Kuka päätti, että Suomi ryhtyy elämään velaksi?
Matti Vanhasen hallitus päätti loppusyksystä 2008, että Suomi ryhtyy ottamaan lisää velkaa. Nyt valtionvelka on jo melkein kaksinkertaistunut.
Tarkkaa päivämäärää ei kukaan pysty muistamaan, mutta se suuri päätös tehtiin syksyllä 2008, todennäköisesti marraskuun alkupuolella.
Päätöksen tekijät tiedetään kuitenkin nimi nimeltä. Historiallisen päätöksen tekivät neljä ministeriä: pääministeri Matti Vanhanen (kesk), valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok), työministeri Tarja Cronberg (vihr) ja kulttuuriministeri Stefan Wallin (r).
Heitä kutsuttiin hallituksen sisäisessä slangissa kvartetiksi. Ministerit eivät tosin koskaan laulaneet yhdessä, mutta muuten he viettivät runsaasti aikaa toistensa seurassa. He olivat puolueidensa puheenjohtajia, ja Vanhasen hallituksessa oli tapana, että kaikki tärkeät päätökset tehtiin puoluejohtajien palavereissa.
Kvartetin päätöksistä tärkein oli se, että Suomen valtio ryhtyi ottamaan lisää velkaa.
Päätöksen merkityksen ymmärtää parhaiten, kun vertaa kahta lukua toisiinsa. Valtiolla oli silloin – syksyllä 2008 – velkaa 54 miljardia euroa. Sen jälkeen velkaa on jo kuusi vuotta otettu entisen velan päälle. Tämän vuoden heinäkuussa sitä on 94 miljardia euroa, enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Nyt on sopiva hetki ruotia tuon historiallisen päätöksen syntymistä, sillä koko kvartetti siirtyi politiikan historiaan kesäkuun lopussa, kun sen jäsenistä viimeinen, Jyrki Katainen, erosi hallituksesta. Muut jäsenet ovat jättäneet ministerin tehtävät jo vuosia sitten.
Vanhasen porvarillinen hallitus teki toisen budjettinsa mukavissa tunnelmissa elokuussa 2008. Ei ollut vielä huolen häivää. Budjetin menot ja tulot olivat hyvässä tasapainossa, eikä velkaa pitänyt ottaa ollenkaan.
Hyvään tilanteeseen oli totuttu. Suomen talous oli kasvanut tasaisesti vuosikymmenen, ja hallitukset olivat saattaneet tehdä monena vuonna harvinaisen triplan: yhtä aikaa verotusta kevennettiin, sosiaaliturvaa parannettiin ja rahaa jäi vielä valtionvelan lyhennyksiinkin.
Parhaina vuosina velkaa lyhennettiin yhteensä kahdeksan miljardia euroa. Se oli erittäin poikkeuksellista. Niinpä Suomea kutsuttiin EU:n "mallioppilaaksi". Valtionvelkamme oli bruttokansantuotteesta vain 30 prosenttia, kun se monissa EU-maissa oli yli 60 prosenttia.
Velan lyhentäminen ei olisi ollut edes välttämätöntä, sillä Suomella oli erittäin hyvä maine luottomarkkinoilla. Suurin luottoluokitusyhtiö Standard & Poor's oli nostanut Suomen korkeimpaan eli AAA-luokkaan, kun euro otettiin vuoden 2002 alussa käyttöön.
Sitä oli edeltänyt säästökuuri, jota oli toteuttanut pääministeri Paavo Lipposen (sd) ja valtiovarainministeri Sauli Niinistön (kok) hallitus.
Nousu korkeimpaan luottoluokkaan merkitsi sitä, että valtio sai lainaa niin paljon kuin halusi ja korko oli alhaisin mahdollinen. Joskus lainaa myönnettiin Suomelle jopa pienemmällä korolla kuin Saksalle.
Jopa kriittinen mediakin antoi tunnustusta pienelle Suomelle. Maailman johtava talouslehti Financial Times valitsi Jyrki Kataisen Euroopan parhaaksi valtiovarainministeriksi.
Tämä tapahtui vuoden 2008 marraskuun puolivälissä – juuri samaan aikaan, kun Vanhasen kvartetti pohti, mitä Suomen taloudessa pitäisi tehdä.
Ensimmäiset vaaran merkit havaittiin jo syyskuun 2008 alussa. Yhdysvalloista alkanut talouskriisi oli muutamassa viikossa muuttanut myös Suomen suhdanneodotuksia. Talous ei kasvaisikaan seuraavana vuonna samaa tahtia, johon vuosia oli totuttu.
