Sisu

[Sisu]

Kavin sitten ortopedilla.

"I can tell without an x-ray that you will need a knee replacement on the left. To save your time here's a referral for x-rays and MRI on both knees, I'll see you again next week and we'll discuss your options then."



PERKELEENVITTUSAATANA

[Mika]

Koetahan jaksella...

[IIsakki]

[Elina]

Voimia ja tsemppiä!

[Sisu]

Ja prkl minen anna periks.

Kiitos ihanaiset ihmiset tsemistä, päivitystä tilanteeseen luvassa tiistaina.

[Sisu]

Nonni, ny on tutkittu ja kuvattu ja keskusteltu aiheesta polvet ja niiden paraneminen. Huh huh.

Oikea on ihan jees kunnossa sikäli, että nivelkierukat sekä kaikki siteet ovat ehjiä. Nivelen pinnoissa näkyy rikkoumia ja lääkäri halusi tähystää polven + putsata pinnat ja ylimääräiset pois ajelehtimasta. Eipä siinä sitten mitään, tämän ei pitäisi olla isompi operaatio ja kävelemään pääsee jo seuraavana päivänä. Pitkällä tähtäimellä edessä kuitenkin on tekonivelen laitto jos polvi kuluu samaa rataa, mutta näitä en nyt edes ajattele.

Sitten tämä vasen, nykyiseltä lempinimeltään "a horror car crash". Kirurgi luki MRI-diagnoosia ja sanoi, että hyvä raportti on yleensä yhden kappaleen mittainen - meikäläisen yhteenveto vasemman polven kunnosta yksinään käsitti puoli sivua. Jjjjoooo... Siinä löytyi kaikkea pintavaurioista luutumiin ynnäm ynnäm, mutta se "mielenkiintoisin" on tässä: ACL on kulunut kokonaan pois, siis sitä ei ole ollenkaan. Njet. Nada. Zippo. Sääriluu puskee tästä johtuen eteen ja yllättäen polvi ei ole vakaa. Bonuksena nivelkierukat ovat revenneet ja yhden kierukan irronnut sarvi on löytänyt tiensä polvinivelen sisään.

Että sil viisii.

Kirurgi sanoi suoraan, että hän ei osaa yksinään päättää lähtisikö hän tässä tilanteessa rakentamaan ACL:ää uudestaan. Päätöksen tekoa vaikeuttaa se, että minulla ei ole kroonista kipua eikä jatkuvaa ongelmaa polven vakauden kanssa (siis semmosta isompaa ongelmaa, haittaahan tuo nyt kuitenkin). Hän pyysikin minua ortopedisen osaston kokoukseen, jossa polvi tutkitaan ja hoitosuosituksesta keskustelee useamman kirurgin paneeli. Mahtaa siis olla mielenkiintoinen tapaus. Jos ACL:ää ei laiteta uusiksi, hän tähystää ja siivoaa polvinivelen parhaimman mukaan. Tekonivel sinne kai laitetaan sitten jonain harmaina päivinä, mutta se mikä on hamassa tulevaisuudessa saa olla siellä ihan issekseen.

Kysyin, että miten on mahdollista että olen kaikki nämä vuodet treenannut täysillä jne. ilman kipua ja ongelmia, johon kirurgi ehdotti minulla taitaa vaan olla niin korkea kipukynnys että vamma ei ole haitannut ("A natural born fighting machine", sanoi mies). Siis vtu nyt oikeesti, en tajua?!

Mitä tähän nyt sitten muuta itse sanoisi. Pelottaa vähemmän kuin viime viikon jälkeen, samoin tiedän että leikkauks(i)en kanssa ei ole hengen hätä kun olen tämän kanssa n. 20 vuotta mennyt. Treenata saan edelleen mutta rajoitusten ja polvituen kanssa kuten nytkin, fysioterapeuttia ja muutamien lisäravinteiden käyttöä suositeltiin.

