Sykemittari harjoitteluvälineenä

[Mika]

Olen vähän väsynyt, mutta repesin tuolle Andyn kommentille laktaattien mittaamisesta jokaisen lenkin jälkeen, koska heti se loi mielikuvan moisen aktiviteetin yleistymisestä samalla tavalla kuin vaikka palautusjuomien kittaaminen salilla.

Mutta asiaan. Maksimisykkeen saavuttaminen ei välttämättä ole ihan helpoin urakka. Kilpaurheilijat omansa usein taitavat tietää jo muutenkin, mutta tavalliselle kuntoilijalle sen todellisen maksimin saavuttaminen voi ihan henkisestikin olla työn takana. Lisäksi siinä voi piillä vammariski. Ammattilaisten, kuten vaikka [mention]Aerkank[/mention]in käsissä on turvallista olla.

Tuo 220-ikä on kansanterveydellisestä syistä ihan tarkoituksella alakanttiin (aika laillakin, useimpien kohdalla) laadittu kaava. Toki aina on poikkeusyksilöitä.

[Eppu]

Yksilökohtaiset erot voivat kuitenkin olla isoja. Jos pelkästään esimerkiksi itseni tapauksessa luottaisi sykemittarini automaatioon, eli kaavaan 220-ikä, maksimisykkeeni olisi 191. Olen kuitenkin kellottanut tänä vuonna 208 ja pari vuotta sitten maksimitestissä 210. Ja tämä ei siis vielä edes kerro missä ne eri kynnykset oikeasti ovat, sillä syke ja kuljettu matka ainoat mittatulokset näissä.

Tuo on eri asia, jos lasket vain iän perusteella teoreettisen maksimisykkeen. Mutta sillä sykemittarillahan saa selville todellisen maksimisykkeen. Sen perusteella pystyy jo varsin luotettavasti laskemaan aerobisen ja anaerobisen kynnyksen. Etenkin kun peruskuntoalue on leveydeltään noin 40 lyöntiä/minuutti, niin kyllähän sen sykkeen nyt sille väille saa osumaan ihan varmasti. Lupaan että jos lenkkeilet 130 lyöntiä/min tasolla niin teet peruskuntotreeniä.

Juu kyllä laskukaavoilla ja tilastoilla saa treenin pysymään riittävän kevyenä, jos se on tavoite. Tässä kun oli juonena se rajojen ja alueiden testauttaminen, niin Mikan pointti vaikeudesta oli itselläni taustalla. Se, että saa edes maksimisykkeen irti, ei ole helppoa, joten jos menee testiin, miksei menisi kunnon testiin.

PK-alue onkin sitten aika nobrainer, mutta viittasit Andy siihen, että tuntemuksilla pystyy sitten tarkentelemaan. Multa ei ainakaan löydy niin kirkasta objektiivista mieltä, että pystyisin ajattelemaan: "Jes, nyt tuotetaan aivan huolella maitohappoa, mutta pystyn yhä puskuroimaam sitä henkilökohtaiselle kuntotasolleni ominaisella tavalla, nyt kokemani väsymys ei johdu työpäivästä ja nalkuttavasta ajasta, vaan liikun juuri sillä tasolla, kuin tavoitteeni vaatii."

Eli kun on muitakin sykealueita ja tavoitteita, kuin peruskestävyys. Tätä voi selkiyttää kuvittelemalla kaksi samanikäistä kaveria, jotka tekevät helposti kahden tunnin sauvakävelylenkin yhdessä, mutta rataintervalleissa toisen jatkaessa, toinen hyytyy ja oksentaa.

[Daddy]

M600 on vesitiivis ja siinä on uintiin oma profiili, altaan pituudenkin pystyy laittaa 25m, 25y, 50m tai muokattu, se oli yksi eniten toivottuja ominaisuuksia tuohon sen julkaisun jälkeen.Itse en ole saanut kokeiltua miten se toimii kun altaalla on aina muksut mukana ja kumpikaan ei osaa uida kunnolla.