Virkamiehet tekivät laskelmia eli "sormiharjoituksia", kuten niitä valtiovarainministeriössä kutsuttiin, ja kun riittävästi oli laskettu, laadittiin lyhyt muistio, joka esiteltiin ensimmäiseksi Kataiselle.
Asiantuntijoiden viesti oli lyhyt ja tyly: valtion verotulot eivät riittäisi seuraavina vuosina kattamaan valtion menoja.
Valtiovarainministeriössä tehtyjen laskelmien mukaan Suomi joutuisi ottamaan velkaa peräti 20 miljardia euroa, jos talouden taantuma iskisi voimalla ja kestäisi kolme neljä vuotta.
Seurasi sarja hätäpalavereita. Lopulta hallitus löysi yhteisymmärryksen. Valtion oli ryhdyttävä ottamaan lisää velkaa, jotta taantuman vaikutuksia koko kansantalouteen voitaisiin pehmentää. Siihen oli hyvät mahdollisuudet, koska velkaa oli ennestään niin vähän ja sitä oli helposti ja halvalla saatavissa.
Suunnanmuutoksesta oltiin hallituksessa yhtä mieltä, sillä sitä voitiin perustella talouspolitiikan korkeimpien oppimestarien neuvoilla. Piti toimia perinteisen keynesiläisen suhdannepolitiikan mukaisesti: ottaa taantumassa velkaa ja elvyttää sillä taloutta.
Hallitus halusi säilyttää varsinkin suomalaisten kuluttajien ostovoiman, jotta kotimarkkinat jaksaisivat kantaa Suomen talou-den taantuman ylitse. Edellisen laman aikana oli varoiteltu kulutusjuhlasta, nyt kehotettiin ihmisiä kuluttamaan. Sitä avittamaan hallitus jakoi veronalennuksia ja kohensi sosiaaliturvaa – osittain velaksi.
Ja sitten tärkeä kysymys: olisiko Vanhasen hallitus voinut toimia toisin?
Kyllä. Maassa oli porvarihallitus, ja eduskunnassa oli vankka porvarienemmistö. Jos olisi toimittu klassisten porvarillisten talousoppien mukaisesti, hallituksen olisi pitänyt luopua veronkevennyksistä, leikata rutkasti valtion menoja ja pidättäytyä valtion velkapotin kasvattamisesta.
Näin olivat Vanhasen ja Kataisen edeltäjät, pääministeri Esko Aho (kesk) ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok), yrittäneet toimia 1990-luvun alussa. Tosin lama oli silloin niin syvä, että velkaa piti ottaa säästöistä ja veronkorotuksista huolimatta. Tuolloin valtionlaina oli suurimmillaan euroissa noin 60 miljardia.
Mitä olisi tapahtunut, jos Vanhanen ja Katainen olisivat yrittäneet samaa politiikkaa?
Suomesta ei olisi suinkaan tullut kehitysmaata. Suurimmat leikkaukset olisi pitänyt tehdä sosiaaliturvaan ja koulutukseen, koska ne ovat valtion ylivoimaisesti suurimmat menoerät. Silti kohtalaiset hyvinvointipalvelut olisi voitu turvata kaikkein köyhimmille ihmisille.
Suurin arvoitus on se, miten keskiluokka olisi reagoinut. Keskiluokkahan on talouden kannalta erikoinen apparaatti. Se maksaa suurimman osan kuntien ja valtion veroista, ja vastaavasti se myös käyttää suurimman osan niiden keräämistä varoista. Se myös päättää, kuka voittaa vaalit.
Jos keskiluokan itsetunto ja tulevaisuudenusko olisi romahtanut, koko maan talous olisi voinut hyytyä. Varsinkin kotimarkkinayrityksiä olisi mennyt paljon konkurssiin, ja työttömyys olisi lisääntynyt nopeasti.
Ilmapiiri olisi voinut muuttua yhtä ankeaksi ja synkäksi kuin 1990-luvun lamavuosina. Ja lopputuloksena olisi ollut keskiluokan hirmuinen kosto seuraavissa vaaleissa.
Sitä painajaista ei haluttu elää uudelleen.
Porvarihallitus ei halunnut olla aatteellisesti puhdasoppinen ja antaa vasemmisto-oppositiolle näin järeää asetta.
Porvarit muistivat, miten Lipposen johtama Sdp oli saanut Ahon ja Viinasen säästöpolitiikan takia murskavoiton vuoden 1995 vaaleissa.
Sdp oli ahdistelemassa hallitusta ja vaatimassa "elvytystä", joka tarkoitti juuri velanoton lisäämistä.
Samaan tilanteeseen ei haluttu joutua nyt.
