Kannattaako kilpakaratekan ollenkaan harjoitella "perinteisesti"?

[Riviharrastaja]

Joskus 90-luvun lopussa Yrsa Lindqvist ripitti kilpakaratekoita. Oli sitä mieltä, että suomalaisten kasvavat ongelmat kansainvälisellä tasolla eivät johtuneet modernin valmennustiedon puutteesta tms. vaan liian vähäisestä perustekniikkaharjoittelusta. Oli sitä mieltä, että kansainväliset huippuottelijat panostavat valtavasti perustekniikkaan ja myös kataan. Kun otetaan kaksi saman tasoista urheilijaa niin parempi karateka voittaa... Tiedä sitten oliko tässä perää ja miten nykyään.

Voi myös ajatella, että jos joku harjoite vaikuttaa tylsältä, ei sitä ole tosissaan sisäistetty. Esimerkiksi wadon junzuki on sitä perinteistä temppelikävelyä pyjama päällä. Homma aloitetaan suurin piirtein peruskurssin ekana päivänä ja sitä jatketaan maailman tappiin saakka. Silti on vaikea löytää joku, joka "osaa" junzukin. Tai siis kurssilaisethan osaavat sen omasta mielestään jo tokalla kerralla... En voi sanoa pitäväni junzukin sahaamisesta, mutta tylsää se on vain jos ei keskity. Jos taas keskittyy, on se uskomattoman intensiivinen harjoite! Siinähän ei harjoitella pelkkää askelta ja lyöntiä, vaan kiljoonaa muutakin asiaa. Jokainen yksittäinen suorite alkaa pollan tyhjentämisestä ja täydellisestä keskittymisestä. Sitä yrittää kropallaan tuntea kaikkin ne jutut, jotka ovat tärkeitä. Niitä ei saa liikaa ajatella, ne pitää tuntea. Osa yhtäaikaa, osa sekvenssinä. Joskus keskittyy yhteen tai kahteen asiaan enemmän, toisinaan kokonaisuuteen. Mitä enemmän yrittää, sen huonommin sujuu. 99 kertaa sadasta joku tökkii, mutta ehkä se yksi sadasta jotenkin "virtaa" ja tulee onnistumisen tunne. Sitten taas seuraavat 99 tökkii...

Mitä hyötyä tästä sitten on? Ne harjoiteltavat kehonkäytön periaatteet siirtyvät saumattomasti kaikkeen tekemiseen. Takajalan kiertopotku sujuu huomattavasti paremmin junzukin kehittymisen myötä.

Sanotaan, että ei määrä vaan se laatu. Se on totta tässäkin tapauksessa, mutta kun ne yhdistää, alkaa tulla tulosta. Erilaiset puolisadistiset ja terveydelle vaaralliset spritinkasvatussessiot eivät mun mielestä kuulu tähän. Munasillaan pakkasessa ratsastusseisonnassa kolme tuntia lyöntejä ilmaan hirveästi huutaen...thanks, but no thanks. Jos hommassa on järkeä, niin se on eri asia. Tunti putkeen junzukia tauotta - saattaa olla perusteltua. Pakottaa keskittymään uudelleen ja uudelleen. Kasvattaa sitä spirittiä. Pakottaa rentoutumaan, muuten ei jaksa. Antaa tilaisuuden kuunnella omaa kehoaan ja omia ajatuksiaan. Antaa mahdollisuuden "voittaa itsensä" turvallisessa ja kontrolloidussa tilanteessa.

Sanotaan myös, että on vaarallista harjoitella väärin. Väärät tavat automatisoituvat ja niistä on vaikea oppia pois. Mun mielestäni tän perinteisen pitkäjänteisen hinkkaamisen yks idea on se, että harjoittelija oppii itse vähitellen oikean tavan tehdä asia. Oikein tehtynä väärä tapa muuttuu vähitellen oikeaksi ja toki myös automatisoituu. Sen takia ei siis ole tarkoitus tehdä yhtä sadan toiston sarjaa, vaan sata yhden toiston sarjaa. Jokainen yksittäinen suoritus on ainutkertainen ja mahdollisuus kehittymiseen. Jos on itse suunnitellut vaikka tekevänsä vaikka sata lyöntiä, mutta huomaa, että ei pystykään keskittymään, on parempi lopettaa. Sata pa*kaa tekniikkaa on vaan iso kasa sitä itteään.

Ongelma tässä perinnehinkkaamisessa taitaa olla se, että harva ymmärtää oikeasti keskittyä tekemiseen ja osaa itse aktiivisesti korjata omia virheitään. Tuloksena vuosikymmenestä toiseen apaattisesti salia ees taas hiihtäviä spastikkoja... Ei ihme, että menetelmää kyseenalaistetaan.