Jos tästä jotain hyvää pitäisi löytää, niin se ois varmaan se kun kirurgi kysyi kesken vastaanoton saisiko hän näyttää mun magneettikuvia toiselle potilaalle. Mikäs siinä. Huoneeseen tuli apaut 15-v. poika äitinsä kanssa jotka eivät olleet varmoja ACL-leikkauksesta ja kirurgi näytti niitä mun kuvia ja sanoi, että tämä on edessä jos korjausta ei tehdä. Äiti kysyi pari kysymystä minultakin ja sanoin ihan suoraan, että jos voisin niin menisin sinne mun yläasteikään takaisin kun oman ristisiteen poikki napsautin ja vaatisin hoitoa. Sitä kun ei silloin 90-luvun alun pikkupaikkakunnan arvauskeskuksessa annettu.

Toinen hyvä asia on ollut kirurgin tapaaminen. Hän tuntuu olevan erittäin osaava ja keskustelunhaluinen mies, joka sanoi vihaavansa 7 minuutin vastaanottoaikoja ja potilaiden kohtelua idiootteina. Katselin viikonloppuna Juutuupista pari hänen suorittamaa leikkausta ja luin hänen taustasta muutenkin, mielenkiintoinen ihminen ja helppo ymmärtää miksi hän on empaattinen ja ihmisläheinen (Irakista Saddamin hallinnon aikaan paennut, kieltäytyi leikkaamasta vankien kasvoja rangaistustarkoituksessa). Hyvissä käsissä ollaan kun sen aika tulee.

Siihen asti maltillista treeniä.

[Sisu]

Lauantai 04/08/12 - karate, vyökoe, miljoona piljoona tuntia

Edessä vuoden toinen vyökoe, päätin lähteä avittamaan etenkin kun junnut promosivat myös. Sensei kysyi että miten voin ja vaivaako jalat, tuumasin että enemmän harmittaa tämä yskä ja nuha, otetaan iisisti. Ketutti suoraan sanottuna aika paljon sen ekan lekurireissun jälkeen, tiesin että hermo tulee olemaan koetuksella teinipoikain kanssa.

Junnut ensimmäisenä lattialla lyhyen alkujumpan jälkeen, samaan aikaan me kokeessa avustavat vietiin muuta porukkaa pihalle juoksemaan ja tekemään kaikkea enemmän ja vähemmän mukavaa. Siinä sitä jutustelua ja "pitääks meidän"-kommentointia kuunnellessa meni harjakset pystyyn, pidin huolta että reitin varrella ei kävelty liikoja ja perille ensimmäiseksi suhahtanut tytski sai tehdä uukkarit ja suorittaa luimuilemansa esteen uudestaan ja juosta takaisin. Perkele.

Yleensä vyökokeen kuluessa kokeen suorittajien pitäisi istua lattialla ja odottaa vuoroa, mutta tämä ulkona reippaillut joukko päätti jäädä keittiöön hölisemään. Tuplaperkele, eikä paljon tuntunut viesti menevän perille.

Kolmannen perkeleen kohdalla sanoinkin sitten yhdelle suharille, että give me ten just for being a smart ass. Piti oikein auttaa hartioista painamalla ja kun kaverit hihittelivät vieressä kysyin kohtuu viileästi että jaa jaa tämäkö se on hauskaa. Ei kuulemma ollut. No, olivat ainakin hetken hissuksiin.

(Ettei nyt mene ihan silkaksi arvosteluksi niin pitää sanoa että niitä valopilkkuja ja itsensä ylittäjiä joukossa kyllä oli ja se pelasti aika monen selkänahan.)

Sillä välin junnuryhmä veti antaumuksella ja suurella sydämellä, on ne vaan niin hianoja. Siellä edistyneimmät saivat jo 5. kyun vyöarvot, seuraavana vuorossa vihreät vyöt ja sparritreenit. Siitä tulee mukavata!