Tuolloin talvella 2008–2009 valtiovarainministeri Jyrki Katainen joutui vähän väliä vastaamaan oppositiojohtaja Jutta Urpilaisen (sd) vaatimuksiin. Kun Katainen esitteli hallituksen ensimmäisiä, tosin vielä varsin vaatimattomia elvytystoimia, Urpilainen kivahti eduskunnassa, että tehotakseen "paketin pitäisi olla kymmenkertainen".
Keskustelu velasta ja elvytyksestä jatkui vaalikauden loppuun asti. Ei auttanut, että porvarihallitus otti parikymmentä miljardia euroa uutta velkaa. Vasemmisto-oppositio pysyi aina yhtä tyytymättömänä: milloin velkaa otettiin liian vähän, milloin sitä käytettiin vääriin elvytyskohteisiin.
Lopputulos oli suuren velka- ja elvytysväittelyn molemmille osapuolille yhtä masentava. Valtionvelka oli kahdessa vuodessa kasvanut parikymmentä miljardia, mutta vaaleissa edes sillä ei ollut merkitystä.
Porvaripuolueet kärsivät vuoden 2011 eduskuntavaaleissa murskatappion, mutta myös vasemmisto jäi tappiolle. Äänestäjät protestoivat, kuten oli pelättykin, suurimman potin, peräti 34 uutta edustajapaikkaa, keräsi Timo Soinin johtama perussuomalaiset.
Perussuomalaisten roima voitto romutti vanhan poliittisen järjestelmän, jossa kolme suurta olivat siististi ja vuorotellen vaihtaneet paikkoja hallituksessa ja oppositiossa.
Soini ei kuitenkaan pystynyt luomaan uutta järjestelmää, sillä hän ei lähtenyt hallitukseen.
Käteen jäi vaalien häviäjien yhteinen hallitus, jota ryhtyivät rakentamaan Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen, elvytys- ja velkaväittelyn koira ja kissa.
Ei siis ollut ihme, että hallitusneuvotteluissa tulkittiin Suomen Pankin, valtiovarainministeriön ja muiden asiantuntijoiden suhdanne-ennusteita kahdella täysin eri tavalla.
Porvarien mielestä valtion olisi pitänyt ryhtyä säästämään ja hillitsemään velanottoa. Vasemmiston mielestä velkaelvytystä olisi kannattanut jatkaa, sillä se toisi aikaa myöten uutta talouskasvua.
Hallitusneuvottelut kestivät ennätyksellisen pitkään, peräti kaksi kuukautta. Oikeampaa olisi kai sanoa, että ne jatkuivat koko Kataisen ja Urpilaisen hallituksen ajan.
Kataisen hallitusta ahdisti pelko, joka EU:ssa tunnetaan nimellä "Junckerin sääntö". Kun Luxemburgin pääministeriltä Jean-Claude Junckerilta kerran kysyttiin, miksi ei hänen hallituksensa tee viisaita päätöksiä, vaikka siellä on viisaita ministereitä, Juncker vastasi: "Me kyllä tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta me emme tiedä, miten niiden päätösten jälkeen pärjäisimme vaaleissa."
Aluksi hallituspuolueet pelkäsivät perussuomalaisia ja loppuaikana keskustaa, joka oli vaihtanut johtoonsa Juha Sipilän ja saanut kannatuksensa uuteen nousuun. Sipilä käytti hallitusta kohtaan tuttua pihtitaktiikkaa: hän vaati alkuviikosta velanoton lopettamista ja loppuviikosta vastusti hallituksen säästöesityksiä.
Päähallituspuolueilla kokoomuksella ja demareilla oli eduskunnassa yhteensä 86 paikkaa, ja ne joutuivat taivuttelemaan myös neljä muuta hallituspuoluetta päätösten taakse. Nyt neuvotteli sekstetti, johon kuuluivat Kataisen ja Urpilaisen lisäksi Rkp:n puheenjohtajat, aluksi Stefan Wallin ja myöhemmin Carl Haglund, vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki, vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen.
Sekstetti etsi neuvotteluissaan iltakaudet säästökohteita. Sen toiminta muistutti herkkämielistä koiranomistajaa, joka halusi leikkauttaa koiransa häntää aina pieni pala kerrallaan, jotta sitä ei sattuisi niin paljon.
Maaliskuussa sekstetti kykeni kuitenkin sopimaan lähes kuuden miljardin euron säästöistä ja veronkorotuksista. Hinta oli kuitenkin poliittisesti hyvin kallis. Ensin hallituksesta lähti vasemmistoliitto. Se ei sietänyt näin suuria leikkauksia sosiaaliturvaan. Päätöksen taustalla saattoi olla myös vaalitaktiikkaa.
Sdp:n puoluekokous puolestaan syrjäytti Jutta Urpilaisen puheenjohtajan ja valtiovarainministerin paikalta. Urpilaisen synniksi laskettiin muun muassa se, että hallitus aikoi kajota lapsilisiin.