Sain tutustua pikkasen Krav Magaan joskus vuosituhannen alussa. Muhun teki vaikutuksen se miten nopeasti täysin vailla aiempaa kamppailukokemusta omaavista ihmisistä koulittiin reippaasti sparria ottavia veitikoita! Mietin, että samassa ajassa karatessa on suurin piirtein opittu solmimaan vyö ja kumartamaan... Tavoitteet ovat (jossakin määrin) samat, mutta tiet erilaiset.

[Andy]

Toisessa ketjussa kirjoitin vastikään näin.

http://www.potku.net/forum/viewtopic.ph ... 96#p857696" onclick="window.open(this.href);return false;

Eräällä valmentajalla oli ja on edelleen oppilas, joka on taidoiltaan poikkeuksellisen hyvä. Erityisesti tämä oppilas erottuu muista korkean teknisen taitotasonsa vuoksi. Tuli sitten puhe siitä miksi tämä on niin hyvä ja selvästi parempi kuin valmentajan muut oppilaat.

Valmentaja kertoi että oppilaan uran alkuvaiheissa kävi "aina" niin että kun hän oli treeneissä sanonut jostain oppilaan virheestä, tämä tuli seuraaviin treeneihin puoli tuntia etuajassa ja oli valmentajan tullessa paikalle sitten omin päin hinkkaamassa sitä nimenomaista virhettä pois.

Siellä on niitä perustekniikoita hinkattu. Ja olen itsekin tehnyt treenejä joissa olen omin päin 45 minuuttia toistanut peruskombinaatioita peilin edessä ilmaan. Ilman runsasta tekniikkaharjoittelua ei saavuteta hyvää tekniikkaa ja ottelijan taso jää vajavaiseksi potentiaaliin nähden.

Se on sitten eri asia että mitä niissä tekniikkaharjoituksissa kannattaa tehdä. En näe oikein junzukin tai jodan uken sahaamista hirveän hyödyllisenä kun samalla vaivalla voisi tehdä niitä tekniikoita, joita karateottelussa oikeasti käytetään ja kehittyä nimenomaan niissä.

Ymmärrän että joskus on järkevää tehdä oheisharjoitteita joissa harjoitellaan vaikka kehon kiertoa tai potkun ponnistusta, mutta miten ihmeessä kataaminen voisi olla jotenkin hyvä tapa harjoitella näitä WKF-kilpailemiseen? Katojen muotohan on kehitetty luokkaa sata vuotta ennen kuin WKF-ottelua tai sen esiasteita on ollut olemassa, joten eihän niissä nyt voi olla mitään salaista reseptiä kätkettynä matsiharjoituksia varten. Yhtä hyvin voisi väittää balettitanssin harjoittelun olevan oleellista WKF-ottelijaksi kehittymisessä.

Yrsa Lindqvist on käsittääkseni tullut tunnetuksi nimenomaan katavalmentajana ja on siinä hyvä, mutta en näe että hänellä olisi suuria meriittejä minkään lajin otteluvalmentamisesta.

[halmehe]

Mikä on potkunyrkkeilijöiden keski-ikä?

Niinpä...

Tosin pitäishän siellä olla kuuskymppisiäkin seassa, jos ajattelee niitä alun pannuhuoneessa paukuttelijoita. Kait se on vähän miten sitä kehittymistä ajattelee. Mikäli se on pelkkää parempaa pataan vetämistä niin kait siinä into laskee nenän ja kylkien kipeytymisen myötä vanhempana.

[Andy]

Talkin to me?



Potkulainen Olli Jokela...

[G12]

Ymmärrän että joskus on järkevää tehdä oheisharjoitteita joissa harjoitellaan vaikka kehon kiertoa tai potkun ponnistusta, mutta miten ihmeessä kataaminen voisi olla jotenkin hyvä tapa harjoitella näitä WKF-kilpailemiseen? Katojen muotohan on kehitetty luokkaa sata vuotta ennen kuin WKF-ottelua tai sen esiasteita on ollut olemassa, joten eihän niissä nyt voi olla mitään salaista reseptiä kätkettynä matsiharjoituksia varten. Yhtä hyvin voisi väittää balettitanssin harjoittelun olevan oleellista WKF-ottelijaksi kehittymisessä.

Kyllä tämä taas on niin tätä...
Kataharjoittelu on tapa tutkia, harjoittaa ja hioa omaa tapaa liikkua ja hallita sen kautta ja avulla sitä kolmiulotteista tilaa, johon vartalo on sijoittunut tai tulee sijoittumaan suhteessa vastustajaan. Näitä samoja asioita voidaan harjoittaa muillakin tavoilla. - Esimerkiksi sparraamalla. Siitä voidaan sitten turhaan jankata, että onko jossakin vaihtoehtoisessa tai toisiaan täydentävässä treenimenetelmässä järkee vai ei. Väittely on kuitekin turhaa.