Thx, pitää alkaa kirjoitteleen joulupukille tuosta

[PetriP]

Eli kun on muitakin sykealueita ja tavoitteita, kuin peruskestävyys. Tätä voi selkiyttää kuvittelemalla kaksi samanikäistä kaveria, jotka tekevät helposti kahden tunnin sauvakävelylenkin yhdessä, mutta rataintervalleissa toisen jatkaessa, toinen hyytyy ja oksentaa.

Vauhtikestävyyden tunnistat siitä, että pysty puhumaan yksittäisiä sanoja mutta et oikein lauseita. Ja anaerobisen kynnyksen siitä että sippaat ihan kohta . Mutta joo, mittarit on olemassa ja niitä löytyy varsin halpojakin niin miksi sitten ei niiden avulla .

[Mjölnir]

Olen useamman vuoden käyttänyt Polarin M400:Sta ja nyt ostin M430:n
Tärkein motivaatio on lähinnä palautumisen seuranta, kun "sinun treenimäärillä on varmasti ylikunto", jos olen jollekulle sanonunut, että eipä kiinnostaisi tänään treenata..

M400:ssa sykevyön käyttö oli hieman ongelmallista, en saanut sitä toimimaan järkevästi uidessa, se ei pysynyt paikallaan ja ei antanut syketietoa, lisäksi erillisen vyön käyttö on jotenkin hankalaa. Ostin OH1 - optisen sensorin, jonka saa laitettua esim käsivarren ympäri ja sitä voi käyttää myös ilman kelloa lajeissa, joissa kellon käyttö ranteessa ei tule kysymykseen.

Ny mulla on M430, jossa on optinen mittaus ranteesta, ja seuranta on tietysti helpottunut paljon. Pidän jatkuvaa sykeseurantaa päällä ja näin saan dataa esim yöunesta, mitkä olivat yön minimit ja maksimit, sekä hyötyliikunnassa ei tarvitse erikseen laittaa mittausta päälle, että siitä jää dataa. Näin olen saanut mm kiinnostavaa käyrää voimankäyttötilanteista ja metsästystilanteista.

Treenatessa käytän nykyään monesti sykevyötä, koska se vaan antaa mielestäni hieman tarkempaa dataa (sähkökäyrä vs optinen tunnistus) ja ennen kaikkea reagoi paljon nopeammin sykkeen muutoksiin. Intervallitreenissä (lyhyet intervallit) rannemittaustulos alkaa kohota vasta, kun suoritus on jo päättynyt.

Kaikenkaikkiaan, itse koen hyödyllisenä datan, jota koneesta saa irti. Ja ihan hauskaa huomata, että joku treeni varmaan menee perille, kun yöllä leposykkeet ovat nyt 39-41 keskimäärin, päivälläkin alle 50, yleensä. Treenissä huomaa, että pystyy tekemään yhtä kovia harjoituksia kuin aikaisemmin paljon pidempään, kun pysyykin maksimialueen alapuolella jne. PK-lenkeillä mittaus on aivan ehdoton, en muuten millään malttaisi mennä riittävän hiljaa, vaan mun on koko ajan tarkkailtava sykettä.

[Andy]

Eli kun on muitakin sykealueita ja tavoitteita, kuin peruskestävyys. Tätä voi selkiyttää kuvittelemalla kaksi samanikäistä kaveria, jotka tekevät helposti kahden tunnin sauvakävelylenkin yhdessä, mutta rataintervalleissa toisen jatkaessa, toinen hyytyy ja oksentaa.

Näillä tuskin sykemittari näyttää samoja lukemia - eikä varsinkaan samoja lukemia suhteessa maksimisykkeeseen.

Ei normikuntoilija tarvitse laktaattimittauksia mihinkään. Eikä edes oheistreeniä tekevä kilpaurheilija.

