Tohtori Krabola

[Tohtori Krabola]

Viikko yksitoista. Huoh. Tämä viikkon on ollut ihan kummallinen. Pää on ollut sumussa sunnuntaista alkaen. Olimme perheen kanssa mummilla saunomassa. En edes mennyt kylpytynnyriin, vaikka se kutsuvasti lapsen äänellä huuteli. Maanantaina tuli ostettua polkupyörään peräkärry ( Burley). Nohevana kaverina ajattelin, että ajan sinne autolla, laitan taittopyörän takaluukkuun, annan auton avaimet vaimolle, otan lapset peräkärryn kyytiin ja poljen kevyesti kotiin. Ajattelin että Paloheinästä on Pitäjänmäkeen vain 8 kilometriä, pikkujuttu.

Pienistä jutuistahan ne isotkin asiat muodostuvat. Kun alla on pieni pyörä, jossa on pienet pyörät, muuttuu rauhallinen polkeminen hampaita kiristäväksi sotkemiseksi. Se oli suojuoksua kolmipyöräinen jalkojen välissä. Yksistään matkalla Paloheinästä Pirkkolaan oli muutama ylämäki liikaa. Lapsilla oli toki hauskaa. Jokainen alamäki otettiin vastaan riemunkiljahduksin. Minä nieleskelin hiljaa kyyneleitä. Vaatteita oli yksi kerros liian vähän, eikä ylettömästä hikoilusta ollut apua. Jotenkin vaan tuntuu siltä, että oppi ei mene päähän. Etten vain kokisi vaarini kohtaloa ja sammuisin lumihankeen.

Kahden päivän pakurikääpäteekuuri on tehnyt tulosta ja tänään kroppa osoittaa heräämisen merkkejä. Korjautin aikuisten pyöräni ja ai että. Oli ilo polkea ja tuntea pyörän kuljettavan minua eteenpäin (taittopyörät sopivat ihmisille, jotka kokevat matlockmaista tarvetta pukeutua kokoharmaaseen).

Treeniohjelman tulokset alkavat myös iskostua. Huonossakin hapessa voi luottaa siihen, että kroppa jaksaa vaikka minä en. En vieläkään pysy treenivideon ihmisten perässä, mutta ylitän itseni lähes joka päivä. Sen on pakko riittää melko pitkälle.

Persuuksiin alkaa hiipiä pienoinen pelko siitä, että mitä teen kun ohjelma loppuu. Pitääkö sitä jatkaa vai voinko alkaa tekemään jotain muuta? Kuudet treenit viikossa ovat olleet todella kahlitsevia, mutta tulokset ovat kiistattomia. Ehkä vedän seuraavaksi kahvakuulasulkeiset. Tai sitten alan treenaamaan Ninja Warrioria varten. Siinäpä tavoitetta.

[Tohtori Krabola]

Viikko kaksitoista. Viimeinen hikitreeni suoritettiin vanhempien luona, kutisevan villamaton päällä. Muut lähtivät uimahalliin ja minä jäin hikoilemaan perintökalusteiden keskelle. Treenin jälkeen ajoin kylille ostamaan siideriä, koska olin mielestäni ansainnut sen. Ojakkalantiellä takaluukkuun liimautui joku malttamaton suhari. Mutkainen metsätie ei hillinyt hänen ajohalujaan. Taisi hatuttaa, kun ajoin rajoitusten mukaisesti. Minulla ei ollut mihinkään kiire. Olinhan juuri rykäissyt 90 päivän kunto-ohjelman kunnialla läpi. Käännyin S-marketin jälkeen hautausmaan tielle. Ja eikös samainen takiainen tullut juuri samalle tiensuoralle. Leveämpi kaista sai takaliipparin kiihdyttämään ja ohittamaan minut, niin että sivupeilit nuolivat toisiaan. Taisi olla todella kiire. Samaiselle kaupalle oli hänkin menossa. Auto oli täynnä nousuhumalaisia, noin 25-vuotiaita naisia. Kuskilla oli ralli veressä ja otsarypyt alumiinista. Vaihdoimme muutamat mulkaisut.

