Hiddo, mä en erota mikä on maksumuurin takana, näytti mun mielestä samalta kuin vapaasti luettavat eikä ollut sitä timanttisymbolia... Laitan kokonaisuudessaan tähän. Sopinee muidenkin mielestä hyvin tähän ketjun alkupöhinään.
Poliisiakin pelottaa ja suututtaa, kun kimppuun hyökätään – ”Teki mieli tirvasta päin näköä”
Työntekijöiden jaksaminen ja henkinen tuki ovat erityisen tärkeitä poliisin kaltaisessa organisaatiossa, kirjoittaa Helsingin Sanomien rikos- ja oikeustoimittaja Minna Passi.
Poliisin voimankäytöstä keskustellaan Suomessa verrattain vähän. Keskustelun vähäisyys liittyy varmasti osaltaan siihen, että Suomen poliisi on tunnettu neuvotteluhalukkuudestaan ja räikeitä ylilyöntejä on tullut ilmi vähän.
Täällä on totuttu siihen, että poliisi lähestyy keskustellen usein silloinkin kun useimmissa muissa maissa ei todellakaan neuvoteltaisi.
Samalla verrattain lievistä voimakeinoista saattaa seurata kanteluita, kärjekästä kansalaispalautetta ja pieniä somekohuja, vaikka poliiseja olisi ensin ”potkaistu vain kerran” tai ”heitetty vain muutamalla pullolla”. Usein etenkin somekeskusteluissa otetaan annettuna, että poliisien pitäisi työnsä vuoksi sietää itseensä kohdistuvaa väkivaltaa, ainakin lievää.
Poliisiammattikorkeakoulun tuoreen tutkimusartikkelin mukaan poliisit sietävätkin aika paljon. Artikkeliin on haastateltu kahtakymmentä poliisia, jotka olivat hieman ennen haastattelua joutuneet virkamiehen väkivaltaisen vastustamisen kohteiksi. Artikkelin on tehnyt komisario Henri Rikander, joka työskentelee Poliisiammattikorkeakoulussa voimankäytön tutkijana.
Rikanderin haastattelujen perusteella poliisit suhtautuvat itseensä kohdistuvaan lievään väkivaltaan arkisesti. Peruspainit eivät sen kummemmin edes jää mieleen. Ylipäätään poliisit suhtautuivat tilanteeseen pääosin neutraalisti, jos vastapuolella ei ollut ollut käytössään kättä pidempää – puukkoa tai asetta – ja väkivalta oli ollut lievää. Silti osa tilanteista pääsi ihon alle.
”Potkuja tulee ja menee, mutta se sylkeminen oli iso harmitus.” ”Hiuksista repimiseen en ollut varautunut. Se on epäreilua ja alkoi vituttamaan. Ei se, että lyödään.” Jos väkivalta oli ollut niin voimakasta, että poliisille oli aiheutettu kipua, suhtautuminen oli Rikanderin selvityksen mukaan erilaista.
Poliisit kertoivat haastatteluissa suuttuneensa sekä tunteneensa vihaa ja kostonhalua. ”[Poliisiin osuneen lyönnin jälkeen] ensimmäinen ajatukseni oli, että saatanan mulkku. Sitä ei olisi voinut sen paremmin kohdella. Se sai hyvää ja asiallista palvelua. Et en ollut provosoinut sitä tai muutakaan.”
”Teki mieli tirvasta päin näköä.”
Tutkimushaastatteluissa tuli esiin myös tilanteita, joissa poliisit olivat tunteneet jännitystä ja pelkoa. Osa haastateltavista oli joutunut tilanteeseen, jossa vastapuolella oli ollut ampuma-ase. Niissä tilanteissa poliisit olivat miettineet, miten kohdehenkilölle käy, jos poliisi itse käyttää asetta. Lisäksi he olivat miettineet myös sitä, kuinka itselle käy. ”Aseella uhatessa ajattelin, että kumpi tässä ampuu ensin. Ei ole koskaan ollut näin tårta på tårta tilannetta.” Yksi oli tuntenut viereen ammutun luodin paineaallon.
Sen lisäksi, että poliiseihin itseensä kohdistuu väkivaltaa, he joutuvat elämään sen kanssa, että työtovereita kuolee tai loukkaantuu vakavasti työtehtävissä.
Viime vuonna yksi poliisi kuoli ja toinen loukkaantui ammuskelussa Vihdissä. Tapaus kosketti laajasti koko poliisikuntaa ja tietenkin erityisesti uhrien omaa työyhteisöä. Eräs poliisi mainitsi taannoin, kuinka pahalta tuntui kaksikymmentä vuotta sitten, kun kaksi tuttua kollegaa murhattiin Helsingissä. Tämän lisäksi poliisit joutuvat toistuvasti tilanteisiin, joissa he joutuvat todistamaan erilaisten väkivallantekojen jälkiä ja sitä, kuinka julmasti ihmiset kohtelevat toisiaan.
Poliisin työ onkin luonteeltaan sellaista, että se saattaa johtaa kyynistymiseen. Tästä puhui myös osa Rikanderin haastattelemista poliiseista.
Lisäksi poliisin työ voi johtaa traumatisoitumiseen. Eteen voi tulla sellaisia tapauksia, jotka jättävät jälkiä eliniäksi. Joillekin niitä tulee useita.
Pahimmillaan traumat voivat purkautua oudolla tavalla tai tehdä toimintakyvyttömäksi huonoimmalla mahdollisella hetkellä, jos niitä ei ole päässyt käsittelemään kunnolla. Voimankäyttötilanteet olivat jääneet vaivaamaan jälkikäteen osaa Rikanderin haastattelemista poliiseista.
Vakaviin tilanteisiin ajautuneet olivat joutuneet työstämään tapahtumia useita päiviä. Yhdessä haastattelussa kuvattiin negatiivisten ajatusten kestäneen viikkoja.
Osa haastateltavista kertoi, ettei tilanteesta ollut jälkikäteen pystynyt keskustelemaan työparin kanssa.Jotkut kertoivat pohtineensa sitä, kuinka paljon läheisille voi tapahtumista kertoa, jottei aiheuttaisi heille isompaa huolta ja murhetta. ”Oli ihan hirveetä kun menin kotiin. En pystynyt nukkumaan, – – En kertonut tapauksesta läheisille.” Keskusteluissa eri poliisien kanssa on käynyt ilmi, ettei henkistä tukea tuputeta poliisissa ainakaan liikaa.
Rikanderin tutkimusartikkeli onkin tärkeä keskustelunavaus poliisin sisällä. Kiinnitetäänkö poliisien kokemaan väkivaltaan ja sen seurauksiin nykyisellään tarpeeksi huomiota?
Työntekijöiden jaksaminen ja henkinen tuki ovat erityisen tärkeitä poliisin kaltaisessa organisaatiossa. Riittävä tuki on turvaksi poliiseille itselleen mutta myös kaikille muille.