Jussi Häkkinen kirjoitti:
Hmm. Tuosta tulee mieleen vain yksi kysymys:
Miksi? (Noin elämän kattavassa kontekstissa)
Kuten Kari jo mainitsikin, mulla kans sama fiilis: tunnen, olen siis elossa.
Mutta yleisesti ottaen tiettyyn vaiheeseen "kampailu-uraa", eli elämää stressiin totuttautumistreenillä voi olla paikkansa. Ihminen kun on siitä mukavasti rakennettu, että se tottuu sille asetettuihin vaateisiin. Sekä fyysisiin, että psyykkisiin. Näissähän mennään mielestäni enemmän siellä psyykkeen kehittämisen alueella ja joskus jopa harjoitteet ja muut asetetut vaateet voi olla fysiikalle haitallistakin sen kustannuksella.
Otan esimerkkinä itseni. Olin nuorena arka ja pelkäsin väkivaltaisia tilanteita. Niin välitunnilla kuin peräti kontaktilajeissakin (jääkiekko jne). Nähtyäni luokkakavereitten liittyvän nyrkkeily-, karate- ja taekwondoseuroihin ja tämän jälkeen liikuntatunneilla punnerrettuaan rystysillä vaikkapa 30 toistoa ja taklailtuaan rohkeasti lätkäpeleissä, päätin olla samanlainen.
Niinpä omista itselleni asettamista peloista huolimatta pakotin itseni aloittamaan nyrkkeilyn ja karaten, sekä osallistumaan seuraaviin treeneihin ja taas seuraaviin. Huolimatta siitä, että tiesin vaikkapa niiden perjantai-illan treenien olevan sparrailua kovalla kontaktilla parempia vastaan pääosin ja hanskat kädessä osumiakaan ei kukaan välttänyt. Joskus pelko saattoi johtua jostakin valmentajan asettamasta vaateesta, ja tuntui lähes mahdottomalta uskaltautua treeniin, koska tiesi sen olevan fyysisesti (ja psyykkisesti) raskas harjoituskerta ja mahdollisesti kivuliaskin joiltakin osin. Eli sattui, väsytti ja oksetti, mutta silti siitä huolimatta tulin paikalle treeniin.
Samalla tavoin koin voittaneeni itseni jälleen osallistuessani ensimmäisiin kilpailuihin. Siellä jokainen sai yrittää parhaansa runtatakseen toista oppimillaan tekniikoilla ja ensimmäistä kertaa "olin omillani", kukaan muu ei auttaisi tuossa tilanteessa. Vain harjoituksissa kehitetty kunto. Sekä fyysinen, että ennenkaikkea psyykkinen.
Ehkä seuraava merkittävin itseni voittamisen tunne tuli aloitettuani vartijan työn ja kiinniottotilanteessa joutuessani painisilleen epäillyn kanssa ja huomattuani olevani kuitenkin kylmäpäinen ja loogisesti ajatteleva tuossa aiemmin itselleni pelkoa aiheuttaneessa tilanteessa. Tätä seurasi aika pian portsaroinnin aloittaminen ja sen avulla itsensä voittaminen askel askeleelta taistelussa elämääni aiemmin rajoittanutta pelkoa vastaan.
Nälkä kasvaa monella kuitenkin syödessä ja tämäkään ei riitä. Siitä syystä moni hakeutuu "loppuun asti". Ja tämän seurauksena hakeutuu töihin kriisialueille, sotaan, duuneihin joissa oma elämä on usein vaakalaudalla. Koska se on kuitenkin sitä kovinta väkivaltaa jota nykypäivän ihminen voi kohdata ja ainoastaan tätä kautta on mahdollisuus todeta miten tällaisessa tilanteessa toimii oman väkivallan pelkonsa kanssa. Tässä yleisin selitys palkkasotilaaksi ryhtymiseen jonka olen kuullut. Ja myöskin vedenjakaja siihen kuka pystyykään tuohon hommaan. Pelosta huolimatta toimimiseen.
Eli näkisin tuon tyyppisen harjoitteen johonkin vaiheeseen treeniuraa olevan itselleen asettaman pelon ja stressin aiheuttaman tunteen hallitsemisen opettelua. Ei viikosta ja vuodesta toiseen jatkuvaa, sillä kaikkeen tottuu yllättävän nopeasti ja harjoite ei enää kehitä (psyykettä). Vaan on jopa haitallista fysiikalle ja harjoitteesta saatava hyöty on vähäisempi kuin aiheutettu haitta.
Tuo harjoite voi olla se pikkuaskel eteenpäin pelon hallitsemiseksi paremmin. Itseluottamuksen vahvistamiseksi. Periksiantamattoman asenteen luomiseksi. Taisteluhengen kehittämiseksi. Tekniikoiden testaamiseksi paineen alla. "Me"-hengen luomiseksi harjoitusporukassa: "Olemme se kova porukka joka treenaa näin". Eli tsemppaamiseen kohti parempaa harjoitusporukkaa.