Huhtikuun alussa Katainen ilmoitti jättävänsä kokoomuksen puheenjohtajan ja pääministerin tehtävät.
Kataisen ilmoitus merkitsi koko hallituksen eroa. Sen saldo oli synkkä niin porvareille kuin vasemmistollekin.
Porvarit eivät olleet onnistuneet taittamaan velan kasvua. Hallituskaudella oli otettu 20 miljardia uutta velkaa. Vasemmiston toive, että talouskasvu muka olisi alkanut velkaelvytyksen ansiosta, ei sekään ole toteutunut. Suomen talous junnaa kolmatta vuotta paikoillaan eikä kasva yhtään.
Kuitenkin uusi hallitus perustettiin entiselle viiden puolueen pohjalle. Ensi töikseen se kokosi oman "työllisyys- ja kasvupakettinsa", jonka arvo on yhteensä 1,1 miljardia euroa. Muutamia edellisen hallituksen menonleikkauksia peruttiin ja menoja lisättiin, osittain velkarahalla.
Hallituksen uudet johtajat pääministeri Alexander Stubb ja valtiovarainministeri Antti Rinne loistivat saavutuksestaan tyytyväisinä.
Rinne lausui ja vieläpä ihan tosissaan: "Olemme nyt Suomessa tehneet tämän hallitusohjelman myötä tietoisen suunnanmuutoksen; panostamme kasvuun ja elvytykseen säästämisen ja niukkuuden jakamisen sijaan."
Valtion velkaantumisesta tyydyttiin vain toteamaan, että se loppuisi vuonna 2018. Suurista summista ei puhuttu mitään.
Seuraaviin eduskuntavaaleihin on kymmenen kuukautta aikaa. On todennäköistä, että ensi huhtikuussa, juuri vaalien alla, Suomen valtionvelka ylittää maagisen sadan miljardin euron rajan.
Sata miljardia euroa on hirmuinen summa rahaa, noin kahden vuoden valtion budjetti. Pelkät korkomenot ovat suuremmat kuin valtion puolustusbudjetti, vaikka korot ovat poikkeuksellisen alhaalla ja Suomi on edelleen luottoluokitukseltaan kolmen A:n valtio.
Realismia on myöntää, ettei Suomen valtio kykene enää koskaan saavuttamaan sitä valtionvelan matalaa tasoa, josta syksyllä 2008 velkapottia lähdettiin kasvattamaan. Suomi ei ole taloudenpidossaan EU:n mallioppilas.
Siitä huolimatta meillä menee ihan hyvinja elintasomme on maailman kärkeä. Säännöllisesti julkistetaan kansainvälisiä vertailuja, joiden mukaan Suomi on yksi maailman parhaista maista elää ja asua.
Ulkomaisia tarkkailijoita ei tunnu haittaavan, että elämme iloisesti velaksi, koska niin muutkin kansat tekevät.
Joskus – onneksi vain harvoin – mieleen hiipii kuitenkin epäilys, mitä tapahtuisi, jos jonain päivänä Suomen valtion kansainväliset rahoittajat, kuten suuret eläkeyhtiöt, rahastot, keskuspankit ja vakuutusyhtiöt, päättäisivät, ettei Suomelle myönnetä enää lisää luottoa.
Saati, että jokin niistä ryhtyisi karhuamaan rahojaan takaisin tai ryhtyisi vaatimaan saatavistaan ylimääräisiä vakuuksia, kuten Suomi teki Kreikalle vielä kolme vuotta sitten.
Mitä me silloin panttaisimme?
Valtionrautatiet? Loviisan ydinvoimalat? Valtioneuvoston linnan?
Nykyinen sukupolvi jättää lapsil-leen melkoisen taakan, sillä valtion ottama laina on aina velkaa tulevilta polvilta.
Onneksi maksajia on paljon, ja heitä tulee koko ajan lisää, sillä Suomen väkiluku kasvaa vinhaa vauhtia. Meitä suomalaisia on kohta 5,5 miljoonaa, enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Yksinkertainen jakolasku näyttää, että jokaista suomalaista kohti on pian valtionvelkaa lähes 20 000 euroa. Se ei ole järin iso summa, vain pikkuauton hinta.
Tulevat polvet joutuvat ehkä käymään kaupassa kävellen, mutta sehän tekee heille vain hyvää.
http://www.hs.fi/kuukausiliite/Kuka p" onclick="window.open(this.href);return false;äätti+että+Suomi+ryhtyy+elämään+velaksi/a1404270443036?ref=hs-art-new-1&sivu=1Matti Vanhasen hallitus päätti loppusyksystä 2008, että Suomi ryhtyy ottamaan lisää velkaa. Nyt valtionvelka on jo melkein kaksinkertaistunut.
