Molemmissa rooleissa on tullut oltua. Kotona olin pitkään ilkeä veljelleni, josta nyttemmin ollut syvästi pahoillani
. Veljen kiusaaminen (vaikken silloin omasta mielestäni kiusannut, kuten moni sen on ilmaissut) loppui oikeastaan siihen, kun sain apua omiin ongelmiini, jotka aiheutti koko peruskoulun kestänyt kiusattuna oleminen.Kiusaaminen ei ollut kovin vakavaa (jos vertaa tämän ketjun juttuihin joista iso osa aika järkyttäviä), enimmäkseen puheviasta, arkuudestani ja nimestäni huutelua, pilasoittoja ja porukasta eristämistä. Kaksi kaveriani oli myös kiusaamisessa mukana, mikä kaivelee ehkä eniten ("no ku ne muut pakotti"). Ala-asteella kiusaaminen oli vielä siedettävissä, mutta yläasteelle siirtyessäni mukana ei tullut yhtään kaveria , mutta huutelua sitäkin enemmän. 8. luokan puolivälistä alkaen olin vähän mukana yhdessä porukassa välituntisin, vapaa-ajat tietokoneen ääressä. Kuulostaa aika laimealta kiusaamiselta, mutta yhdistettynä luontaiseen ujouteen ja arkuuteen se aiheutti masennuksen ja rampauttaa edelleen ihmissuhteitani. En pistänyt vastaan, vaikka olin isokokoinen, koska uskoin kiusaamisen jatkuvan ja ajattelin itse joutuvani vaikeuksiin. Muistaakseni vanhemmat sanoivat että kiusaajilla on asiat huonosti kotona, pitää ymmärtää
vanhempani eivät tosin kuulleet kuin yksittäisistä tapauksista, en enää myöhemmin vaivannut heitä asialla.Siitä huolimatta että kiusaaminen loppui jo noin 6 vuotta sitten, en vieläkään luota siihen että muut viihtyvät seurassani ja välttelen uusia (ja usein vanhojakin) tuttuja. Tämä taas johtaa siihen, että ne tutut alkavat ajattelemaan samoin minusta kuin minä heistä ja lakkaavat pitämästä yhteyttä. Samoin jos jostain kaverista ei kuulu vähään aikaan, kuvittelen heti että olen ollut jotenkin huono kaveri, vaikka sitten uudestaan nähdessämme kaikki on hyvin. Olen myös jonkin verran vainoharhainen ja kuvittelen herkästi, että muut puhuvat minusta selkäni takana ja että muut nauravat minulle.
Kamppailulajit aloitin osin kiusaamisen takia, vaikka se oli jo kauan sitten loppunut. Itsetunto on aika paljon noussut jo muutaman vuoden jälkeen ja uskaltaa jo liikkua kotikaupungissa, mennä rannalle uimaan ja muuta tommosta normaalia mitä ei aikasemmin tehny koska oli vähän väärä kuva omasta ympäristöstään
. Nykyisestä opiskelupaikasta on löytynyt myös kavereita, mutta ystävyyssuhteita ei oikein pääse syntymään luottamuksen puutteen takia... no mut parempaan päin kuitenkin 