Baletista: balettia on käytetty lajityypillisten harjoitteiden oheisharjoitteluna menestyksekkäästi esimerkiksi nyrkkeilyssä ja jääkiekossa. Väite, jonka mukaan baletista ei olisi hyötyä kyseisissä lajeissa on aika erikoinen, koska sekä nyrkkeilyssä että jääkiekossa on pitkälti kyse tasapainon hallinnasta, kehon eri osien liikkeiden tavoitteellisesta synkronoinnista sekä avaruudellisesta hahmottamisesta.

[sinappi]

Baletista: balettia on käytetty lajityypillisten harjoitteiden oheisharjoitteluna menestyksekkäästi esimerkiksi nyrkkeilyssä ja jääkiekossa. Väite, jonka mukaan baletista ei olisi hyötyä kyseisissä lajeissa on aika erikoinen, koska sekä nyrkkeilyssä että jääkiekossa on pitkälti kyse tasapainon hallinnasta, kehon eri osien liikkeiden tavoitteellisesta synkronoinnista sekä avaruudellisesta hahmottamisesta.

Noita mainitsemiasi ominaisuuksia oppii jääkiekkoa ja nyrkkeilyä silmällä pitäen paremmin jääkiekko- ja nyrkkeilyharjoituksissa kuin balettiharjoituksissa. Siksi nyrkkeilijät ja jääkiekkoilijat eivät pääsääntöisesti tanssi balettia lajitreenin kustannuksella. Jaan Andyn ihmetyksen siitä, miten katat voisivat olla WKF-kilpailemisen kannalta parempia harjoituksia kuin sellaiset harjoitukset jotka on suunniteltu WKF-kilpailemiseen.

[Andy]

Eli siis olen ehdottomasti sitä mieltä että (etenkin lapsille ja nuorille) urheilijoille on hyväksi treenata muutakin kuin lajiharjoittelua. Oleellista tässä on se että ko. harjoittelu kehittää urheilijan kehohallintaa. Telinevoimistelu on yksi yleisesti käytetty sivulaji enkä yhtään epäile etteikö balettikin toimisi. Varmaan kataamisella etenkin niillä vaikeammilla ja akrobaattisemmilla katoilla voi olla vastaavia vaikutuksia.

Kuitenkin minusta on ihan yhtä kummallista väittää että suomalaisten karatekoiden heikko ottelukilpailumenestys johtuu liian vähästä kataamisesta kuin että väittäisi sen johtuvan liian vähästä balettitanssimisesta. Huonosti suunnitelluista harjoitusohjelmista se voi kyllä johtua mutta enemmän syyttäisin materiaalin puutetta kun sovelias materiaali on mennyt treenaamaan vapaaottelua. Epäilemättä Anton Kuivasesta olisi voinut tehdä varsin hyvän karateottelijankin.

Junzukin ja jodan uken veivaaminen salia päästä päähän taas ei nähdäkseni ole mitenkään perusteltavissa WKF-ottelun harjoitusmetodiksi edes oheisharjoitteluna sen enempää kuin vapaaottelun oheis- tai muunakaan harjoitteluna.

[Mika]

Vaihtelu virkistää ja voi avata uusia näkökulmia. Kukaan tuskin on ajatellut balettia aktiiviseksi sivulajiksi ainakaan päälajin kehittymisen kannalta.

@JarkkoP ja @Jarkko voinevat kertoa, miten tuollainen vaihtelu voi tutkitustikin olla joskus hyvästä.

[Andy]

Ei kai tässä nyt ole siitä baletista kyse vaan kataamisen ja muiden kuin lajinomaisten perustekniikoiden harjoittelun hyödyistä WKF-otteluun.

[G12]

Alkuperäiseen aiheeseen palatakseni esitän, että on olemassa erilaisia lyhytjännitteisyyden muotoja: mikro- ja makro-lyhytjännitteisyys.

Mikro-lyhytjänniteisyyttä on se, että ei malta harjoitella mitään, mistä ei koe heti olevan ns. suoraa hyötyä omaan tekemiseen (esimerkiksi kilpa-urheilusuorituksen parantamisen näkökulmasta).

Makro-lyhytjännitteisyyttä on se, että ei jaksa tehdä pidempään mitään, mikä ei tuota jatkuvia kicksejä (esimerkiksi etenevää kilpaurheilumenestystä tai muita mielihyvää tuottavia lähteitä).