Vanhempien vyökokeessa oli parisenkymmentä osallistujaa, yksi junnu suoritti ruskeaa vyötä. Taso oli vaihtelevaa, tuntuu että meinaa samat asiat toistua palautteessa. Positiivista löytyi kuitenkin paljon, henk.koht. lämmittää katsoa yhtä isää joka treenaa poikansa kanssa, hänellä on kunnon suhteen paljon tehtävää ja olkapäävamma rajoittamassa liikeratoja mutta voe tokkiinsa kova tuo on tekemään duunia. Jeesasin kokeen aikana pitämällä odottelijoita kiireisinä ja autoin suorittajien tsekkaamisessa.

Lopuksi sparrattiin, kokelaita oli yhteensä neljä junnua ja meitä auttajia nidan senpain lisäksi kaksi. Sovittiin, että keskityn käsitekniikoihin ja junnujen kanssa työskentelyyn, hiki tuli siinäkin. Yritin niitä junnuja pitää liikkeessä ja antaa pientä vinkkiä ja kannustusta, väliin vedin Senpain kanssa yhden erän oikein tosissaan. Se ruskeaa suorittanut tappeli 10 erää ja seiskan tienoilla alkoi jo tehdä tiukkaa, mutta ei antanut poika periksi vaikka Senpai veti (kontrollin kanssa) käsisuojauksen ohi potkuilla monta kertaa. Ensimmäistä kertaa näiden yhteisten treenivuosien aikana tuumasin, että tässähän on kasvanut pojasta nuori mies vaikka junnu vielä onkin.

Mukavaa oli kun sain Sensein ja Senpain kanssa jakaa uudet vyöarvot, vähän yllärinä tuli taas mutta se on tarjous josta ei voi ns. kieltäytyä. Kaikkein hienointa oli kuitenkin se, että kokeen jälkeen useampi kokelas kiitti minua henkilökohtaisesti tuesta, kannustuksesta ja opetuksesta sekä kokeen aikana että noin ylipäätään. It's all worth it, sore knees and all.

Ja kun nämä meidän karkelot aina menee ihan aikataulussaan, lähdin vasta 2.5 h odotettua myöhemmin kotia päin dojolta.

[Elina]

Kyllä se sun polvesi kuntoon tulee Nykyään ainakin Suomessa pyritään säästämään ne kierukat tai mitä niistä on jäljellä, nehän ovat siellä suojaamassa luiden päitä kulumiselta (aiemmin on kuulemma pre-emptiivisenä toimenpiteenä poistettu kierukoita kokonaan esim. jalkapalloilijoilta!). Luulen, että sulla sen huonommassa kunnossa olevan polven vakauteen vaikuttavat myös vahvat lihakset siinä ympärillä, eli treeniä on kiittäminen

[Sisu]

Kiitos Elina, juu kyllä tämä tästä. Olet varmaan ihan oikeassa tuon treenin vaikutuksen suhteen, mielenkiinnosta olen lukenut urheilijoista jotka ovat jatkaneet pelaamista ja harjoittelua samassa tilanteessa, mm. löytyi NBA:ssa pelaavasta tyypistä juttua jolta puuttuu ACL molemmista polvista. Huh.

Nyt kun olen asiaa hautonut pari viikkoa olen tullut siihen tulokseen, että mentiin puukotettavaksi sitten milloin vaan niin isoimman palveluksen teen itselleni nostamalla peruskuntoa edelleen ja pudottamalla painoa. Nyt tiedetään tarkalleen mikä mättää ja minkä vuoksi tiettyjä juttuja kannattaa välttää, mutta siitä lähdetään että leikkauksella parannetaan tilannetta edelleen (riskit tiedostaen).