Voisi luulla, että nyt olisi hyvä tilanne. Tähän jäädään ja se on siinä. Tuskimpa kuitenkaan. Olen ensimmäistä kertaa elämässäni siinä tilanteessa, että fysiikkani on tarpeeksi hyvä, jotta voin alkaa treenaamaan kunnolla. Vatsan seutu on vakaalla pohjalla ja yläkroppa alkaa näyttää siltä että olen tehnyt muutakin kuin taulunkehyksiä. Kehitys ei tosiaan ollut niin huimaa kuin se toivoin olevan. Syynkin siihen tiedän varsin hyvin. Aion tästedes pitää hyvää huolta oikeanlaisen ravinnon saannista. Enemmän kasviksia ja marjoja.

Huomenna uusi päivä ja uudet kujeet.

[Tohtori Krabola]

Huu-ham. Tapout-ohjelman jälkeinen elämä on ollut vähän tuuliajolla. Treeni on jatkunut, mutta hajanaisempana. Harmittaa hieman se, että paras kuntohuippu on hiipunut. Toisaalta syksyn aikana rakennettu pohja on hyvällä pohjalla, joten ei ole niin vaikea lähteä sitä tavoittelemaan uudestaan.

Olen innostunut taas harjoittelemaan wushua. Useampaan vuoteen laji ei ole tarjonnut mitään uutta, eikä johdonmukainen harjoittelu ole tuntunut tarpeelliselta. Helsinkiin muutto herätti taas pienen kipinän. Jospa antaisin puskahyppelylle uuden mahdollisuuden. Siinä imussa on myös akrobatia eksynyt takaisin lihaksiini. Reilun vuoden takainen polvivamma on tervehtynyt hyvin ja kestää rasitusta. Tässä kohtaa pitäisi hälytyskellojen soida. Loukkaantumisalttiuteni on keskitasoa korkeampi. Jos joku paikka tervrhtyy, on se näemmä minun aivoille viesti siitä, että nyt voisi hajoitta jonkun toisen paikan. Tai ehkä näistä asioista päättää paksusuoleni.

No, eilisissä akrotreeneissä oli pahaenteisen hyvä fiilis ja energiataso. Tulin myöhässä, joten lämmittely jäi hieman puolitiehen. Oli liian kova halu päästä hajoittamaan itseään. Ensimmäisen tunnin loppuminuuteilla siirryttiin lotuspotkuihin. Kyllä, ne samaiset, jotka rikkoivat polveni vuosi sitten. Otin sitten taas kerran kunnolla vauhtia ja pasautin menemään. Alastulossa polvi muljahtaa pois paikaltaan ja palaa paikallensa. Miellyttävä vihlova kipu valtasi jalkani. Lähden konklaamaan kohti pakasteallasta. Löydän sieltä yhden jääpussin. Otan sen mukaan ja käännyn ympäri. Nohevana kikkailijana ajattelin, että hypin yhdellä jalalla takaisin. Muutama loikka eteenpäin ja jalkani kohtaa kahden maton reunan. NIlkka pyörähtää ympäri ja minä rojahdan koko painolla sen päälle. Sitä seurasi vieläkin miellyttävämpi kipu. Olin siis telonut kummatkin jalkani kymmenessä minuutissa. Elämää hymyilee.



Pienen tuumaustauon jälkeen tajusin, että nilkka tarvitsee välittömämpää hoitoa, joten huojun suihkutiloihin ja lasken kylmää vettä jalalleni. Suomenruotsalaiset volttipojat päästelevät myötätuntoisia äännähdyksiä ja vääntelevät naamojansa kun yritän minimoida vahingot. Huljuttelen jalkaa, kunnes tuntuu siltä että voin kävellä ilman kyyneleitä. Menen maton reunalle seuraamaan harjoituksia. Odotan treenien loppumista. Onneksi aina jollain on mukana ideaalisidettä (Ei minulla. Täytän ristikkoni kuulakärkikynällä.). Pääsen autolle ja siitä kotiin.

Huomenna pitäisi lähteä Tampereelle.

edit. typ-o

[Tohtori Krabola]

No katoppas. Vuosi vierähti ja minä olen edelleen täällä.

Vaikea määritellä mikä nykyinen kamppailullinen tavoite on. Potku-urani alkumetreillä olin kovin kiinnostunut kehittämään wushu-taitojani ja kokeilin vähän japanilaisia samurai-taitoja. Sitten otettiin vähän tankulaa ja capoeiraa ja sitten jossain vaiheessa alkoi KFM ja hänen edustamat tahot kiinnostamaan. Nyt en sitten tiedä missä mennään. Tykkään edelleen liikkua ja kehittää erilaisia osa-alueita itsessäni. Kuvasin vuodenvaihteessa kungfu-aiheisen dokumentin ja sen herätti uudelleen kiinnostukseni sisäisiin lajeihin.