Ns. lyhytjännitteinen henkilö voi olla sellainen, jossa esiintyy vain toinen kuvatuista lyhytjänniteisyyden muodoista. Tämän eron tunnistaminen on oleellista keskustelun edistymiseksi. On tietenkin myös kolmas lyhytjännitteisyyden muoto joka on riippumaton edellä mainituista: keskittymiskyvyn puute. Voi ajatella, että tämä on sama kuin mikro-lyhytjänniteisyys, mutta mielestäni näin ei ole, vaan kyse on eri asiasta. Voidaanko siis ajatella, että lyhytjänniteyydessä olisi kyse:

1. lyhytnäköisyydestä (mikro-lyhytjännitteisyys)
2. välinearvoollisuudesta (makro-lyhytjännitteisyys)
3. heikosta kyvystä keskittyä yhteen asiaan kerralla

Tässä oma pajatso tyhjennettynä.

Heippa!

[G12]

(...)kummallista väittää että suomalaisten karatekoiden heikko ottelukilpailumenestys johtuu liian vähästä kataamisesta (...)

Tämä vaikuttaa perustellulta näkemykseltä. On kuitenkin aivan yhtä perusteltua nähdä asia toisin, eli vedota siihen, että takavuosien karatemenestys selittyisi sillä, että takavuosina kisakoneet treenasivat yllättävänkin paljon kataa ja muita ei-kisajohdannaisia wanhoja perusharjoitteita. Totuus lienee jossakin välimaastossa. Oma osuutensa kermaistumiseen lie myös niin suomalaisten parantuneen elintason, sekä harventuneen potentiaalisen aineksen jakautuminen useamman lajin kesken, aivan kuten Andy edellä mainitsi.

Nyt off. Tankki tyhjä.

[Riviharrastaja]

Junzukin ja jodan uken veivaaminen salia päästä päähän taas ei nähdäkseni ole mitenkään perusteltavissa WKF-ottelun harjoitusmetodiksi edes oheisharjoitteluna sen enempää kuin vapaaottelun oheis- tai muunakaan harjoitteluna.

Ai että karaten harjoittelu ei ole perusteltavissa oleva harjoitus jos harjoittelee karatea? Mua on petetty!

[Andy]

Minusta tässä on osittain kyse valmentajan motivointitaidoista, uskottavuudesta ja auktoriteetista. Treenaajan tulee uskoa siihen että valmentajan/opettajan/sensein/sifun/gurun ohjeistamat harjoitteet ovat hyödyllisiä. Tällöin sinänsä kehityshaluinen oppilas luultavasti suorittaa harjoitukset tunnollisesti vaikka niiden hyöty ei olisi itsestäänselvä.

Tätä tietenkin auttaa jos valmentaja voi esitellä jonkun taitavan oppilaansa ja kertoa että tämä osaa tiettyjä juttuja juuri siksi että on tehnyt paljon harjoittelua X. Tämä on pidemmän päälle huomattavasti parempi peruste kuin se että valmentaja pukeutuu mustaan kangasvyöhön. Jos oppilas ei usko opettajaansa, vika on ihan jossain muualla kuin pitkäjänteisyydessä.

En näe kovinkaan hyväksi tavaksi urheilijalle tuota aloitusviestissä ihannoitua sokeaa uskoa siihen että tekee oikeita juttuja kehittyäkseen. Entä jos ei teekään ja treenaa 10 vuotta tavalla joka ei kehitä kovin tehokkaasti? Olisiko ollut parempi ensin varmistua siitä että opettaja tietää mistä puhuu ja vasta sen jälkeen tehdä juuri niin kuin tämä sanoo?

[injunjack]

Andyn mielestä siis etukäden lyönnillä askeleella (askeleilla) ei ole käyttö edes WKF ottelussa? Asia on pihvi.

[Aihki]

Ketju näyttää jo osittain karanneen std vanha><uusi harjoitusmenetelmäkiistaksi. Mutta onhan siinä sen verran vielä aiheesta, että kaikki eivät tunnu jaksavan tehdä niitä vanhoja klassisia lajinmukaisia harjotteita.

Voisin kuitenkin kuvitella, että näiden klassisten harjoitteiden laatija on aikanaan ajatellut myös mitä sillä harjoitellaan ja miksi, eikä pelkästään naureskellut: "siinähän jätkät sahaavat Junzukia edestakaisin, hähhäää ...".

On sitten toinen juttu voidaanko jollain muulla "nykyaikaisemmalla" tavalla saada sama nopeammin ja tehokkaammin. Siinä tulevat muutkin asiat esille. Kuten esim. harjoitellaanko siinä samaa asiaa.

Se perusharjoittelu kun ei pääsääntöisesti tähtää tiettyyn ottelutapaan.