Mietin tuossa myös, että vajaat 2 vuotta sitten l. ennen kuin tulin raskaaksi olin elämäni parhaassa kunnossa. Painoa oli 10 kg vähemmän ja lihaskunto kova, mm. hyppypotkut lähti ilman mitään ongelmia ja ponnistusvoimaa riitti. Tähän väliin on siis mahtunut yksi lapsi ja siitä aiheutunut painonnousu jne. mutta samaan aikaan polvet eivät ole prakanneet kovin pahasti ihan viime aikasta kipua lukuunottamatta ja sekin on ollut "vain satunnaista kipua" eli ei mitään uutta. Summa summarum, jos en olisi MRIssä ja kirurgin pakeilla käynyt, olisin jatkanut samaa rataa ja mysteeriksi jää olisiko tuosta aiheutunut seuraamuksia. Tarkoitus on päästä samaan kuntoon missä olin pari vuotta sitten, eiköhän homma toimi sitten taas.

Nyt kun sais vielä tän köhän karistettua...

[Sisu]

Ai nii ja ihan sen kunniaksi että täällä on käynyt paljon populaa:



Aina kun näen Riitta Väisäsen kuvan, soi päässäni Kymppitonnin tunnari.

[Sisu]

Terve päiväkirja, nyt kun tännekin eksyin taas.

Vähän plääh meininki edelleen jalkojen kanssa. Se ortopedisen osaston kokouksen yhteydessä tehty tutkimus oli mielenkiintoinen: polvet tutki "registrar" (oisko suomeksi kandi) osana omaa koulutustaan ja esitti havaintonsa paneelille. Ennen varsinaista showta juteltiin puolisen tuntia ja hän tutki vasenta polvea itse ja sitten paneelin edessä pääsin keikistelemään ja makaamaan hoitopöydällä. Oli se vähän hassua, etenkin kun jossain vaiheessa ne vanhemmat kirurgit pomppasivat pystyyn ja ottivat koivesta kiinni, että kokeilitko näin ja eiku kato tällee veivataan ja hei tuntuuko tämä siellä potilaan puolella missään. No ei tuntunut, silloinkaan. Loppujen lopuksi tultiin siihen lopputulokseen, että leikkauksella ei tässä vaiheessa välttämättä saavuteta mitään ja paras apu tulee painon pudotuksesta, lihaskunnon parantamisesta ja fysiosta. Vielä pitää mennä sen varsinaisen kirurgin pakeille reilun viikon päästä, mutta veikkaan että samoilla linjoilla ollaan silloinkin.

Vähän nuo meinaavat väliin oikutella, mistään juoksemisesta en edes haaveile ja kaikki kiertävät potkut on tehtävä hitaasti ja huolella. Yksissä treeneissä Sensei demosi alasvientiä ja sweeppasi oikean jalan alta - ei siinä muuta mutta olin leveässä kiba dachissa ja saman tien kun oikea lähti alta, tuntui vasemmassa outo muljahdus. Menin ähkäisyn kanssa lattiaan ja Sensei oli saada sydärin, mutta ei onneksi mitään isompaa käynyt, vtutti vaan oma liikuntarajoittuneisuus.

Poitsu on tuonut päiväkodista mukanaan kaikkea eksoottista, mm. hinkuyskän jonka sitten sain minäkin ja se piti pitkään pois treenistä. Sitä oli mielenkiintoista selvittää terveysviranomaisten yms. kanssa päivähoidon suhteen jne. Kyllä lasten kanssa on mukavaa.

Miekan kanssa on mennyt enempi putkeen, otetta kahvasta ja sayan asettelua + hakaman nauhojen sidontaa ollaan hoonattu ja pienellä on saatu iso parannus. Olen jopa tunnollisesti käynyt treeneissä, mutta annoin itselleni luvan lähteä vähän myöhemmin l. kun poika on saatu petiin. Aussien pääjehun piti tulla viime kuussa meille semmaa pitämään mutta se sitten jäi. Ehkä ihan hyvä niin, koska meistä kolmesta vain Mat treenaa todella intensiivisesti ja juuri kävi Townsvillessä ja on taas lähdössä Japaniin treenaamaan ja kisaamaan marraskuussa.