Kiinalaisen uudenvuoden aikana pääsimme testaamaan Pekingin esiintyjäryhmän Xingyi-opettajan taidot. Se oli erilaista. Se oli sellaista, jota ei ollut helppo omaksua. Asento oli outo ja voimantuotto myös. Neljän tunnin jälkeen opettajan pelto ja kuokka -vertaukset alkoivat jollain tasolla tuntua järkeviltä. Liikkuminen oli johdonmukaista ja suoraviivaista.

Alkuvuosi on siis ollut melko lailla erilaista tekemisen kannalta kuin edelliset vuodet. Olen jostain ihmeen syystä kehittänyt osittaisen pakkomielteen uimiseen ja saunomiseen (ne menevät melko usein käsi kädessä). Olen kuukauden ajan saunonut noin kolme kertaa viikossa ja se on tehnyt minusta uneliaan. Toisaalta allergialääkekuurin aloittaminen vaikuttaa myös vireystilaan, mutta tässä on ollut jotain muuta joukossa. Olen unelias ja pidän siitä olotilasta. Kiinalaisen uudenvuoden jälkeen minulla oli minulle harvinaisia pelkotiloja ja sydämentykytystä. Ehkä sen myötä olen halunnut tehdä asioita, jotka rauhoittavat ja tasoittavat hyperaktiivista mieltä. Siinä ollaan onnistuttu.

Kaipaan viimesyksyistä kunto-ohjelmaa (TapouT XT). Se toi arkipäiviin ryhtiä ja suunnitelmallisuutta. Ehkä pitäisi aloittaa joku aivan hirveältä tuntuva kuntorääkki. Muunlaisista tulee vain paha mieli. Sisältäpäin.

[Mika]

Kuvasin vuodenvaihteessa kungfu-aiheisen dokumentin ja sen herätti uudelleen kiinnostukseni sisäisiin lajeihin.

Missäs tätä pääsisi katsomaan?

[Tohtori Krabola]

Kuvasin vuodenvaihteessa kungfu-aiheisen dokumentin ja sen herätti uudelleen kiinnostukseni sisäisiin lajeihin.

Missäs tätä pääsisi katsomaan?

Kuvasin vuodenvaihteessa kungfu-aiheisen dokumentin ja sen herätti uudelleen kiinnostukseni sisäisiin lajeihin.

Missäs tätä pääsisi katsomaan?

Esimerkiksi täältä http://m.youtube.com/#/channel/UCyxE_6fHOtqim7an3IYZqbQ" onclick="window.open(this.href);return false;


Sent from my GT-I9100 using Tapatalk

[Tohtori Krabola]

Huuham.

Kesä meni ja sen mukana melko ryydyttävä työputki. Viikko sitten loppui kuuden viikon kuvaukset, jossa tehtiin kaikki mahdollinen väärin. Ehkä myös se, että minä olin mukana. Viimeisetkin harhaluulot elokuvanteon hienovireisistä nyansseista karisee viimeistään siinä kohtaa, kun pyörryt bar Bäkkärin lattialle ruoan ja unen puutteesta. Siinä on ihan oma, hieno tunnelmansa, kun yrittää tarkentaa katsettaan LCD-näyttöön ja näkee vain hattaraa sekä pumpulia. Onko kuva skarppi, kysyy joku taustalta. Jaa-a. Ajankohtaisempi kysymys olisi, onko kamera-assari hengissä. Silmissä alkoi mustua, mutta ehdin puskahyppelijän reaktionopeudella asettua lattialle makaamaan ennen varsinaista bläkäriä. Episodin taisi rekisteröidä kaksi ihmistä noin kolmenkymmenen joukosta. Armeliaasti apulaisohjaaja antoi minulle viiden minuutin tauon. Ryömin sohvalle tekemään kuolemaa. Kooma keskeytettiin julmasti, koska tuotannon tytöt halusivat että otan heistä kuvan. Olivat kuulemma ensimmäistä kertaa elämässään pukeutuneet korsettiin ja sukkanauhoihin. Joo. Räpsin kuvat ja lähdin hoipertelemaan kohti kameraa. Matkalla sain lavastajalta jaksuhalin. Kyllä se siitä.

