissa käynyt ja kulttuurin hieman turistireissua syvemmin tutustunut jos kommentoisi...

[Kari Aittomäki]

No jopas.

Tuo Lassen kirjoitus on täysin tyhjentävä mitä tulee treenisession ulkoiseen muotoon, mihin Andy nähdäkseni sitä vastausta tivasi.
Itse asiasta eli salikurin merkityksetä: Se tekee yksilöstä voimakkaamman taistelijan.
Lassen tekstiin kommentoiden, minut on ehdollistettu (tai hurmahenkenä olen itse ohjelmoinut itseni) seisomaan oikein. Fudo-dachi on se perusseisonta johon pamahdetaan aina yamen kajahdettua. Se on kontrollin väline, tapa kuristaa omat mielenliikkeet minimiin.
Erinomaista asennemuokkausta silloin kun korvissa suhisee ja silmissä tanssii mustia kukkia. Lupa-anomus pyörtymiseen on ensiaskel kestämiseen, sensijaan että vain antaisi periksi.
Silloin ku Dillman kopautti multa julkisesti älyn ämpäriin, heräsin tajuntaan tiukassa fudodachissa.
Iso D muuten tuli yksityisesti pyytämään anteeksi "tyrmätty nyrkkeilijä"-vitsiään.

Tämä hankittu ominaisuus on huomattavan kätevää tosipaikassa, jos vaikka sattuu saamaan tunkista päähänsä.
Muita detaljeja yksilöimättä, mä olen kyllä löytänyt joka vaiheelle selityksen, monet hyvin käytännönläheisiä.

Jopo, pahoittelen löysää Fedor-pointtiani.
En toki tarkoittanut FE:n olevan esimerkki mistään muusta kuin katseeenkäytöstä. Yleisellä tasolla.
Hänen olemisensa sävy pohjaa omaan kulttuuriin, sellaseen puolivälinpitämättömään "jaahas, hommiin vaan"-juttuun.
Se katse on vilkaisunomainen ja erittäin esineellistävä. Niinku kolhoosin sikalan teurastajalla.
Kommenttini oli ylimalkainen.

Selvitys, oma tarkoitukseni ei ole arvottaa treeni-ilmapiirejä. Mutta harjoittelusessiota voi selventää ja omaa oppimista voi parantaa viilaamalla viisarit herkiksi ja jättämällä minäkuva farkkujentaskuun.
Jota asennetta on hyvä opetella tiukalla muodollisuudella.

[Andy]

Puvulla on harjoitustekninen funktio, mikäli sen erityisominaisuuksia, kuten tarttumismahdollisuutta, käytetään. Toisekseen puku on joissain tapauksissa hyvä välimalli arki- ja treenivaatteiden väliltä. Kolmannekseen, jos ei puvusta ole treenillistä haittaa, sittenhän tämä ei ole ongelma. Tämä sanottuna treenaan yksikseni mieluummin ilman pukua, mutta jos on pari ja tartutaan, puvun kanssa.

Pointti on siis se että puvussa on jotain harjoitteluun vaikuttamattomia ominaisuuksia, jotka on määritelty tarkkaan. Esimerkiksi että puvun on oltava nimenomaan valkoinen mustilla kauluksilla ja musta puku punaisilla kauluksilla ei käy. Minun on vaikea nähdä että puvun väri vaikuttaisi treenitehoon.

Tai se että kumartaessa on määrätty että jalat viedään yhteen nimenomaan siten että oikea jalka siirretään vasemman viereen eikä vasen oikean viereen.

Näillä tämäntyyppisillä säännöillä ja niiden tarkalla noudattamisella en osaa nähdä treenitehoa lisäävää vaikutusta. Pikemmin ne stressaavat oppilaita ja vievät huomiota itse asiasta eli kamppailun oppimisesta.

[Andy]

Itse asiasta eli salikurin merkityksetä: Se tekee yksilöstä voimakkaamman taistelijan.

Millä perusteella?

Minä väitän että se tekee yksilöstä heikomman taistelijan. Perusteeni on se että se vie huomiota pois olennaisesta eli kamppailun treenaamisesta.

[Kari Aittomäki]

Perustelin jo.
Väitteesi on väärä.
Karsimalla pois kaikenlainen höppelipöppelöinti keskittymisen taso hiotaan paljon terävämmäksi. Jää se sijaistoiminto-tauhka vek.

Se heijastuu toimintaan kentällä.

[flammee]

Minä väitän että se tekee yksilöstä heikomman taistelijan. Perusteeni on se että se vie huomiota pois olennaisesta eli kamppailun treenaamisesta.

Tää nyt kyllä kuulostaa yhtä vahvalta argumentilta kuin se että tosi taistelijat ovat salilla treenaamassa eivätkä siksi kirjoitteli foorumilla. Ei se nyt ihan niin hirveästi huomiota vie pois kamppailusta että käyttää juuri sellaista pukua kuin muutkin...