Tarkkaa päivämäärää ei kukaan pysty muistamaan, mutta se suuri päätös tehtiin syksyllä 2008, todennäköisesti marraskuun alkupuolella.
Päätöksen tekijät tiedetään kuitenkin nimi nimeltä. Historiallisen päätöksen tekivät neljä ministeriä: pääministeri Matti Vanhanen (kesk), valtiovarainministeri Jyrki Katainen (kok), työministeri Tarja Cronberg (vihr) ja kulttuuriministeri Stefan Wallin (r).
Heitä kutsuttiin hallituksen sisäisessä slangissa kvartetiksi. Ministerit eivät tosin koskaan laulaneet yhdessä, mutta muuten he viettivät runsaasti aikaa toistensa seurassa. He olivat puolueidensa puheenjohtajia, ja Vanhasen hallituksessa oli tapana, että kaikki tärkeät päätökset tehtiin puoluejohtajien palavereissa.
Kvartetin päätöksistä tärkein oli se, että Suomen valtio ryhtyi ottamaan lisää velkaa.
Päätöksen merkityksen ymmärtää parhaiten, kun vertaa kahta lukua toisiinsa. Valtiolla oli silloin – syksyllä 2008 – velkaa 54 miljardia euroa. Sen jälkeen velkaa on jo kuusi vuotta otettu entisen velan päälle. Tämän vuoden heinäkuussa sitä on 94 miljardia euroa, enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Nyt on sopiva hetki ruotia tuon historiallisen päätöksen syntymistä, sillä koko kvartetti siirtyi politiikan historiaan kesäkuun lopussa, kun sen jäsenistä viimeinen, Jyrki Katainen, erosi hallituksesta. Muut jäsenet ovat jättäneet ministerin tehtävät jo vuosia sitten.
Vanhasen porvarillinen hallitus teki toisen budjettinsa mukavissa tunnelmissa elokuussa 2008. Ei ollut vielä huolen häivää. Budjetin menot ja tulot olivat hyvässä tasapainossa, eikä velkaa pitänyt ottaa ollenkaan.
Hyvään tilanteeseen oli totuttu. Suomen talous oli kasvanut tasaisesti vuosikymmenen, ja hallitukset olivat saattaneet tehdä monena vuonna harvinaisen triplan: yhtä aikaa verotusta kevennettiin, sosiaaliturvaa parannettiin ja rahaa jäi vielä valtionvelan lyhennyksiinkin.
Parhaina vuosina velkaa lyhennettiin yhteensä kahdeksan miljardia euroa. Se oli erittäin poikkeuksellista. Niinpä Suomea kutsuttiin EU:n "mallioppilaaksi". Valtionvelkamme oli bruttokansantuotteesta vain 30 prosenttia, kun se monissa EU-maissa oli yli 60 prosenttia.
Velan lyhentäminen ei olisi ollut edes välttämätöntä, sillä Suomella oli erittäin hyvä maine luottomarkkinoilla. Suurin luottoluokitusyhtiö Standard & Poor's oli nostanut Suomen korkeimpaan eli AAA-luokkaan, kun euro otettiin vuoden 2002 alussa käyttöön.
Sitä oli edeltänyt säästökuuri, jota oli toteuttanut pääministeri Paavo Lipposen (sd) ja valtiovarainministeri Sauli Niinistön (kok) hallitus.
Nousu korkeimpaan luottoluokkaan merkitsi sitä, että valtio sai lainaa niin paljon kuin halusi ja korko oli alhaisin mahdollinen. Joskus lainaa myönnettiin Suomelle jopa pienemmällä korolla kuin Saksalle.
Jopa kriittinen mediakin antoi tunnustusta pienelle Suomelle. Maailman johtava talouslehti Financial Times valitsi Jyrki Kataisen Euroopan parhaaksi valtiovarainministeriksi.
Tämä tapahtui vuoden 2008 marraskuun puolivälissä – juuri samaan aikaan, kun Vanhasen kvartetti pohti, mitä Suomen taloudessa pitäisi tehdä.
Ensimmäiset vaaran merkit havaittiin jo syyskuun 2008 alussa. Yhdysvalloista alkanut talouskriisi oli muutamassa viikossa muuttanut myös Suomen suhdanneodotuksia. Talous ei kasvaisikaan seuraavana vuonna samaa tahtia, johon vuosia oli totuttu.
Virkamiehet tekivät laskelmia eli "sormiharjoituksia", kuten niitä valtiovarainministeriössä kutsuttiin, ja kun riittävästi oli laskettu, laadittiin lyhyt muistio, joka esiteltiin ensimmäiseksi Kataiselle.