Siinä välissä ja tauoilla ja tuolloin ehdin myös hieman pitämään huolta kunnostani. Kuvausputkeen kuului viikon Kajaanin reissu. Pakkasin lenkkikamat mukaan ja ajattelin, että siellä sitten juostaan kun ei kuvata. No. Koko kuvausryhmää ravistellut flunssa-aalto löi takaraivoon automatkalla Helsingistä Kajaaniin. Kehonhuolto koostui siis inkivääristä, kurkkupastilleista, kipulääkkeistä ja kuumista juomista. Pieni kuumehan ei estä tekemästä töitä.

Elämässäni on ollut harvoja tilanteita, jolloin olen hautonut murhanhimoisia ajatuksia. Tämän projektin kohdalla siihen päädyttiin kolme kertaa. Joka kerta sitä ajattelee, että tämä on se viimeinen perseilyprojekti jonka teen. Näemmä sitä ei opi koskaan.
Onneksi kesään mahtui myös projekteja, joita mielellään muistelee. Töitä, josta maksetaan ja joissa työajat ovat kohtuullisia.

Aijoo, käyn aina silloin tällöin lenkillä. Ihan oikeesti.

[Tohtori Krabola]

Jos vaikka korkataan tämän vuoden treenipuhinat ihan näin tammikuussa.

Olen käyttänyt muutaman vuoden liikuntasovellusta nimeltä HeiaHeia (jota käyttää myös jokunen Potkun jäsenistä). Se on mukava pikkuohjelma, jolla voisi koordinoidusti tarkkailla ja suunnitella hikijumppiaan sekä instapousailujaan. Edellisinä vuosina olen ollut kovin tarkka siitä, että merkitsen sinne vain fyysiset harjoitteet (taskubiljardia ei lasketa mukaan) jotka kestävät yli puolia tuntia. Pienessä mielessäni ajattelin, että se on harjoitteen minimikesto ja että sen tulisi olla hiostavaa tai mahdollisimman inhottavaa. Monet varsin potentiaaliset harjoitteet jäi kirjoittamatta, koska ne eivät olleet kriteerieni mukaisia.

Kun tässä on taas vuosi vaihtunut ja kaikki tekee kaikenlaisia lupauksia ja "elämän muutoksia", niin voisin kokeilla jotain muuta vaihteeksi. Olen tänä vuonna aloittanut jokaisen Afrikan tähti -pelini Kairosta ja se tuntuu raikkaalta. Se on kuin kaksi litraa pakurikääpäteetä yhdeltä istumalta. On myös muodikasta aloittaa kaikenlaisia haasteita, kun vuosimittari rapsahtaa yhdellä eteenpäin. Matti Nykäsen innoittaman aloitin elämässäni ajankohdan nimeltä 100 päivää, 100 -treeniä. Teen sadan päivän aikanan sata fyysistä harjoitetta ja se on minusta kiinni haluanko ripotella ne kaikkien päivien kanssa tasan vaiko rykästä haastavampia treenimölkkyjä. Tähän mennessä olen edennyt maltillisesti. Joku viisaampi on sanonut, että päämääristä on helpompi pitää kiinni jos sinulla on tarpeeksi yksityiskohtainen tavoite.

On ollut jännä huomata, että olen päässyt parempiin ulkonäöllisiin tuloksiin lyhytkestoisemmilla harjoitteilla kuin uuvuttavilla kuntopiireillä. Tähän löytyy varmasti useita artikkeleita ja todisteita, jotka kertovat että näin se joskus on. Omalla kohdalla on ollut tärkeämpää se, etten erottele enää harjoitteita toisistaan siihen käytetyn ajan perusteella. Kahdenkymmenen minuutin trx-sessio tekee sellaisia ihmeitä rangalle, että melkein voisi tehdä jatkaa hihnassa roikkumista.

Ajattelin, että en puhu töistä tässä päiväkirjamerkinnässä.

[Mika]

Sana on kyllä edelleen hallussa.

[Tohtori Krabola]

Huuham. Vuoden toinen päiväkirjamerkintä. Kohta voisi jo sanoa, että käytän tätä säännöllisesti. Pitää katsoa ettei tule tavaksi.