[Eppu]

Vauhtikestävyyden tunnistat siitä, että pysty puhumaan yksittäisiä sanoja mutta et oikein lauseita. Ja anaerobisen kynnyksen siitä että sippaat ihan kohta . Mutta joo, mittarit on olemassa ja niitä löytyy varsin halpojakin niin miksi sitten ei niiden avulla

Muistisäännöt ja fiilikset ovat kyllä hyviä ohjeita, mutta kokemukseni mukaan ihmiset ovat niiden noudattamisessa todella huonoja. Suurin osa peruskuntoilijoista koettaa tehdä pitkää suoritetta aivan liian kovilla sykkeillä "no kyllähän... minä... tässä... lauseita puhun!", kun taas yläpäässä ihmiset eivät todellakaan mene sinne tasolle, mille heidän tulisi puskea. Mittarit käteen, mikäli tavoitteet ovat sen mukaisia

Näillä tuskin sykemittari näyttää samoja lukemia - eikä varsinkaan samoja lukemia suhteessa maksimisykkeeseen.

Olet aivan oikeassa, yksilöiden välisiä eroja kuvaamaan pyrkinyt esimerkkini ontui suuresti. Mutta koska uskon vahvasti omaan pointtiini, siirryn internetkeskustelulle ominaisesti Stetson-Harrison menetelmään yhdistetyn cherrypickingin ja kokemusasiantuntijuuden avulla avaamaan tarkemmin hakemaani:
Maksimisykettähän arvioidaan ikään perustuen laskukaavoilla 205-½ikävuosista, 220-ikävuodet tai sitten testaamalla se maksimisyke oikeasti. Itselläni näin ollen arvot ovat laskennalliset 191, 190 ja testattu 208. Arvion ja kattavasti testatun maksimisykkeen ja aerobisen ja anaerobisen kynnyksen välinen ero voi olla ainakin +/- 8 lyöntiä, en nyt jaksa kaivaa voisiko se olla enempikin. Laskennallisesti aerobinen kynnys on 70% maksimisykkeestä, näin ollen oma kynnykseni asettunee laskennallisuuden ja testatun ristitulessa jonnekin 125 (190x0,7-8) ja 154 (208x0,7+8) välille. 125 keskisykkeellä pystyn vetämään hengästymättä tunteja, näin olen esimerkiksi tehnyt reippailla jalkamarsseilla, kun taas 154:n keskisykkeellä pystyn vetämään puuskuttavan ja rajusti hikoiluttavan tunnin lenkin.

Tietysti kun itselläni on käytettävissä tuo oikea maksimisyke, niin seurailen sen mukaista ikkunaa ja kuten Andy veikkasikin oikein, pyrin pk-treeneissä 130:n keskisykkeeseen, kun aerobinen kynnykseni todennäköisesti on siellä 138-154 välillä. Mielestäni tämä kuitenkin puhuu testauttamisen puolesta, edes pelkän sykkeen osalta.

Ei normikuntoilija tarvitse laktaattimittauksia mihinkään. Eikä edes oheistreeniä tekevä kilpaurheilija.

Normikuntoilija on vähän hankala käsite, mutta jos sillä tarkoitetaan ihmistä, joka harjoittelee sykealueiden mukaisesti jotenkin tavoitteellisesti, on mielestäni ihan relevanttia tehdä se oikeilla tehoalueilla. Tehoalueiden oikeassa määrittelyssä taas laktaatteihin, kaasuttamiseen ja maksimisykkeeseen nojaava data on kaikista varminta.

Kilpaurheilijan oheisharjoittelun osalta olen rajojen määrittämisen tarkkuuden suhteen oikeastaan vielä rankemmalla tuulella. Urheilijan kokonaiskuorma on valtaisa ja jokaisella harjoitteella on oltava jokin tarkoitus ja tavoite. "Väärin tehty" harjoite syö valtavasti viikkoenergiaa, lisää palautumisvelkaa eikä kehitä tavoiteltua ominaisuutta. Siinä missä kuntoilijalle riittää, että motivoi itsensä sohvalta lenkille, teki sen liian kovaa tai hiljaa, ollaan hyötyjen puolella, mutta kilpaurheilija syö pohjaa siinä lajitreenissä pärjäämisestä, jos oheistreeni tehdään huolimattomasti.