[tapsaattori]

on siinä tarkasti normitetussa puvussa tarkoituksensa. Esim. hihat pitää olla juuri oikean kokoiset, että niistä voi saada otteen. sponsori/tiimipatchit juuri tietyissä kohdissa (bjj) ettei häiritse otteita. Värit tietynlaiset, että homma näyttää asialliselta. Pinkit, camo ym. hassut puvut ei kuulu mun mielestä edes treeneihin.
Judossa on hyvä tuo sininen ja valkonen, ei tartte miettiä mitä pukee päälle.

[Mika]

Hienosti ovat Kari ja Lasse avanneet tuota salikuria. Näin sitä näidenkin vuosien jälkeen oppii uutta näistä lajeista.

[Andy]

Älkää nyt please viekö asiaa koko ajan sivuraiteille. Vaikkapa judossa on tietysti tärkeää että puvun mitat ovat samanlaset molemmille. Kyse ei ole tästä vaan siitä että monissa lajeissa on sellaisia määräyksiä puvuille, joilla ei ole mitään harjoitusteknistä merkitystä ja te tiedätte sen ihan hyvin. Vaikkapa puvun kaulusten väri. Tämä asia ei muutu sillä että joillain muilla puvun yksityiskohdilla ehkä on merkitystä.

Eikä se puku ole ainoa asia vaan juuri kaikki kumarruksen syvyyden määrittelyt, tarkat säännöt siitä kumpi jalka menee ensin maahan polvi-istuntaan laskeuduttaessa, määritellyt rituaalit sanoineen ja kumarruksineen treenin alussa jne. Kyse on näiden muodostamasta kokonaisuudesta.

Perustelin jo.
Väitteesi on väärä.
Karsimalla pois kaikenlainen höppelipöppelöinti keskittymisen taso hiotaan paljon terävämmäksi. Jää se sijaistoiminto-tauhka vek.

Se heijastuu toimintaan kentällä.

Minusta on helpompi keskittyä itse harjoitteeseen se tietty aika, kun juomatauoilla yms. voi olla vapaasti. Kun kyse on oikeasti motivoituneista harjoittelijoista, näitä ei minun nähdäkseni tarvitse opetuksen aikana paimentaa kuin pikkulapsia vaan he keskittyvät opetuksen seuraamiseen muutenkin, vaikkeivät istuisi tietyssä määrätyssä asennossa ohjaajan selittäessä. Luonnollisessa olotilassa on minun nähdäkseni helpompi keskittyä, kun osa huomiosta ei mene rituaalien oikeaan suorittamiseen.

Onko olemassa jotain näyttöä siitä että tiukalla kurilla treeneissä saataisiin parempia kamppailijoita? Kaikki näkemäni videot kamppailu-urheilun huippusaleilta ovat edustaneet ja kaikki tapaamani huippuvalmentajat ovat suosineet japanilaislajeihin verrattuna sangen löysää salikuria. Jos tiukalla kurilla saataisiin parempia tuloksia, niin sen luulisi olevan hyvin suosittua.

Itseasiassa japanilaiset menestyvät kamppailu-urheilussa sangen huonosti siihen nähden miten suuri materiaali ja voimakas kamppailuperinne heillä on. Lucien Carbin (valmentanut mm. Rob Kamania ja Tyrone Spongia) aikoinaan puhui tästä laveasti ja piti syynä nimenomaan sikäläisen treenikulttuurin aiheuttamaa kaavoihin kangistumista.

Ja tämä koskee siis nimenomaan harjoitteiden ulkopuolisia asioita. Itse harjoitteissa monet huippuvalmentajat ovat tarkkoja siitä, että heidän ohjeitaan noudatetaan pilkulleen.

[Mänzy]

Minusta Lassen ansiokkaasti kuvaamat asiat ovat enemmänkin salietikettiä. Sitten semmoinen kaiken toiminnan keskeyttäminen ja samaan tilaan tulleelle opettajalle (ei siis samaan opetustilanteeseen, vaan salille yleisesti) kootusti ja käskyttäen kumartaminen on sitä salikuria. Tämänkaltainen kurinpito on jo mielestäni selkeästi harjoittelun tiellä, kun toiminnan joutuu keskeyttämään riippumatta siitä mitä oli tekemässä.

Muistinvarainen esimerkki otettu jonkun potkulaisen kuvaamasta ainakin joskus vallassa olleesta Hokutoryun tavasta toimia.

[ka1]

Onkohan japanilaisten lajien salikuria muovannut uskonnolis-kulttuuristen tekijöiden lisäksi vanhoista koryu-tyyleistä mahdollisesti periytynyt sotilaskuri?

[Andy]

Itse olen siinä uskossa että suurin vaikuttaja on ollut Japanin maavoimien sotilaskuri ja sulkeisjärjestys 1900-luvun alkupuolella. Siihen taas on haettu mallit Preussin armeijasta.