Karaten parissa on ollut kaikkea politiikkaa ja pashaa tuulettimessa. Ei sillä että nämä viime aikaiset suoranaisesti omaan treenaamiseen vaikuttavat, mutta ottaa hiusjuuresta kun tahot joiden pitäisi näyttää esimerkkiä menevät omilla teoillaan täysin niitä arvoja vastaan jota on vuosia tahkottu. Tähän auttaa vain kova treeni ja omista periaatteista kiinni pito.

[Sisu]

Raavas päiväkirja,

jälleen on se aika vuodesta kun pitäis mennä nolaamaan itsensä jonkun sortin kisoihin, tehtävänä Tsuki No Kata. Laitan tämän tänne että muistan kirjoittaa tapahtumasta jotain.

Ja treenattu on, vieläpä siihen malliin että vaatekokoja on jo lähtenyt yksi (piakkoin kaksi), tassu alkaa nousta entiseen malliin ja salilla puntti kolisee. Perskales.

Huomiseen.

[Sisu]

Hopeaa tuli, eikä ykköspaikkakaan jäänyt kuin 0.1 pisteen päähän. Senseit ja senpait sekä kisakaverit kehuivat suoritusta jälkeenpäin, ei voi kuin olla tyylinen ottaen huomioon miten vähän tuli oikeastaan treenattua kisoihin. Lisää tekstiä ja kuveja myöhemmin.

[IIsakki]

Hyvä hyvä Onnittelut !!

[Sisu]

Huom: postaus sisältää lopussa UFC 154 spoilerin, sikäli kun kiinnostaa/ei kiinnosta tietää.


Lauantai 17/11/12 - Seido Karate National Tournament

Aivan käsittämättömän (kevyen) valmistelun ja treenin pohjilta kisaamaan, itse menin vain tekemään kataa mutta mies innostui sekä kataan että pistesparriin. Meidän dojolta tuli myös se meikän kanssa viimeisen vyökokeen läpi käynyt junnu, kataa ja sparria testaamassa myös.

Aikasta hyvin oli porukkaa tänä vuonna, jälkikäteen varmistui että 150 oli listoilla, junnuja ja mustavöitä enimmäkseen. Siinä ensin katselin naisten kata-kehän vieressä menossa ollutta miesten kataa ja naisväen voimin tuumittiin että olipa aika tiukkaa tuomarityöskentelyä, ei tuntunut pojoja tippuvan millään. Mietittiin, että meidän tuomarit sitten varmaan vaan murahtavat suorituksen jälkeen että 100 punnerrusta sormenpäillä ja pois silmistä. Ja eikös meidät vihreä- ja ruskeavöiset lopulta siirretty siihen miesten kehään kisaamaan kun miehet päättivät sarjansa, kiva kiva.

Miehen kata meni odotettua paremmin, mitään kämmejä ei tullut eikä naamasta paistanut miettiminen, tekemisen ilo vain. Pinan V:n tuo teki ja otti hopeaa kolmen kisaajan joukosta, kovasti oli tyytyväinen koska ihan sosiaalisen tapahtuman pohjalta lähdettiin mukaan. (Muka. Annas olla kun tuli oma vuoro niin totta kai tosissaan painettiin.) Saman dojon junnu oli ainoa omassa vyö- ja ikäluokassa, mutta pisteet olivat korkeat tyyliin 9.7, ei sekään siis mitenkään huonosti lähtenyt.

Ruskeavöisiä oli naisten sarjassa neljä, kaksi meitä alempia ja kaksi ylempää. Siinä yhtä n. samanikäistä ja kokoista kisaajaa valmistautuessa katselin, että tuolle voi olla paha nakki pistää kampoihin ja kehässä nainen veti todella tyynen rauhallisesti ja upeasti siirtyen liikkeestä toiseen.

Sitten oma vuoro. Mä olen miettinyt sitä reilun vuoden takaista kisasuoritusta kun olin viimeisillään raskaana, en edelleenkään ole parempaan kataan pystynyt koskaan, taisi olla niin että hormonitoiminta vaan piti hermot ja mielen vakaana. Yritin samaan fiilikseen päästä koko aamun ajan ja kehään astuin asenteella: "bitch, I own you". Menee hyvin käsi käteen nämä kaksi. Tervehdin tuomareita, ilmoitin nimen, dojon ja katan, askel taaksepäin, mokuso, YOI!