[Andy]

Mutta sillä sykemittarillahan saa mitattua maksimisykkeen. Kun se on käytössä, niin ei niitä laskukaavoja maksimisykkeelle enää tarvita. En itseasiassa oikein ymmärrä, miksi jatkuvasti tuot niitä laskukaavoja tähän, kun koko aiheena on nimenomaan sykemittari harjoitteluvälineenä. Jos sykemittari on, niin varmaan ensimmäinen juttu mitä sillä kannattaa tehdä, on selvittää oma maksimisyke.

Sitten vain laskee mitatusta maksimisykkeestä aerobisen ja anaerobisen alueen rajat, jolloin niissä ei ole kovinkaan suurta heittoa.

Minun on vaikea keksiä sellaista oheisharjoittelua, missä olisi tärkeää pysyä ihan parin lyönnin päässä aerobisesta tai anaerobisesta kynnyksestä. Kerrotko esimerkkejä? Kyllä sen 99% tapauksista pitäisi riittää, että on selkeästi pk-alueella, vauhtikestävyysalueella tai maksimikestävyysalueella. Ja nämä saa kyllä pelkällä sykemittarilla sovitettua.

[Eppu]

Mutta sillä sykemittarillahan saa mitattua maksimisykkeen.

Maksimisykettä mittaavassa oikein tehdyssä testissä. Kyllä ketjun aihe on sykemittari, mutta olet kyseenalaistanut kattavan testaamisen ja minä kerron miksi se kannattaisi tehdä. Tai oikeastaan ei ole mitään syytä olla tekemättä, mutta jatkan kuitenkin.

"Huonokuntoisella liikkujalla anaerobinen kynnys voi olla alle 70 – 80 % maksimisykkeestä, kun taas hyvin harjoitelleella kestävyysurheilijalla kynnys saattaa olla jopa 90 % maksimisykkeestä." (terve.fi). Käytän jälleen itseäni: testatun, mutta pelkän maksimisyketiedom perusteella esimerkiksi anaerobinen kynnykseni voisi olla alueella 145-188. Ei siis puhuta ihan parin lyönnin holkkumasta, ja ainakin itselläni noiden sykealueiden välinen ero työkapasiteetissa on aika valtava.

En vaan siis ymmärrä, että jos jokin asia on mitattavissa ja saatavilla on vain hyötyjä, miksi ei mittaisi.

[Eppu]

Paremmin ketjun aiheeseen liittyen:

Sykemittarihan on oiva varuste niin kuntoilijalle kuin kilpaurheilijallekin. Maksimisykkeen, aerobisen ja anaerobisen kynnyksen määrittäminen auttavat liikkujaa tekemään harjoitteen sellaisella vastuksella, jolla se on tarkoitettu suoritettavaksi. Mielestäni sykemittari on tässä tarkoituksessa aivan ehdoton väline, sillä vaihtelevat tuntemukset, motivaatio ja mieliala vaihtelevat päivästä toiseen niin runsaasti, että luotettava mittari korjaa tästä aiheutuvat heitot.

Olipa kyseessä kuntoliikkuja tai urheilija, niin tietysti pitää ensin miettiä, minkälaisia ominaisuuksia on tarkoitus harjoitella, mistä johtopäätöksenä tulisi olla, että ovatko harjoitteet edes sellaisia, jotka perustuvat eri kynnyksiin ja niiden perusteella määritettyihin sykerajoihin. Tämän ketjun aiheen mielekkyyden kannalta on selvää todeta, että tässä tarkastelussa harjoittelu perustuu kyseisiin rajoihin. Eli on päätetty mitä tehdään, sen jälkeen määritetään miten tehdään. Luonnollisesti kuntoliikkuja haluaa tavoitteidensa mukaista nousujohteista kehitystä ja kilpaurheilija tarvitsemiensa fyysisten ominaisuuksien kehitystä. Molempien tavoitteiden täyttymiseksi harjoitteet tulee tehdä oikein.