Helsinki tekee outoja asioita minulle. Asun perheeni kanssa aivan kaupungin läntisellä laidalla. Voisin melkein huudella hävyttömyyksiä jollekin espoolaiselle, jos hän haluaisi jostain syystä kyyhöttää autokorjaamon takana sijaitsevassa ryteikössä. Kaikki on periaatteessa kunnossa, mutta sitten aina välillä vedän housut jalkaan väärä puntti edellä. Välitön Twiligh Zone -fläsäri lyö läpi kehon. Lamaantuminen yleensä pahentaa oloa, joten tämä satahaaste on ollut omiaan lievittämään elämän pieniä harmeja.

Olen aika ajoin suorittanut empiirisiä testejä. Tämä kuumotus häviää lähes kokonaan kun ylitän rajan ja katselen maailmaa espoolaisen silmin. En tietenkään sellainen ole, mutta selvästi haluaisin olla. Mieleni on keskiluokkainen, joka kaipaa väljyyttä sekä taajaman tarjoamia palveluita ja kiihokkeita. Jonkun olisi ehkä pitänyt kertoa minulle näistä oudoista mielihaluista ennen kuin aloin suunnittelemaan lasten hankintaa. Siihen voi tietysti vaikuttaa myös se, että molemmilla lapsillani on erittäin kuuluva huutoääni (huom! ei puheääni). Korvani ovat tinnittäneet kohta seitsemän vuotta putkeen. Siellä maalla pääsisin edes hetkellisesti karkuun niitä ääniä.

Treenimielessä vuodenalku on ollut aktiivinen. En muista olenko koskaan kuntoillut näin paljon tammikuussa. Koska teen pääasiallisesti keikkatöitä, minulla on paljon vapaa-aikaa. Se tekee minusta ajoittain melko apaattisen, koska minulla pitäisi koko ajan olla jotain hämminkiä ja hässäkkää päällä. Sitä hässäkkää on kuitenkin vähän vaikea kehittää yksinään. Kun töitä on, niitä tehdään paljon ja maksimaalisella puristuksella. Silloin kun niitä ei ole, tuntuu elämä vain jonkun odottelulta. Odotellessa voi vaikka pitää huolta kunnostaan, koska olen huomannut assarikeikoilla että ylimääräisestä lihasvoimasta ei olisi haittaa.

Kuntosalitreenaaminen ei maistu minulle vieläkään. Olen luonteeltani tempoilija, joka tarkoittaa sitä että mitä ikinä teenkin, teen sitä niin pitkään ja niin kovaa kun jaksan. Väsytän itseni liian nopeasti laitteissa, enkä jaksa tehdä sarjoja loppuun. Ja jos ollaan ihan rehellisiä, on muiden pakaroiden ja hauisten tuijottelu aika tylsää ensimmäisen 20 minuutin jälkeen. Kahvakuula, TRX ja muut hömötykset ovat tuntuneet hyviltä vaihtoehdoilta.

[Mika]

Korvani ovat tinnittäneet kohta seitsemän vuotta putkeen.

[Tohtori Krabola]

Korvani ovat tinnittäneet kohta seitsemän vuotta putkeen.

Paine ei hellitä.

[Tohtori Krabola]

Pau. Pientä päivitystä pukkaa. Sadan päivän haasteeni on pysynyt melko mielekkäästi hanskassa ja räpylässä. Olen vain neljä treeniä jäljessä aikataulusta. Lähiviikkojen aikana tulee treeniä vaikken sitä pyytäisi. Jostain syystä kaikki kilaroi Kiinasta tänä keväänä ja kesänä. Minua se koskettaa lähinnä sitä kautta että lohikäärme- ja leijonatanssiryhmäämme (johon kuuluu muutama Potkun käyttäjäkin) tilataan vähän kaikenlaiseen tapahtumaan hikoilemaan palettipuvuissa. Jotkut ovat jopa valmiita maksamaan siitä perspiraatiosta. Which is nice.