Asiantuntijoiden viesti oli lyhyt ja tyly: valtion verotulot eivät riittäisi seuraavina vuosina kattamaan valtion menoja.
Valtiovarainministeriössä tehtyjen laskelmien mukaan Suomi joutuisi ottamaan velkaa peräti 20 miljardia euroa, jos talouden taantuma iskisi voimalla ja kestäisi kolme neljä vuotta.
Seurasi sarja hätäpalavereita. Lopulta hallitus löysi yhteisymmärryksen. Valtion oli ryhdyttävä ottamaan lisää velkaa, jotta taantuman vaikutuksia koko kansantalouteen voitaisiin pehmentää. Siihen oli hyvät mahdollisuudet, koska velkaa oli ennestään niin vähän ja sitä oli helposti ja halvalla saatavissa.
Suunnanmuutoksesta oltiin hallituksessa yhtä mieltä, sillä sitä voitiin perustella talouspolitiikan korkeimpien oppimestarien neuvoilla. Piti toimia perinteisen keynesiläisen suhdannepolitiikan mukaisesti: ottaa taantumassa velkaa ja elvyttää sillä taloutta.
Hallitus halusi säilyttää varsinkin suomalaisten kuluttajien ostovoiman, jotta kotimarkkinat jaksaisivat kantaa Suomen talou-den taantuman ylitse. Edellisen laman aikana oli varoiteltu kulutusjuhlasta, nyt kehotettiin ihmisiä kuluttamaan. Sitä avittamaan hallitus jakoi veronalennuksia ja kohensi sosiaaliturvaa – osittain velaksi.
Ja sitten tärkeä kysymys: olisiko Vanhasen hallitus voinut toimia toisin?
Kyllä. Maassa oli porvarihallitus, ja eduskunnassa oli vankka porvarienemmistö. Jos olisi toimittu klassisten porvarillisten talousoppien mukaisesti, hallituksen olisi pitänyt luopua veronkevennyksistä, leikata rutkasti valtion menoja ja pidättäytyä valtion velkapotin kasvattamisesta.
Näin olivat Vanhasen ja Kataisen edeltäjät, pääministeri Esko Aho (kesk) ja valtiovarainministeri Iiro Viinanen (kok), yrittäneet toimia 1990-luvun alussa. Tosin lama oli silloin niin syvä, että velkaa piti ottaa säästöistä ja veronkorotuksista huolimatta. Tuolloin valtionlaina oli suurimmillaan euroissa noin 60 miljardia.
Mitä olisi tapahtunut, jos Vanhanen ja Katainen olisivat yrittäneet samaa politiikkaa?
Suomesta ei olisi suinkaan tullut kehitysmaata. Suurimmat leikkaukset olisi pitänyt tehdä sosiaaliturvaan ja koulutukseen, koska ne ovat valtion ylivoimaisesti suurimmat menoerät. Silti kohtalaiset hyvinvointipalvelut olisi voitu turvata kaikkein köyhimmille ihmisille.
Suurin arvoitus on se, miten keskiluokka olisi reagoinut. Keskiluokkahan on talouden kannalta erikoinen apparaatti. Se maksaa suurimman osan kuntien ja valtion veroista, ja vastaavasti se myös käyttää suurimman osan niiden keräämistä varoista. Se myös päättää, kuka voittaa vaalit.
Jos keskiluokan itsetunto ja tulevaisuudenusko olisi romahtanut, koko maan talous olisi voinut hyytyä. Varsinkin kotimarkkinayrityksiä olisi mennyt paljon konkurssiin, ja työttömyys olisi lisääntynyt nopeasti.
Ilmapiiri olisi voinut muuttua yhtä ankeaksi ja synkäksi kuin 1990-luvun lamavuosina. Ja lopputuloksena olisi ollut keskiluokan hirmuinen kosto seuraavissa vaaleissa.
Sitä painajaista ei haluttu elää uudelleen.
Porvarihallitus ei halunnut olla aatteellisesti puhdasoppinen ja antaa vasemmisto-oppositiolle näin järeää asetta.
Porvarit muistivat, miten Lipposen johtama Sdp oli saanut Ahon ja Viinasen säästöpolitiikan takia murskavoiton vuoden 1995 vaaleissa.
Sdp oli ahdistelemassa hallitusta ja vaatimassa "elvytystä", joka tarkoitti juuri velanoton lisäämistä.
Samaan tilanteeseen ei haluttu joutua nyt.
Tuolloin talvella 2008–2009 valtiovarainministeri Jyrki Katainen joutui vähän väliä vastaamaan oppositiojohtaja Jutta Urpilaisen (sd) vaatimuksiin. Kun Katainen esitteli hallituksen ensimmäisiä, tosin vielä varsin vaatimattomia elvytystoimia, Urpilainen kivahti eduskunnassa, että tehotakseen "paketin pitäisi olla kymmenkertainen".