Nappiin meni. Ajoitus niin kuin halusin, ei liikaa kiirettä, hitaat liikkeet oikein, selvä piste jokaisen liikkeen loppuun, särmää, asennetta, tahtoa. Tiukalta tuomaristolta tasaiset pisteet välillä 9.2 - 9.3, hyvä fiilis. Loppujen lopuksi ykkössijan vei Pinan V:lla toinen alempi ruskeavöinen ja vain 0.1 pisteen marginaalilla, pakko olla tyytyväinen omaan tulokseen.

Katan jälkeen poijjaat sparrasivat pisteottelussa. Se junnu oli taas omassa sarjassa yksin eli voitti sen, tosin pääsi ottelemaan ruskeavöisiä junnuja vastaan jotka tuo pesi kokemuksella ja nopealla tekniikalla 6-0. Miehellä meni vähän ohkosemmin, taisi molemmat ottelunsa hävitä niukasti, mutta eipä siinä hauskaa kuulemma oli. Molemmat vastustajat olivat päätä pidempiä kavereita eli sinne piti painaa alle vaan ja sitten takakädellä tai etukäden urakenilla pisteet pois.

Muiden uurastusta jäätiin vielä seuraamaan, mustavöisten kataa, ottelua ja tameshiwaria. Se breikkaaminen etenkin kiinnostaa, oikein syyhyttää päästä kokeilemaan. Siellä yksi suasikki-Sensei veti kokenilla neljä lautaa läpi tosta vaan, jumankekkale että oli sähäkkä isku. Mä en ole oikein ikinä kokenia arvostanut tekniikkana vaikka se kohtuu isolla nivelellä tehdään, enpä epäile enää.

Loppujen lopuksi oli hintsun hiano päivä. Kokonaistaso kisoissa oli korkea, siihen peilaten tuotiin kunniaa koti-dojolle. Juttelin siinä lähtiessä yhden tuoreen kyoshin kanssa jolla on polven kanssa ongelmia ja kas vain, sanoi että sieltä myös ACL puuttuu ja molemmat kierukat on hajalla. Kysyin neuvoa että miten hän pitää polvesta huolta ja vinkkiä tuli miten suorittaa huonolla polvella tukijalan kierrot ym. Valaa uskoa omaan tulevaisuuteen kun saman vamman kanssa treenaava pääsee 5. danin tasolle ja kannustaa tekemään parhaansa ("Just throw thigh smashes, ha ha!" tuli myös pointtina. )

Laitetaas tähän muutama kuva eiliseltä. After skin vedin Potku-paita päällä, mutta siitä ei harmin paikka saatu kuvia mutta katellaan jos se sattuu niskaan jonkun äksönin aikana.

Miäs kataa, Pinan V "trophy" shot:


Joku hörhö hojoilee, etutassu just aloittamassa kote ukea:


Hippaleikki aluillaan:


Jamppa ei oo ihan satavarma näiden apinoiden aikeista:



***

Tuli tänään katsottua UFC 154 ja jännäsin GSP:n voiton puolesta ihan silläkin kun tuo on just käynyt läpi ACL-leikkauksen jälkeisen kuntoutuksen ja tehnyt kovasti työtä paluun eteen. Oli kyllä huima matsi, jos oisin jännittänyt vähän enemmän ois varmaan tullut vähintään hätäkakki ellei napsahtanut suoni päästä. Ei kyllä ollut polviongelmista GSP:n ottelussa tietoakaan, mies oli isommassa ja kovemmassa kunnossa mitä ikinä ja dominoi Conditia matossa. Olen GSP:n kuntoutuksesta lukenut jonnii verran ja työn alla on semmonen tasapainoilulauta mitä tuo on käyttänyt, sikäli kun se saadaan aikaiseksi niin laitan kuveja.