Perjantain ja lauantain aikana tulen tekemään kuusi leijonatanssiesitystä (noin 20 minuuttia kerralla). Tälläytyminen hienoimpaan pimpdaddy-keinokuituun ja lasikuitupäähän kuulostaa aluksi kevyeltä ja leppoisalta. Kulkueenomaisella esityksellä on vain tapana ryydyttää, koska koko ajan pitää liikkua ja sähistä, koska eivät leijonat kysy lupaa tai pyytele anteeksi että perseellään kaataa juuri ostetun ohrapirtelön viiden sadan silkkiarmanin päälle. Sitä pannaan haisemaan. Se on kyyristelyä pubusta mabuun, siitä dolibuun ja pubuun. Miellyttävää reisijumppaa on se. Lasikuituinen pää tuskin painaa viittäkään kiloa, mutta sen ravistelu yhden ajallisen tiun verran puuduttaa tervaisemmankin lautaseinän. Ei tietenkään pitäisi valittaa, koska ite läksin ja muista niitä jotka ei voi ja ne joita ei kiinnosta. En minä ollut valittamassa. Ainakaan tietoisesti.

Huomenna tulee harvinaista herkkua, koska pääsen kokeilemaan pekingiläistä oopperaa. Se on aivan oma taiteenlajinsa.

[Tohtori Krabola]

Piu. Sadan päivän haaste oli menestys. Sain sadan päivän aikana kasaan 101 treeniä eli plussan puolelle jäätiin. Tarkoitus oli aloittaa 200 päivää, 200 treeniä -haaste, mutta se on hieman yskähdellyt. En ole asiasta kovinkaan huolissani, koska nykyisellä tahdilla saan vuoteen mahtumaan yli 300 treeniä. Se on enemmän kuin pari edellistä vuotta yhteensä. Tytön treenimääriä tuskin tulen koskaan hätyyttelemään, mutta tämä on hyvä suunta.

Voimaharjoittelu on maistunut alkuvuodesta yllättävän paljon. Minun kohdalla se tarkoittaa lähinnä kahvakuulan ja muiden raskaiden asioiden nostelua. Työtilanteet ovat ajoittain ihastuttavan bodypumpmaisia rypistyksiä. Toissapäivänä nosteltiin nelikkona 140 kilon kameravaunua (tiedän, ollaan narukäsiä) naama punaisina useampaan otteeseen. Se pitää edelleen totta, että jaloilla ei kannata painavia asioita nostaa. Yksi huono nosto ja alaselkä kiitti. Myöskään eilinen ruohonleikkuritraktorin kellistäminen ei tehnyt kovinkaan hyviä asioita välilevyille. Pitää sitä kuitenkin rypistellä.

Peking-ooppera vei minut melkein Pekingiin asti, mutta viime hetken vatulointi (vanhaksi mennyt passi) teki matkasta tarpeettoman. Onhan se savusumuinen ja ahdas kaupunki jo nähty, mutta linssin läpi sen olisi saanut näyttämään varsin hyvälle.

[Tohtori Krabola]

Pau.

Kaikenlainen toiminnallinen harjoittelu on tuntunut todella mielekkäälle tekemiselle useamman vuoden ajan. Tapoutit, hiitit, kahvakuulat, teeäräxät sun muut ovat miellyttävän välittömiä hyvänolon tuottajia. Tiedän, että se on kiusallisen trendikästä nykyään, mutta minkäs sille mahtaa. Pitää tehdä niitä asioita, jotka tuntuu hyvältä. Koska minulla on noin viisivuotiaan keskittymiskyky, tarvitsen lyhyitä mutta intensiviisiä harjoitusmuotoja jotta mielenkiinto pysyy yllä.

Sitten on erikseen nk. klikit, jota viiripään (AD(H)D) aivot tuottavat. Kun aloittaa jonkun pikkutarkan asian (niin kuin esimerkiksi nurmikonleikkuun), sitä pitää tehdä niin kauan ennen kuin taju lähtee. Tästä syystä viime viikkojen runsas ruohonleikkurilla työntely on saanut rintarankani kipeäksi. Muita pahoja klikin aiheuttajia ovat palapelit, legopalikat ja epäsuorat asiat.

Frisbeegolfkuume on taas nostanut päätään ja myös se on mainio tapa saada keho jumiin. Kun osaa vain yhden tavan heittää kiekkoa (voimalla), tekee se aika eetvarttia olkapäälle, rintarangalle ja oikeastaan koko yläkropalle.

Elämässä on monta tapaa rusikoida, möyhentää ja teloa itsensä, mutta onneksi minulla vapaus valita tavat joilla ne aion tehdä.