Keskustelu velasta ja elvytyksestä jatkui vaalikauden loppuun asti. Ei auttanut, että porvarihallitus otti parikymmentä miljardia euroa uutta velkaa. Vasemmisto-oppositio pysyi aina yhtä tyytymättömänä: milloin velkaa otettiin liian vähän, milloin sitä käytettiin vääriin elvytyskohteisiin.
Lopputulos oli suuren velka- ja elvytysväittelyn molemmille osapuolille yhtä masentava. Valtionvelka oli kahdessa vuodessa kasvanut parikymmentä miljardia, mutta vaaleissa edes sillä ei ollut merkitystä.
Porvaripuolueet kärsivät vuoden 2011 eduskuntavaaleissa murskatappion, mutta myös vasemmisto jäi tappiolle. Äänestäjät protestoivat, kuten oli pelättykin, suurimman potin, peräti 34 uutta edustajapaikkaa, keräsi Timo Soinin johtama perussuomalaiset.
Perussuomalaisten roima voitto romutti vanhan poliittisen järjestelmän, jossa kolme suurta olivat siististi ja vuorotellen vaihtaneet paikkoja hallituksessa ja oppositiossa.
Soini ei kuitenkaan pystynyt luomaan uutta järjestelmää, sillä hän ei lähtenyt hallitukseen.
Käteen jäi vaalien häviäjien yhteinen hallitus, jota ryhtyivät rakentamaan Jyrki Katainen ja Jutta Urpilainen, elvytys- ja velkaväittelyn koira ja kissa.
Ei siis ollut ihme, että hallitusneuvotteluissa tulkittiin Suomen Pankin, valtiovarainministeriön ja muiden asiantuntijoiden suhdanne-ennusteita kahdella täysin eri tavalla.
Porvarien mielestä valtion olisi pitänyt ryhtyä säästämään ja hillitsemään velanottoa. Vasemmiston mielestä velkaelvytystä olisi kannattanut jatkaa, sillä se toisi aikaa myöten uutta talouskasvua.
Hallitusneuvottelut kestivät ennätyksellisen pitkään, peräti kaksi kuukautta. Oikeampaa olisi kai sanoa, että ne jatkuivat koko Kataisen ja Urpilaisen hallituksen ajan.
Kataisen hallitusta ahdisti pelko, joka EU:ssa tunnetaan nimellä "Junckerin sääntö". Kun Luxemburgin pääministeriltä Jean-Claude Junckerilta kerran kysyttiin, miksi ei hänen hallituksensa tee viisaita päätöksiä, vaikka siellä on viisaita ministereitä, Juncker vastasi: "Me kyllä tiedämme, mitä pitäisi tehdä, mutta me emme tiedä, miten niiden päätösten jälkeen pärjäisimme vaaleissa."
Aluksi hallituspuolueet pelkäsivät perussuomalaisia ja loppuaikana keskustaa, joka oli vaihtanut johtoonsa Juha Sipilän ja saanut kannatuksensa uuteen nousuun. Sipilä käytti hallitusta kohtaan tuttua pihtitaktiikkaa: hän vaati alkuviikosta velanoton lopettamista ja loppuviikosta vastusti hallituksen säästöesityksiä.
Päähallituspuolueilla kokoomuksella ja demareilla oli eduskunnassa yhteensä 86 paikkaa, ja ne joutuivat taivuttelemaan myös neljä muuta hallituspuoluetta päätösten taakse. Nyt neuvotteli sekstetti, johon kuuluivat Kataisen ja Urpilaisen lisäksi Rkp:n puheenjohtajat, aluksi Stefan Wallin ja myöhemmin Carl Haglund, vasemmistoliiton puheenjohtaja Paavo Arhinmäki, vihreiden puheenjohtaja Ville Niinistö ja kristillisdemokraattien puheenjohtaja Päivi Räsänen.
Sekstetti etsi neuvotteluissaan iltakaudet säästökohteita. Sen toiminta muistutti herkkämielistä koiranomistajaa, joka halusi leikkauttaa koiransa häntää aina pieni pala kerrallaan, jotta sitä ei sattuisi niin paljon.
Maaliskuussa sekstetti kykeni kuitenkin sopimaan lähes kuuden miljardin euron säästöistä ja veronkorotuksista. Hinta oli kuitenkin poliittisesti hyvin kallis. Ensin hallituksesta lähti vasemmistoliitto. Se ei sietänyt näin suuria leikkauksia sosiaaliturvaan. Päätöksen taustalla saattoi olla myös vaalitaktiikkaa.