Peruskestävyys, vauhtikestävyys ja maksimikestävyyshän ovat yleiskäsitteitä, jotka kuvaavat mitä ihmisen kropassa tapahtuu. PK tapahtuu aerobisen kynnyksen alapuolella, MK anaerobisen kynnyksen yläpuolella ja VK tässä kynnysten välissä (monesti näitä alueita jaetaan vielä esimerkiksi PK1/2, VK1/2). Aerobinen kynnys tarkoittaa sitä, että sen ylitettyään keho tuottaa perustasoa enemmän maitohappoja ja muita kuona-aineita, mutta pystyy edelleen puskuroimaan niitä kehosta varsin tehokkaasti. Anaerobinen kynnys taas tarkoittaa tasoa, jossa vallitsee maitahapon ja muiden kuona-aineiden suurin sellainen tuotantotaso, jota kyetään vielä puskuroimaan. Tästä ylöspäin noustessa kehon puskurointi on niin tehotonta, ettei kyseistä kuormaa kykene jatkamaan pitkään.

Kyseessä ovat siis henkilökohtaiset ominaisuudet, joita voidaan harjoittelulla kehittää. Henkilökohtaisesta vaihtelusta johtuen, parhaimmat harjoitusohjelmat, joilla kehitytään halutulla tavalla, ovat henkilökohtaisiin sykerajoihin perustuvia. Toki rajat ovat jonkinlaisessa summahuntturassa määritettävissä myös prosentteina maksimisykkeestä, mutta arviot eivät ole tarkkoja, mistä päästään jo esittelemääni kunnollisen testauksen suorittamiseen (Jotta sykeperusteisesta harjoittelusta siis saataisiin haluttu vaikutus irti):
1) Maksimisykkeen arviointiin käytetyt laskukaavat voivat antaa hyvin erilaisen tuloksen, kuin testattu maksimisyke. Johtopäätös: Syke kannattaa testauttaa.
2) Maksimisykkeen testaaminen itsenäisesti on hankalaa, epämotivoivaa ja jopa vaarallista. Tätä varten on olemassa esimerkiksi erilaisia valojänis-, polkupyöräergometri- ja juoksumattotestejä. Johtopäätös: Syke kannattaa testauttaa siihen tarkoitettuja testejä toteuttavassa paikassa.
3) Pelkästä testatusta maksimisykkeestä lasketut kynnykset ovat vain arvioita ja todellisuudessa aerobinen ja anaerobinen kynnys voivat heittää useita kymmeniä lyöntejä tilastollisesta prosenttiluvusta. Johtopäätös: Jos testauttaa maksimisykkeensä, se kannattaa samantein tehdä paikassa, joka tarjoaa myös kynnysten luotettavan määrittelyn (Harjoittelu kun perustuu kyseisten kynnysten kuvaamien ominaisuuksien kehittämiseen).

Monet käyttävät tavoitteelliseen kuntoiluunsa esimerkiksi satoja euroja vuodessa erilaisiin lenkkareihin ja tuhansia euroja polkupyörän osiin ja tuijottavat sykemittaria herkeämättä liikkuessaan. Suoran hapenottokykyä testaavan testin saa järkättyä monesta paikasta reilulla satkulla ja siten siitä monitorista tulee vielä tehokkaampi työkalu.

[JariMarjamaa]

Kyllä tämä uudempi Polarin mittari on ihan hyvä syketason mittauksessa.
Voi liikunta profiileihin asettaa sykealueen näytön, 1-5, eli 2 pk, 2vk ja max alueen.
Sitten voi liikkua halutulla alueella, tarkailematta niin sitä sykettä, kunhan alueella pysyy.
Ja rajat voi laittaa joko polarin kuntotestillä tai itse manuaalisesti.

[Jarppa]

Lainaan Andya toisesta ketjusta.

Tuossa vähän kovaa sparria meidän salilta. Kyseessä ovat siis 7-10v treenanneet ammattilaisottelijat.



Tuossa on tosi lyhyt erä ja sen takia molemmilla on kaasu pohjassa. Kukaan ei tietenkään voi ottaa 3 min eriä tuolla tahdilla ja muutenkaan tuollaista ei voi tehdä kovin paljon ilman että tulee loukkaantumisia. Perusharrastajalle tuommoinen olisi tietenkin aivan älytöntä, mutta ottelijan pitää olla kokenut niitä iskujenvaihtoja, että osaa toimia niissä.

Tuossa näyttäisi olevan sykemittari mukana ihan reippaassa menossa ja kiinnostaisi tietää mikä mittari on kyseessä ja miten hyvin kestää kovempaa kontaktia?

Pystysparrissa osumia siihen on lienee helpohko välttää, mutta mattopainissa ei varmaankaan. Meneeköhän tuo päreiksi jos se jää jonkun isokokoisen alle matossa? Kiinnostaisi vähän sykkeen seuranta treeneissä.

[Beefcake]

Pystysparrissa osumia siihen on lienee helpohko välttää, mutta mattopainissa ei varmaankaan. Meneeköhän tuo päreiksi jos se jää jonkun isokokoisen alle matossa? Kiinnostaisi vähän sykkeen seuranta treeneissä.

Sykevyöt toimivat painiessa varsin näppärästi rash guardin alla. Välillä tuntuu korkeintaan epämukavalta, mutta hajoamisesta ei tarvi murehtia. Uudemmat mallit ovat varsin ohuita ja bluetooth kantaa maton reunalle. Esimerkiksi Polarin H10 voisi olla näppärä vaihtoehto, jos haluaa jostain syystä mitata sykettä painiessa.

https://www.verkkokauppa.com/fi/product/42985/httbk/Polar-H10-sykesensori-Bluetooth-M-XXL-musta

[Andy]

Selvitän mikä malli on kyseessä. Painihan tosiaan on vähän eri asia ja en osaa sanoa miten se siinä pysyisi paikoillaan. Tuo on ollut käytössä jotain viikkoja nyt kilpatason potkunyrkkeilytreeneissä, eikä ole tullut vaurioita. Kello-osa on käytännössä kehän vierellä eikä ranteessa.

[HarriN]

Mä olen nyt jokusen kuukauden käyttänyt Polarin sykemittaripaitaa. Kyseessä on siis hihaton rashguard-tyyppinen paita, jonka sisäpuolella on selässä ja rintapuolella kulkevat sensorit. Paidan niskassa, lapaluiden välissä/yläosassa on pieni tasku, johon kiinnitetään tavallisen vyösykemittarin se sensori. Tuo sykesensori on sitten bluetooth-yhteydessä puhelimen Polarin sovelluksiin.
Käytän tuota paitaa kaikissa bjj- ja lukkopainitreeneissä ja vain kerran olen invertatessa tuntenut kovan mötin niskassa. Johtuen treenien luonteesta paitamittari antaa muutaman ilmeisesti kosketushäiriöstä johtuvan virhelukeman, mutta yleiskuvaan se ei juuri vaikuta. Nuo häiriöt ovat esimerkiksi tosi suuria maksimisykepiikkejä tai sykkeen tippumista nollaan.

Paita on ollut niin hyvä, että tilasin Polarilta itselleni jo toisen vähentämään pesuista ja treenikerroista johtuvaa kulumista. Hintaa tuolla on noin satanen plus alv ja se ei sisällä varsinaista mittaria vaan pelkänpaidan. Vahva suositus.