Sdp:n puoluekokous puolestaan syrjäytti Jutta Urpilaisen puheenjohtajan ja valtiovarainministerin paikalta. Urpilaisen synniksi laskettiin muun muassa se, että hallitus aikoi kajota lapsilisiin.
Huhtikuun alussa Katainen ilmoitti jättävänsä kokoomuksen puheenjohtajan ja pääministerin tehtävät.
Kataisen ilmoitus merkitsi koko hallituksen eroa. Sen saldo oli synkkä niin porvareille kuin vasemmistollekin.
Porvarit eivät olleet onnistuneet taittamaan velan kasvua. Hallituskaudella oli otettu 20 miljardia uutta velkaa. Vasemmiston toive, että talouskasvu muka olisi alkanut velkaelvytyksen ansiosta, ei sekään ole toteutunut. Suomen talous junnaa kolmatta vuotta paikoillaan eikä kasva yhtään.
Kuitenkin uusi hallitus perustettiin entiselle viiden puolueen pohjalle. Ensi töikseen se kokosi oman "työllisyys- ja kasvupakettinsa", jonka arvo on yhteensä 1,1 miljardia euroa. Muutamia edellisen hallituksen menonleikkauksia peruttiin ja menoja lisättiin, osittain velkarahalla.
Hallituksen uudet johtajat pääministeri Alexander Stubb ja valtiovarainministeri Antti Rinne loistivat saavutuksestaan tyytyväisinä.
Rinne lausui ja vieläpä ihan tosissaan: "Olemme nyt Suomessa tehneet tämän hallitusohjelman myötä tietoisen suunnanmuutoksen; panostamme kasvuun ja elvytykseen säästämisen ja niukkuuden jakamisen sijaan."
Valtion velkaantumisesta tyydyttiin vain toteamaan, että se loppuisi vuonna 2018. Suurista summista ei puhuttu mitään.
Seuraaviin eduskuntavaaleihin on kymmenen kuukautta aikaa. On todennäköistä, että ensi huhtikuussa, juuri vaalien alla, Suomen valtionvelka ylittää maagisen sadan miljardin euron rajan.
Sata miljardia euroa on hirmuinen summa rahaa, noin kahden vuoden valtion budjetti. Pelkät korkomenot ovat suuremmat kuin valtion puolustusbudjetti, vaikka korot ovat poikkeuksellisen alhaalla ja Suomi on edelleen luottoluokitukseltaan kolmen A:n valtio.
Realismia on myöntää, ettei Suomen valtio kykene enää koskaan saavuttamaan sitä valtionvelan matalaa tasoa, josta syksyllä 2008 velkapottia lähdettiin kasvattamaan. Suomi ei ole taloudenpidossaan EU:n mallioppilas.
Siitä huolimatta meillä menee ihan hyvinja elintasomme on maailman kärkeä. Säännöllisesti julkistetaan kansainvälisiä vertailuja, joiden mukaan Suomi on yksi maailman parhaista maista elää ja asua.
Ulkomaisia tarkkailijoita ei tunnu haittaavan, että elämme iloisesti velaksi, koska niin muutkin kansat tekevät.
Joskus – onneksi vain harvoin – mieleen hiipii kuitenkin epäilys, mitä tapahtuisi, jos jonain päivänä Suomen valtion kansainväliset rahoittajat, kuten suuret eläkeyhtiöt, rahastot, keskuspankit ja vakuutusyhtiöt, päättäisivät, ettei Suomelle myönnetä enää lisää luottoa.
Saati, että jokin niistä ryhtyisi karhuamaan rahojaan takaisin tai ryhtyisi vaatimaan saatavistaan ylimääräisiä vakuuksia, kuten Suomi teki Kreikalle vielä kolme vuotta sitten.
Mitä me silloin panttaisimme?
Valtionrautatiet? Loviisan ydinvoimalat? Valtioneuvoston linnan?
Nykyinen sukupolvi jättää lapsil-leen melkoisen taakan, sillä valtion ottama laina on aina velkaa tulevilta polvilta.
Onneksi maksajia on paljon, ja heitä tulee koko ajan lisää, sillä Suomen väkiluku kasvaa vinhaa vauhtia. Meitä suomalaisia on kohta 5,5 miljoonaa, enemmän kuin koskaan aikaisemmin.
Yksinkertainen jakolasku näyttää, että jokaista suomalaista kohti on pian valtionvelkaa lähes 20 000 euroa. Se ei ole järin iso summa, vain pikkuauton hinta.
Tulevat polvet joutuvat ehkä käymään kaupassa kävellen, mutta sehän tekee heille vain hyvää.
Ylipotkija: Ketjua kevennetty alkupäästä työtapaturman johdosta.
